Vihapuhe naamioidaan politiikaksi ja selitetään, että puhutaan vain vaikeista asioista, vaikka kyse on puhtaasta rasismista ja muukalaisvihasta. Vaarallisinta on, että näillä poliittisten päättäjien ulostuloilla annetaan muillekin oikeutus puhua ihmisistä epäinhimilliseen tapaan. Pahimmassa tapauksessa puheet johtavat tekoihin. Kieltä käytetään kuin kyse ei olisi juuri samanlaisista ihmisistä kuin puhujat itsekin ovat. Ainoa ero on melaniinipigmentin määrä ihossa. 

Kaikissa näissä puheissa unohdetaan, että meitä suomalaisia ei ole aina edes kategorisoitu valkoisiksi vaan nationalismin nousun myötä halusimme rakentaa itsestämme sellaista kuvaa yhtenäisenä etnisenä kansana. Ei ole ollut olemassa jotakin yhtä suurta valkoista Suomen kansaa, vaikka sitä tarinaa meille syötetäänkin. Meidän historiamme on ollut monikulttuurinen ja monikielinen vuosisatojen ajan omien vähemmistöjemme myötä. (Jäske ym. 2022)

Surullisinta tässä on, että unohdetaan, kenestä puhutaan. Unohdetaan inhimillisyys, ihmisyys ja empatia. Puhumme lapsista, nuorista ja perheistä. Nämä puheet koskettavat tavalla tai toisella yli 10 % kaikista suomalaisista perheistä, joissa monikulttuurisuus on tavalla tai toisella läsnä. Nämä ovat perheitä, joilla on ihan yhtäläinen oikeus elää turvallista arkea, oikeus kuulua tänne ja oikeus luottaa siihen, että heidän lapsilleen tämä maa on hyvä kasvaa. Heillä on oikeus tuntea, että he ovat ihan yhtä arvokkaita kuin valkoiset suomalaiset. Missä ovat ne, jotka voimakkaasti puolustavat näiden monikulttuuristen perheiden ihmisarvoa?

Moni suomalainen, jonka puoliso on muuttanut Suomeen rakkauden vuoksi, saattaa miettiä tällä hetkellä, että onko oma kotimaa sellainen, joka hyväksyy minun perheeni, jossa lapsieni on mahdollista kasvaa ilman pelkoa ja rasismia, joka näkee kahden kulttuurin lapsen samanarvoisena kuin muutkin lapset, joka puhuu ja kohtelee ihmisarvoisesti kaikenlaisista ihmisistä. Moni voi miettiä, että annetaanko minunkin suomalaiselle ruskealle lapselleni lippis tai tarra, jossa sanotaan ”mene takaisin”. Takaisin minne? Moni varmasti kokee, että Suomi on pettänyt heidät tai että voiko itsekään kuulua tänne, jos perhettäni ei haluta tänne. 

Rasismi on kaikkien ongelma. Se ei ole rodullistetun ihmisen mukana tuoma ongelma, vaan valkoisen etuoikeuden varaan rakennettu järjestelmä, jota hiljaisuus pitää pystyssä. Vahva pyyntö tai pikemminkin vetoomus teille kaikille, jotka ette elä monikulttuurista perhe-elämää: Älkää olko sivustakatsojia, älkää olko hiljaisen enemmistön edustajia, jotka vain ihmettelevät maailman menoa. Puuttukaa ja puhukaa, kun meidän lapsiamme ja puolisojamme epäinhimillistetään sen vuoksi, mitkä heidän juurensa ovat.  

Ihmisarvo kuuluu meille kaikille, eikä se katso ihonväriä tai kansallisvaltioiden rajoja. Ihonväri ei määrittele sitä, kuka on suomalainen. Ihmisarvo ei koskaan ole mielipidekysymys.

Myös kahden kulttuurin lapsilla, nuorilla ja perheillä on oikeus turvalliseen elämään ja tunteeseen, että on hyväksytty täällä.

Elina Helmanen
​kahden kulttuurin lapsen äiti
toiminnanjohtaja

lähteet:
Jäske, Niemi-Sampan ja Waenthongkhnam, 2022, Mixed – suomalaista elämää kulttuurien risteymässä, s.39-40., Kosmos
​

When I started my thesis, Belonging and Cultural Alienation in Early Childhood Education: A Qualitative Study of Identity Recognition in Finnish ECEC, I wanted to understand something that I had seen many times in my work with intercultural families: why do some people grow into adulthood still feeling that parts of themselves are missing, hidden or difficult to accept?

​My research focused on cultural identity, belonging and cultural alienation in early childhood education in Finland. I interviewed adults with intercultural or multilingual backgrounds, as well as professionals working with children and families. What I found was both painful and hopeful.

​One of the most important findings of my thesis was that cultural identity begins to form very early. It is shaped through relationships, language, family practices, everyday interaction, emotional safety and recognition. Children learn who they are not only from what adults tell them, but also from what adults notice, ignore, correct, celebrate or make space for.
This is why early childhood education matters so much.

If a child grows up with several cultures, languages, religions, family histories or racialised experiences, they need more than “everyone is treated the same.” Equality cannot mean that children’s differences disappear. Real equality means that each child is seen in their wholeness.

For mixed-Finnish children, this is especially important. Being mixed does not mean being half of something. A child is not half Finnish, half something else, or less complete because their identity crosses borders. A child can be fully Finnish and fully connected to another culture, language, family history or community. They can be both. They can be many. They can be whole.

In my research, some adults described needing decades to understand this. Some people in later adulthood still seemed to be searching for words, space and permission to accept their full identity. This does not mean that they failed. It means that they were often not supported early enough by the adults, communities and institutions around them. When children are not supported to understand and accept their full identity, they may learn to hide parts of themselves in order to belong. They may stop using a home language. They may feel shame about a parent, culture, religion or appearance. They may try to become “easier” for the environment around them. Over time, this can create cultural alienation: a painful distance from parts of one’s own identity.

My thesis strengthened my belief that intercultural and mixed-Finnish children need support from the very beginning. Not because they are confused, but because society often gives them confusing messages. Not because their identity is a problem, but because adults and systems need better tools to recognise it.

A child should not have to wait until adulthood to become whole. They should be allowed to grow up knowing that every part of them has a place.

You can read my thesis here. 

As I have had the privilege of facilitating a mom and baby group for Familia, I have been taken back to those days when my children were babies.  Having lived almost half my life abroad and giving birth to my children away from my home country, I see similar patterns of tiredness, doubt, trying to find my community and navigating the journey of motherhood away from my home country, family, friends and culture.  It wasn’t easy especially when you have little support and resources available. Finland does offer support as best it can, yet I don’t think it can be fully understood how much harder it is as a foreigner to navigate being a mother in another country. 

​So here are a few of my thoughts that I was counselled on, during those times. I wish to pass the baton on to other mothers, who may be feeling the same way I felt. First, welcome to motherhood!! The journey you have started can sometimes feel like a roller coaster and sometimes like a walk in the park. Both are par for the course but necessary and add value in the end to your relationship with your baby. 

The first thing I was counselled on was how to be a good enough mom. This was really difficult for me as I wanted to be the perfect mom. I wanted to follow the baby book I had chosen, 100 percent all of the time, not taking my babies temperament and my personality and where I was living into account. The books I read were all very well intentioned and based on research, yet they weren’t written for my family.  

My nuclear family is a mixed family. My husband is Argentinian and I am South African. Living in Finland, we were far away from our home countries. As a result, we had no family nor friend support. We had to create our own support, our own village and in Finland this is especially harder than usual.  I had to attend many mom and baby groups to get an inkling of the support I so desperately missed from my family and friends back home.  Familia Ry was one of the ways I received such support when I attended a mom and baby group back then.  

​So mothers, even though this is just a blog, the concepts here are simply yet powerful and I hope this helps you in your journey in discovering your baby. I wish you all the very best!! 

​With my internship period over, I found myself back within the familiar walls of my school for a seminar about how all my classmates and I had experienced our placements.

Around me, I heard stories of toxic workplaces filled with gossip and conflict between co-workers and management, internship supervisors who clearly didn’t want to be teaching a student, biting toddlers, and the general impression that everyone had aged a few years in the last three months and were relieved to be done.

In front of us was a paper with reflection questions. The first asked what I had expected from my placement, and what the reality had been.

​During my time at Familia, I co-facilitated a peer support group, which pushed me in the best way. I became more confident facilitating, more comfortable trusting my own voice, and more sure of what I’m capable of.

I got to be part of creative art pop-ups for children and families, which let me bring a completely different side of myself into the work. I also helped plan and co-facilitate a workshop around belonging as an immigrant, where we explored ideas around the so-called “good” and “bad” immigrant, challenged those narratives, and created space for people to simply exist as they are.

Yes, I learned a lot professionally. I could tick all the boxes my school wanted: what I learned, what methods I used, what languages I practised.

This internship helped me grow professionally, absolutely. But it also helped me reconnect with myself, my values, and the kind of work I know I’m meant to do. After years of not being fully sure where I fit, that kind of certainty sometimes felt almost dizzying in the best way.​

​Some internship experiences teach you skills. You do your tasks, appease your teachers with your academic growth, and move on. Maybe you even forget the experience altogether.

Mine taught me skills.

But it also gave me a sense of home.

​And I understand why Helsinki’s unemployment services cannot deliver such a personal touch. Finland is dealing with an increase in unemployed people, and a decrease in job vacancies. 342,800 unemployed for 42,000 job vacancies1. Of course I am just going to be another number in a growing statistic - faceless and nameless. A task on your task list. 

​You reject my proposals and your reasoning makes no sense. You refuse to explain. You tell me I can’t refute your decisions and that you won’t talk to me anymore until it’s too late to do anything about it. Your refusal to talk to me is what hurt me the most. I thought we were supposed to have one goal; I thought we were working together. You left me feeling like I was shouting into a void. That I didn’t matter. The truth is that you probably don’t even remember me anymore, but you’re still having an impact on my life.  

​For many people who arrive in a new country, the first job feels like a small miracle. A contract. Even a short one. Keys to an office. A name on an email account. Access to shared folders, internal systems, meeting invitations. Colleagues who greet you in the morning and ask how you are.
 
Suddenly, you are not only “new” here. You are part of something. There is gratitude in that moment. And relief. But also, enthusiasm — the kind that comes from being seen, from being trusted, from being given a chance to contribute. Many of us step into these roles with a strong desire to offer our best: to prove ourselves, to bring ideas, to support others, to create something meaningful together. We learn quickly. We take initiative. We bring creativity and energy.

It can be difficult and sad to say goodbye to people all the time. To colleagues, interns, work try-outs… and sometimes to our own role. Temporary structures can sometimes make people feel temporary too. Many people in the NGO field recognise this in-between space. It is not always spoken about, yet it is widely shared: the experience of building something meaningful while standing on uncertain ground. Of feeling part of a team and, at the same time, preparing internally for the possibility of leaving it.

​Satutuokio on edelleen pilottivaiheessa, jonka vuoksi se tulee varmasti edelleen kehittymään, mutta oli hienoa huomata kuinka jo lyhyessä ajassa siitä muodostui lapsiakin paremmin palveleva kokonaisuus. Huomasimme, että isommat lapset saivat ystävyysrannekkeet erittäin nopeasti valmiiksi, joten päätimme toteuttaa isommilla lapsilla naamioiden tekemistä, joka vaatii leikkaamista ja värittämistä. Tämä jako teki satutuokioista kaikille tasapuolisempaa. On hienoa huomata kuinka lapsien kasvoilta välittyi aito ilo kun kirjassa mainittiin erilaisia kieliä ja joku lapsista puhui samaa kieltä kotonaan. 

Harjoitteluni alussa aloin kehittämään Kokonaiseen minään pohjautuvaa puuhakirjaa. Ideana siinä on jatkaa Kokonaisen minän aiheita kotona hauskojen tehtävien avulla. Satutuokioita tehdessä huomasin, että sille olisi oikeastikin tarvetta ja eteenkin lapset, jotka voivat samaistua kirjan teemoihin haluaisivat varmasti lisää validaatiota myös satutuokion jälkeen.

​Uskon, että puuhakirja voi tarjota näille lapsille mahdollisuuden oppia omista juuristaan ja kykyä olla niistä ylpeä. Haluaisin ajatella, että puuhakirja voi olla osalle lapsista erittäin tärkeäkin osa oman minuuden tutkimista. Puuhakirja ei kuitenkaan ole tehty pelkästää monikulttuurisille lapsille vaan sen tehtävät ja kysymykset toimivat kaikille lapsille yhtäläisesti, kun halutaan vahvistaa lapsen itsetuntoa ja ymmärrystä minuudesta.

​Rasisminvastaisen viikon alkaessa MunDuo-hankkeen nuorisotoiminnan suunnittelija Mariam pohtii yhteisön, identiteetin ja turvallisten tilojen merkitystä kahden kulttuurin nuorille Suomessa. Nuorten parissa tekemänsä työn ja omien kokemustensa pohjalta hän tarkastelee sitä, miten vertaistuki voi auttaa nuoria rakentamaan kuuluvuuden tunnetta yhteiskunnassa, jossa heidät nähdään usein ulkopuolisina. 

Lue Mariamin pohdintoja siitä, miksi turvallisten yhteisöjen luominen kahden kulttuurin nuorille on tärkeää. 

​Tällä viikolla 16.–22.3. vietetään rasisminvastaista viikkoa. Tänä vuonna kampanjan teemana on turvallisuus ja se, miten luomme kaikille turvallisempia yhteisöjä. Teema on ajankohtainen, sillä viime viikolla julkaistun Nuorisobarometrin mukaan yli puolet etniseen vähemmistöön kuuluvista 15–29-vuotiaista kertoo kokevansa syrjintää taustaansa liittyen. Samalla kaikkien nuorten turvattomuutta ovat lisänneet yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet. 

Työskentelen Familian MunDuo-hankkeessa, joka on suunnattu 13–25-vuotiaille kahden kulttuurin nuorille. Hankkeen tavoitteena on vahvistaa kahden kulttuurin nuorten identiteettiä, hyvinvointia ja kasvua vertaistoiminnan avulla sekä nostaa esiin nuorten ääntä ja kokemuksia. Vertaistoiminnassamme korostuu yhä vahvemmin tarve luoda kahden kulttuurin nuorille oma yhteisö ja turvallisempi tila. Yhteisön merkitys kasvaa erityisesti silloin, kun ympäröivä yhteiskunta viestii nuorille toistuvasti, etteivät he täysin kuulu tänne. ​

​Toisaalta on tunnustettava se, että ottamalla termejä takaisin omakseen ja tekemällä erontekoa muihin, voivat nuoret määritellä itseään ja rakentaa yhteisöllisyyttä. Usein nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset nostavat esiin huolena sen, että nuoret viittaavat itseensä esimerkiksi “mamuina” ja näin heidän ajatellaan vahvistavan vastakkainasettelua. Kuitenkin yhteiskunnan jatkuvasti viestiessä nuorelle, ettei hän ole “tarpeeksi suomalainen”, voi oma määrittely olla myös sopeutumista siihen odotukseen, eikä kyse ole enää pelkästä identiteettivalinnasta. 

​MunDuo-hankkeessa pyrimme vastaamaan tähän kuulumisen tarpeeseen vertaistoiminnalla ja luomalla kahden kulttuurin nuorille turvallisia yhteisöjä. Ajattelen usein työssäni nuorempaa versiota itsestäni, joka koki ulkopuolisuutta ja häpeää taustastaan. Eheän identiteetin muodostaminen aikuisiällä on vaatinut ennen kaikkea vertaisten löytämistä ja oman näköisen yhteisön rakentamista. Haluammekin MunDuossa tarjota tilan, jossa pääsee pohtimaan omaa identiteettiään. Samalla haluamme rakentaa yhteisön, jossa voi olla oma itsensä kaikkine puolineen ja tulla ymmärretyksi ilman, että kokemuksia tarvitsee jatkuvasti selittää muille. 

Rasisminvastaisella viikolla haluan nostaa esiin ennen kaikkea sen, että kaikilla nuorilla tulisi olla mahdollisuus kasvaa Suomessa turvassa ilman, että heidän kuuluvuuttaan jatkuvasti kyseenalaistetaan. Me kaikki voimme omassa arjessamme vahvistaa nuorten kuuluvuutta näkemällä heidät ennen kaikkea yksilöinä, antamalla tilaa erilaisille identiteeteille ja tunnistamalla nuorten vahvuudet. Antirasismissa keskeisintä kuitenkin on katseen kääntäminen itseen: millaisia oletuksia teen muista ja keitä rajaan “meidän” ulkopuolelle? Suomalaisuuden kuvaa on laajennettava, ja työtä sen eteen on tehtävä myös rasisminvastaisen viikon ulkopuolella.  

*BIPOC-termi tulee englanninkielisestä termistä Black, Indigenous and People of Color. Tälle termille ei ole tällä hetkellä laajasti käytettyä suomennosta. Termillä viitataan ihmisiin, jotka mielletään erilaisten ominaisuuksien (esimerkiksi nimi, ihonväri tai uskonto) vuoksi muiksi kuin valkoisiksi ihmisiksi.  

Lähde: Oikeusministeriö (2026). yhdenvertaisuus.fi/sanasto ​

Euroopan komissio julkaisi hiljattain uuden antirasismi strategiansa vuosille 2026–20301. Strategian teema vapaasti käännettynä on tasa-arvon unioni, mikä viittaa Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen, joka on yksi Euroopan unionin perussopimuksista. Sopimukseen pohjaten nyt julkaistussa strategiassa todetaan, että EU on “rakennettu arvoille, jotka kunnioittavat ihmisarvoa, vapautta, demokratiaa, tasa-arvoa, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksien kunnioitusta, mukaan lukien vähemmistöihin kuuluvien ihmisten oikeuksia2. Strategia on jatkoa vuosien 2020–2025 antirasistiselle toimintasuunnitelmalle, jonka pohjalta on esitelty kansallisia antirasistisia toimintasuunnitelmia, Suomi muiden mukana. ​

​Kielelliset ja kulttuuriset oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Suomessa kielelliset oikeudet ovat perustuslain ja erilaisten lakien turvaamia, ja jokaisella on laillinen oikeus käyttää ja opetella omaa kieltään.
 
Kansainvälisellä tasolla kielellisiä oikeuksia turvataan muun muassa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa, joka suojaa jokaisen lapsen oikeutta puhua omaa kieltään (artikla 30), kansanoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus takaa kielivähemmistöille oikeuden käyttää omaa kieltään (artikla 27). UNESCO taas korostaa kielellisen monimuotoisuuden säilyttämisen merkitystä kestävien yhteiskuntien rakentamisessa. Eurooppalainen ”1+2”-kielipolitiikka kannustaa kahden kielen oppimiseen oman äidinkielen lisäksi.

​Lapsella on siten täysi oikeus omiin äidinkieliinsä. Käytännössä kielellisten oikeuksien toteutuminen esimerkiksi oman äidinkielen opetuksessa riippuu kuitenkin resurssien järjestämisestä, opettajaresursseista ja opetuskäytännöistä sekä vanhempien omasta aktiivisuudesta ja sitkosta. Pelkät lakien ja sopimuksien kiemurat eivät takaa sitä, että lapsella olisi todellista mahdollisuutta oppia omia äidinkieliään.
 
Viime aikoina olemme kuulleet huolestuttavia viestejä koskien oman äidinkielen opetusta. Säästöpaineiden alla olevat kunnat näkevät oman äidinkielen opetuksen leikkauskohteena, kun ryhmäkokoja kasvatetaan ja osallistuminen opetukseen tehdään astetta hankalammaksi. Tämä kehitys heikentää kielellisten oikeuksien toteutumista.

Monikielisyys on voimavara, ja tutkimukset osoittavat sen monia etuja niin kognitiivisessa, sosiaalisessa kuin koulutuksellisessakin mielessä. Monikieliset ihmiset hyötyvät usein paremmasta tarkkaavaisuudesta, joustavasta ajattelusta ja ongelmanratkaisukyvystä. Oman äidinkielen vahva hallinta tukee muiden kielten oppimista ja auttaa siirtämään oppimistaitoja kielestä toiseen, mikä tekee siitä keskeisen osan oppimisprosessia. Sen vuoksi on myös olennaista, että Suomeen muualta muuttaneille lapsille tarjotaan riittävä tuki oman äidinkielen oppimiseen, jotta he voivat oppia hyvin myös paikallisen kielen. Tämä fakta tuntuu unohtuvan joskus julkisessa keskustelussa. 
 
Oman äidinkielen opetus ei ole vain lisäpalvelu, vaan keskeinen keino turvata kielelliset oikeudet ja samalla tukea oppimista, hyvinvointia ja osallisuutta. Sen vuoksi jokaisen vanhemman kannattaa pitää kiinni ja ehkä hiukan taistellakin oman äidinkielen opetuksen puolesta. Vaikka opetuksessa on ongelmansa, on se yksi keino taata lapsen kielellisiä oikeuksia.

Lopuksi haluan jakaa vielä listauksen asioista, joilla vanhemmat voivat tukea lapsen monikielisyyttä ja oman äidinkielen oppimista. Vanhempien antama tuki on olennaista lapsen monikielisyyden tukemiselle.

• Puhu monikielisyydestä!

Kannusta avoimia keskusteluja monikielisyydestä perheessäsi!

• Keskustele lapsesi opettajien kanssa

Kerro, mitä lapsesi kieli merkitsee perheellesi ja miten sitä voidaan tukea koulussa
​

• Hae yhteisön tukea!

Luo yhteyksiä paikallisiin ryhmiin, yhdistyksiin tai kulttuurikerhoihin, jotka voivat saada sinut tuntemaan olosi osaksi suurempaa yhteisöä.

• Käytä kieltäsi päivittäin

Tee kodistasi tila, jossa kielesi elää luonnostaan - laula lauluja, kokkaa tai leiki yhdessä!

• Kysy kuntasi palveluiltasi

Ota selvää, miten kuntasi koulutuspalvelut tukevat kotikielen tai oman äidinkielen oppimista

• Ole yhteydessä muihin!

Et ole yksin kasvattaessasi monikielistä lasta! Tapaa muita perheitä, jaa vinkkejä ja rakenna oma tukiverkostosi.

​Me Familiassa jatkamme yhä työtä sen eteen, että kielelliset oikeudet voivat toteutua yhä paremmin Suomessa muun muassa edistämällä sitä, että oman äidinkielen opetuksen resursseja, rakenteita ja tunnettavuutta parannetaan ja että voisimme rekisteröidä väestörekisteriin useamman kuin yhden äidinkielen.

Lisätietoja YLC-projektista: ​https://www.goethe.de/prj/ylc/en/index.html