<![CDATA[FAMILIA - Blogi]]>

<![CDATA[FAMILIA - Blogi]]>Tue, 14 Jul 2026 23:12:04 +0300Weebly<![CDATA[Good Enough: Reflections on Motherhood Away from Home]]>Tue, 30 Jun 2026 00:11:56 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/good-enough-reflections-on-motherhood-away-from-home

Motherhood brings joy, love, and new beginnings, but it can also bring uncertainty, exhaustion, and loneliness, especially when raising a child far from your own family, language, and support network.

In this blog, Kelly Mebar reflects on her own experience of becoming a mother in Finland while raising a family between cultures. Drawing on both personal experience and the insights she gained while facilitating Familia's mother and baby peer support group, she shares a gentle reminder that parents do not need to be perfect. Sometimes, being "good enough" is exactly what a child needs.

‘Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack in everything
That’s how the light gets in.’

(Leonard Cohen, ‘Anthem’, from the 1992 album The Future)

As I have had the privilege of facilitating a mom and baby group for Familia, I have been taken back to those days when my children were babies. Having lived almost half my life abroad and giving birth to my children away from my home country, I see similar patterns of tiredness, doubt, trying to find my community and navigating the journey of motherhood away from my home country, family, friends and culture. It wasn’t easy especially when you have little support and resources available. Finland does offer support as best it can, yet I don’t think it can be fully understood how much harder it is as a foreigner to navigate being a mother in another country.

So here are a few of my thoughts that I was counselled on, during those times. I wish to pass the baton on to other mothers, who may be feeling the same way I felt. First, welcome to motherhood!! The journey you have started can sometimes feel like a roller coaster and sometimes like a walk in the park. Both are par for the course but necessary and add value in the end to your relationship with your baby.

The first thing I was counselled on was how to be a good enough mom. This was really difficult for me as I wanted to be the perfect mom. I wanted to follow the baby book I had chosen, 100 percent all of the time, not taking my babies temperament and my personality and where I was living into account. The books I read were all very well intentioned and based on research, yet they weren’t written for my family.

My nuclear family is a mixed family. My husband is Argentinian and I am South African. Living in Finland, we were far away from our home countries. As a result, we had no family nor friend support. We had to create our own support, our own village and in Finland this is especially harder than usual. I had to attend many mom and baby groups to get an inkling of the support I so desperately missed from my family and friends back home. Familia Ry was one of the ways I received such support when I attended a mom and baby group back then.

According to Winnicott, a paediatric doctor from the 1950’s, most mothers want the best for their babies.

It was he, who termed the concept of the ‘good enough mother’. A mother, who is not perfect but makes mistakes and is her authentic self as a result. A mother, by being good enough is freed from perfectionism and therefore more creative in her parenting style. She will try out different ways or methods to meet her baby’s needs. A mother, who is trying to get to know her baby, which can be quite frustrating especially in the beginning.

Yet being a parent to a baby requires a lot of energy to be vigilant to their needs, to navigate the adaption of having a baby in your life, to discover who this little, vulnerable bundle of love is. It brings out our deepest fears and hopes for the future of this tiny person.

Additionally, Winnicott believed that gradually the good enough mother gently and slowly dethrones her toddler. The frustrations this leads to from the toddler slowly but surely increases frustration tolerance and resilience which are necessary life skills to cope and live in our society.

So, the next and final important concept I learned was that a mother’s gaze is good enough, especially when I was feeling tired and overwhelmed with the many demands of parenting in a foreign country. Watching your baby begins with breastfeeding, where the distance is just right for connection and attunement to begin. Where the baby sees the mother’s delight in her eyes while she watches her baby feed.

From there even watching your baby lying next to you, babbling away is good enough for connection. Just having quality moments of watching your baby play is a powerful way of getting to know and understand your baby. There are even psychological interventions around this concept to assist parents develop a secure attachment with their babies.

So mothers, even though this is just a blog, the concepts here are simply yet powerful and I hope this helps you in your journey in discovering your baby. I wish you all the very best!!

Written by: kelly mebar

]]><![CDATA[A Place to Belong]]>Wed, 27 May 2026 13:52:43 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/a-place-to-belong

Internships are often described as opportunities to gain experience, build professional skills, and explore future career paths. But sometimes, they become something more personal and unexpected.

In this blog, former intern Charlie reflects on an internship experience that went far beyond professional growth. Through peer support groups, creative workshops, and everyday moments shared with colleagues and participants, Charlie writes about finding confidence, community, and a sense of belonging after many years of living in Finland. His reflection is a reminder that meaningful workplaces are not only places where we learn new skills, but also spaces where people can feel seen, valued, and at home.

With my internship period over, I found myself back within the familiar walls of my school for a seminar about how all my classmates and I had experienced our placements.

Around me, I heard stories of toxic workplaces filled with gossip and conflict between co-workers and management, internship supervisors who clearly didn’t want to be teaching a student, biting toddlers, and the general impression that everyone had aged a few years in the last three months and were relieved to be done.

In front of us was a paper with reflection questions. The first asked what I had expected from my placement, and what the reality had been.

I got the feeling the question was meant to suggest that rosy expectations and ideals usually don’t survive reality. My experience was different.

I thought back to my last day at Familia. A day I knew was coming from the beginning, but one I quickly came to dread and delay as much as possible. A hard ending deadline slowly shifted, blurred, and became a little hazier, more of an it’ll come when it comes, but I won’t think about it right now kind of feeling.

My last day was far more emotional than I expected. I suddenly realised that the people I’d been seeing every day, laughing with, planning with, celebrating with, working alongside, meant so much more to me than I ever could have expected.

Leaving felt like leaving a party much earlier than you wanted to. Or maybe, more familiarly for me, like moving across the world from your home country and saying goodbye to all the people, places, and things you know and love.

Listening to the stories around me, I realised this kind of experience was something rare.

What did I expect all those months ago?

I expected a good learning experience. I expected to build skills, grow professionally, and get a better sense of the kind of work I want to do in the future.

That all happened, without a doubt.

I’ve always been stubborn, determined, and probably a little hard-headed, especially when it comes to advocacy and standing up for what I believe is right, for justice, equality, and for people who are pushed aside, underestimated, or treated like they matter less.
That’s what drew me toward Familia in the first place. When it came time to apply for internships, I sent exactly one application, honestly, just one email, to Elina Helmanen.

Thankfully, she took a chance on me.

Looking back now, it feels strange that something that started so simply ended up meaning so much.

During my time at Familia, I co-facilitated a peer support group, which pushed me in the best way. I became more confident facilitating, more comfortable trusting my own voice, and more sure of what I’m capable of.

I got to be part of creative art pop-ups for children and families, which let me bring a completely different side of myself into the work. I also helped plan and co-facilitate a workshop around belonging as an immigrant, where we explored ideas around the so-called “good” and “bad” immigrant, challenged those narratives, and created space for people to simply exist as they are.

Yes, I learned a lot professionally. I could tick all the boxes my school wanted: what I learned, what methods I used, what languages I practised.

But the biggest thing I gained wasn’t a skill.

It was belonging.

After ten years in Finland, I found community in a way I honestly wasn’t expecting. I found warmth, encouragement, creativity, and people who made space for me exactly as I was.

Somewhere along the way, I found the family within the name Familia.

This internship helped me grow professionally, absolutely. But it also helped me reconnect with myself, my values, and the kind of work I know I’m meant to do. After years of not being fully sure where I fit, that kind of certainty sometimes felt almost dizzying in the best way.

Some internship experiences teach you skills. You do your tasks, appease your teachers with your academic growth, and move on. Maybe you even forget the experience altogether.

Mine taught me skills.

But it also gave me a sense of home.

Written by: charlie särkikangas

]]><![CDATA[A Letter to a System That Never Saw Me]]>Tue, 05 May 2026 17:59:36 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/a-letter-to-a-system-that-never-saw-me

Experiences of unemployment and employment services can vary greatly, and behind every process or decision, there is a person navigating uncertainty, hope, and often frustration.

In this anonymous blog, a former volunteer shares a personal reflection on her experience with the employment system in Finland. Written as a letter, the text captures the emotional impact of feeling unseen, unheard, and disconnected from decision-making processes that shape one’s future.

While this is one individual experience, it highlights broader questions about communication, trust, and the importance of human connection within support systems. At Familia, we recognize how meaningful it is for individuals to feel heard and supported, especially during times of transition.

To whom it may concern - the one whose face I never saw.

For days now this letter has been sitting in my mind, refusing to take form. I’m not one for writing about myself, least of all with the spirit of complaint; you wouldn’t know that about me. We never knew anything about each other. I think that’s a missed opportunity. This isn’t my first experience with an unemployment service, and perhaps I was merely fortunate before. Fortunate that my employment advisor had time to get to know me - she knew where I wanted to go, the things that held me back, the things that drove me forward. The joy she had for my successes was genuine; it felt like we had one goal and that was to get me employed.

And I understand why Helsinki’s unemployment services cannot deliver such a personal touch. Finland is dealing with an increase in unemployed people, and a decrease in job vacancies. 342,800 unemployed for 42,000 job vacancies1. Of course I am just going to be another number in a growing statistic - faceless and nameless. A task on your task list.

So why is it that you can make decisions that impact me when you don’t even know what that impact is? When you don’t know who I am? How can I trust that you want what’s best for me?

You reject my proposals and your reasoning makes no sense. You refuse to explain. You tell me I can’t refute your decisions and that you won’t talk to me anymore until it’s too late to do anything about it. Your refusal to talk to me is what hurt me the most. I thought we were supposed to have one goal; I thought we were working together. You left me feeling like I was shouting into a void. That I didn’t matter. The truth is that you probably don’t even remember me anymore, but you’re still having an impact on my life.

Anonymous

]]><![CDATA[Belonging on Uncertain Ground]]>Wed, 29 Apr 2026 03:46:13 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/belonging-on-uncertain-ground

Starting a new role in a new country often comes with a mix of excitement, relief, and hope. For many people in intercultural contexts, work is not only about employment, it is also about belonging, connection, and building a place for oneself in a new environment.

In this blog, our colleague Maria reflects on the experience of working in temporary roles and the quiet uncertainty that can come with them. Through her perspective, she highlights what it means to contribute, to feel part of a team, and to understand the in-between space of not knowing what comes next. Her reflection speaks to many who have worked in short-term positions, especially within the NGO and community sector, and reminds us that even temporary roles can have lasting impact.

For many people who arrive in a new country, the first job feels like a small miracle. A contract. Even a short one. Keys to an office. A name on an email account. Access to shared folders, internal systems, meeting invitations. Colleagues who greet you in the morning and ask how you are.

Suddenly, you are not only “new” here. You are part of something. There is gratitude in that moment. And relief. But also, enthusiasm — the kind that comes from being seen, from being trusted, from being given a chance to contribute. Many of us step into these roles with a strong desire to offer our best: to prove ourselves, to bring ideas, to support others, to create something meaningful together. We learn quickly. We take initiative. We bring creativity and energy.

And slowly, something important happens: we begin to feel part of a team. We attend meetings. We share coffee and lunch breaks. We celebrate small successes. We learn the rhythms of the organisation and the people within it. The work becomes more than a task. It becomes a place where we belong, at least for now. This sense of belonging matters deeply. Especially when you are building a life in a new country.

But alongside the enthusiasm, another feeling sometimes grows quietly in the background. Time moves. Contracts approach their end dates. Conversations about the future remain unclear. We continue working with the same dedication, yet uncertainty slowly becomes part of the atmosphere. Nothing dramatic happens. It is more subtle than that. Tasks shift. Responsibilities are redistributed. New people arrive. Systems continue moving forward — as they must. Organisations evolve, adapt, respond to funding cycles and project timelines. This is part of the reality of many NGOs and community organisations, where flexibility is necessary and resources are often temporary.

Still, for those of us in short-term roles, this reality can feel personal. We have invested not only our time but also a part of ourselves. We have built relationships, contributed ideas, supported participants, and helped carry projects forward. Even while knowing that our presence might be limited, we show up fully. We give our energy and creativity. We want to be useful, to be trusted, to leave something positive behind.

And sometimes, as the end of a contract approaches without clear continuation, a quiet question emerges: What remains of the work we have done? What remains of us?

It can be difficult and sad to say goodbye to people all the time. To colleagues, interns, work try-outs… and sometimes to our own role. Temporary structures can sometimes make people feel temporary too. Many people in the NGO field recognise this in-between space. It is not always spoken about, yet it is widely shared: the experience of building something meaningful while standing on uncertain ground. Of feeling part of a team and, at the same time, preparing internally for the possibility of leaving it.

It is not always spoken about, yet it is widely shared: the experience of building something meaningful while standing on uncertain ground. Of feeling part of a team and, at the same time, preparing internally for the possibility if leaving it.

And still, there is something valuable in it. Temporary roles do not mean temporary impact. People who pass through organisations often carry a great deal with them — and leave a great deal behind. Skills are shared. Projects are built. Relationships are formed. Moments of support, creativity and connection accumulate. Even when contracts end, these traces remain in the community. Perhaps this is one of the quiet strengths of organisations like ours: they are built not only by long-term staff but also by the many people who contribute for a season. Each person brings something unique. Each person shapes the atmosphere, even if only for a while. The challenge is to hold both truths at once: to acknowledge the uncertainty that can accompany temporary work, and at the same time to recognise the value and dignity of the contributions made within it.

Many of us continue to arrive with enthusiasm. We continue to offer our ideas, our skills, our care, our time. We continue to build, even when we do not know how long we will stay. Because belonging, contribution and community are not measured only in years or contracts. Sometimes they are measured in moments, in shared efforts, in the small but real ways we support one another.

And perhaps that is something we can hold onto: that even temporary roles can leave lasting marks — on organisations, on communities, and on ourselves.

Written by: maria zacharopoulu

]]><![CDATA[Kehittyminen lyhessä ajassa]]>Sun, 19 Apr 2026 11:25:30 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/kehittyminen-lyhessa-ajassa

Uuden aloittaminen voi tuntua epävarmalta, erityisesti silloin kun astuu tiloihin, jotka ovat sekä luovia että merkityksellisiä. Harjoittelunsa aikana Familialla Katri ohjasi “Kokonainen Minä” -satutuokioita lapsille ja osallistui uusien materiaalien kehittämiseen identiteetin ja itseilmaisun tueksi.

Tässä kirjoituksessa hän jakaa, miten hänen itsevarmuutensa kasvoi ajan myötä, miten toimintaa kehitettiin vastaamaan paremmin lasten tarpeisiin ja miten pienet hetket: kuten tutun kielen kuuleminen tarinassa, voivat vahvistaa lapsen kokemusta kuulumisesta.

Kun aloitin harjoitteluni minut otettiin mukaan pitämään Kokonainen minä- satutuokioita. Minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta tälläisestä toiminnasta, etenkään monikulttuurisen työn parissa. Kun ensimmäin satutuokio oli tulossa, sattui tilanne, jossa kokenut työntekijä estyi pääsemästä pitämään tuokiota ja minä olin vastuussa sen kertaisesta tuokiosta. En tiennyt tuokion pitämisestä juuri mitään muuta kuin, että luen kirjan ja teen sen jälkeen lasten kanssa ystävyysrannekkeet.

Ensimmäin kerta jännitti erityisen paljon ja olin todella epävarma tekemisestäni. Minulla sattui olemaan heti seuraavana päivänä uusi satutuokio ja huomasin jo silloin kehittyneeni. Olin itsevarmempi ja tiesin tällä kertaa mitä täytyy tehdä. Kirjan lukuun oli aluksi vaikea heittäytyä, koska se oli ihan yhtä uusi minulle kuin lapsillekin. Kevään edetessä kirjasta tuli kokoajan tutumpi ja sen lukemiseen oli helpompi heittäytyä. Minulle ja Marjolle tuli melko luonnollisesti tietynlaiset roolit satutuokioiden toteutuksessa ja tekeminen oli kerta kerralta helpompaa ja sujuvampaa.

Satutuokio on edelleen pilottivaiheessa, jonka vuoksi se tulee varmasti edelleen kehittymään, mutta oli hienoa huomata kuinka jo lyhyessä ajassa siitä muodostui lapsiakin paremmin palveleva kokonaisuus. Huomasimme, että isommat lapset saivat ystävyysrannekkeet erittäin nopeasti valmiiksi, joten päätimme toteuttaa isommilla lapsilla naamioiden tekemistä, joka vaatii leikkaamista ja värittämistä. Tämä jako teki satutuokioista kaikille tasapuolisempaa. On hienoa huomata kuinka lapsien kasvoilta välittyi aito ilo kun kirjassa mainittiin erilaisia kieliä ja joku lapsista puhui samaa kieltä kotonaan.

Harjoitteluni alussa aloin kehittämään Kokonaiseen minään pohjautuvaa puuhakirjaa. Ideana siinä on jatkaa Kokonaisen minän aiheita kotona hauskojen tehtävien avulla. Satutuokioita tehdessä huomasin, että sille olisi oikeastikin tarvetta ja eteenkin lapset, jotka voivat samaistua kirjan teemoihin haluaisivat varmasti lisää validaatiota myös satutuokion jälkeen.

Uskon, että puuhakirja voi tarjota näille lapsille mahdollisuuden oppia omista juuristaan ja kykyä olla niistä ylpeä. Haluaisin ajatella, että puuhakirja voi olla osalle lapsista erittäin tärkeäkin osa oman minuuden tutkimista. Puuhakirja ei kuitenkaan ole tehty pelkästää monikulttuurisille lapsille vaan sen tehtävät ja kysymykset toimivat kaikille lapsille yhtäläisesti, kun halutaan vahvistaa lapsen itsetuntoa ja ymmärrystä minuudesta.

Kirjoittanut: katri kaihua

]]><![CDATA[Vertaistuki turvallisena yhteisönä kahden kulttuurin nuorille]]>Tue, 17 Mar 2026 09:53:29 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/vertaistuki-turvallisena-yhteisona-kahden-kulttuurin-nuorille

Rasisminvastaisen viikon alkaessa MunDuo-hankkeen nuorisotoiminnan suunnittelija Mariam pohtii yhteisön, identiteetin ja turvallisten tilojen merkitystä kahden kulttuurin nuorille Suomessa. Nuorten parissa tekemänsä työn ja omien kokemustensa pohjalta hän tarkastelee sitä, miten vertaistuki voi auttaa nuoria rakentamaan kuuluvuuden tunnetta yhteiskunnassa, jossa heidät nähdään usein ulkopuolisina.

Lue Mariamin pohdintoja siitä, miksi turvallisten yhteisöjen luominen kahden kulttuurin nuorille on tärkeää.

Tällä viikolla 16.–22.3. vietetään rasisminvastaista viikkoa. Tänä vuonna kampanjan teemana on turvallisuus ja se, miten luomme kaikille turvallisempia yhteisöjä. Teema on ajankohtainen, sillä viime viikolla julkaistun Nuorisobarometrin mukaan yli puolet etniseen vähemmistöön kuuluvista 15–29-vuotiaista kertoo kokevansa syrjintää taustaansa liittyen. Samalla kaikkien nuorten turvattomuutta ovat lisänneet yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet.

Työskentelen Familian MunDuo-hankkeessa, joka on suunnattu 13–25-vuotiaille kahden kulttuurin nuorille. Hankkeen tavoitteena on vahvistaa kahden kulttuurin nuorten identiteettiä, hyvinvointia ja kasvua vertaistoiminnan avulla sekä nostaa esiin nuorten ääntä ja kokemuksia. Vertaistoiminnassamme korostuu yhä vahvemmin tarve luoda kahden kulttuurin nuorille oma yhteisö ja turvallisempi tila. Yhteisön merkitys kasvaa erityisesti silloin, kun ympäröivä yhteiskunta viestii nuorille toistuvasti, etteivät he täysin kuulu tänne.

Kohtaamani kahden kulttuurin nuoret kuvaavat usein olevansa maahanmuuttajataustaisia, toisen polven maahanmuuttajia tai ulkomaalaistaustaisia.

Näiden termien omaksuminen kertoo paljon siitä, millaisena suomalaisuus edelleen nähdään ja miten BIPOC*-nuorista Suomessa puhutaan. Vaikka Suomessa on ollut aina rodullista moninaisuutta, esimerkiksi saamelaisia, romaneja ja tataareja, ja tämän päivän Suomi on yhä moninaisempi, elää edelleen sitkeä käsitys siitä, että suomalaisuus on valkoista.

Kun suomalaisuuden raja piirretään ulkonäön tai taustan mukaan, moni jää automaattisesti sen ulkopuolelle.

Toisaalta on tunnustettava se, että ottamalla termejä takaisin omakseen ja tekemällä erontekoa muihin, voivat nuoret määritellä itseään ja rakentaa yhteisöllisyyttä. Usein nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset nostavat esiin huolena sen, että nuoret viittaavat itseensä esimerkiksi “mamuina” ja näin heidän ajatellaan vahvistavan vastakkainasettelua. Kuitenkin yhteiskunnan jatkuvasti viestiessä nuorelle, ettei hän ole “tarpeeksi suomalainen”, voi oma määrittely olla myös sopeutumista siihen odotukseen, eikä kyse ole enää pelkästä identiteettivalinnasta.

Nuoruudessa tarve kuulua johonkin on valtava. Kun nuoren kuuluvuutta jatkuvasti kyseenalaistetaan, löytyy hyväksyntä ja oma yhteisö toivottavasti muualta. Itse kahden kulttuurin välissä 2000-luvun alun helsinkiläisissä lähiöissä kasvaneena yritin pitkään sulautua joukkoon keinolla millä hyvänsä.

Silloin oman kahden kulttuurin taustan korostaminen tai yhteisöllisyyden löytäminen sen kautta ei tuntunut edes vaihtoehdolta.

MunDuo-hankkeessa pyrimme vastaamaan tähän kuulumisen tarpeeseen vertaistoiminnalla ja luomalla kahden kulttuurin nuorille turvallisia yhteisöjä. Ajattelen usein työssäni nuorempaa versiota itsestäni, joka koki ulkopuolisuutta ja häpeää taustastaan. Eheän identiteetin muodostaminen aikuisiällä on vaatinut ennen kaikkea vertaisten löytämistä ja oman näköisen yhteisön rakentamista. Haluammekin MunDuossa tarjota tilan, jossa pääsee pohtimaan omaa identiteettiään. Samalla haluamme rakentaa yhteisön, jossa voi olla oma itsensä kaikkine puolineen ja tulla ymmärretyksi ilman, että kokemuksia tarvitsee jatkuvasti selittää muille.

Rasisminvastaisella viikolla haluan nostaa esiin ennen kaikkea sen, että kaikilla nuorilla tulisi olla mahdollisuus kasvaa Suomessa turvassa ilman, että heidän kuuluvuuttaan jatkuvasti kyseenalaistetaan. Me kaikki voimme omassa arjessamme vahvistaa nuorten kuuluvuutta näkemällä heidät ennen kaikkea yksilöinä, antamalla tilaa erilaisille identiteeteille ja tunnistamalla nuorten vahvuudet. Antirasismissa keskeisintä kuitenkin on katseen kääntäminen itseen: millaisia oletuksia teen muista ja keitä rajaan “meidän” ulkopuolelle? Suomalaisuuden kuvaa on laajennettava, ja työtä sen eteen on tehtävä myös rasisminvastaisen viikon ulkopuolella.

*BIPOC-termi tulee englanninkielisestä termistä Black, Indigenous and People of Color. Tälle termille ei ole tällä hetkellä laajasti käytettyä suomennosta. Termillä viitataan ihmisiin, jotka mielletään erilaisten ominaisuuksien (esimerkiksi nimi, ihonväri tai uskonto) vuoksi muiksi kuin valkoisiksi ihmisiksi.

Lähde: Oikeusministeriö (2026). yhdenvertaisuus.fi/sanasto

Kirjoittaja: Mariam marei, Nuorisotominnan suunnittelija Munduo hankE

]]><![CDATA[Euroopan unionin uusi antirasismi strategia – paljon porua vähän villoja?]]>Fri, 27 Feb 2026 12:10:31 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/euroopan-unionin-uusi-antirasismi-strategia-paljon-porua-vahan-villoja

Euroopan komissio julkaisi uuden antirasismi strategiansa 2026-2030, joka rakentuu "tasa-arvon unionin" idean ympärille. Suunnitelmassaan Euroopan unioni vahvistaa olevansa sitoutunut ihmisarvoon, tasa-arvoon ja vähemmistöjen oikeuksiin.

Samaan aikaan maahanmuutto- ja rajapolitiikka ympäri Eurooppaa kiristyvät jatkuvasti. EU:n ulkorajojen vahvistaminen ja nopeutetut turvapaikkaprosessit herättävät tärkeitä kysymyksiä. Voiko unioni, joka vahvistaa ulkorajojen turvallisuutta lähes loputtomalla budjetilla kutsua itseään antirasistiseksi? Mitä tällainen politiikka tarkoittaa käytännössä turvaa etsiville ihmisille ja kansalaisyhteiskunnan järjestöille, jotka pyrkivät rakentamaan tasa-arvoisempaa maailmaa.

Tässä blogissa vaikuttamistyön koordinaattorimme tarkastelee EU:n antirasistisen politiikan ja maahanmuuttopolitiikan välilisiä ristiriitoja ja pohtii tarkoittaako antirasismi strategia oikeita muutoksia vai vain poliittista viestintää.

Euroopan komissio julkaisi hiljattain uuden antirasismi strategiansa vuosille 2026–20301. Strategian teema vapaasti käännettynä on tasa-arvon unioni, mikä viittaa Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen, joka on yksi Euroopan unionin perussopimuksista. Sopimukseen pohjaten nyt julkaistussa strategiassa todetaan, että EU on “rakennettu arvoille, jotka kunnioittavat ihmisarvoa, vapautta, demokratiaa, tasa-arvoa, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksien kunnioitusta, mukaan lukien vähemmistöihin kuuluvien ihmisten oikeuksia2. Strategia on jatkoa vuosien 2020–2025 antirasistiselle toimintasuunnitelmalle, jonka pohjalta on esitelty kansallisia antirasistisia toimintasuunnitelmia, Suomi muiden mukana.

Strategia tuleekin hetkellä, jolloin EU hakee jälleen suuntaansa ulko- ja maahanmuuttopolitiikkansa kanssa, ja useat jäsenmaat tekevät sisäpolitiikkaa, joka on suorassa ristiriidassa nyt julkaistun strategian kanssa. Jos EU:n ulko- ja maahanmuuttopolitiikkaa tarkastelee antirasistisesta näkökulmasta ja vielä yllä mainittuihin arvoihin perustuen, jää EU:sta jäljelle lähinnä kaksilla rattailla ajava unioni, joka julkaisee antirasistisia strategioita ja samalla pyrkii pitämään unionin alueelle pyrkivät BIPOC-ihmiset ulkopuolella ja vielä mielellään Välimeren toisella puolella.

EU:n maahanmuuttopolitiikka määrittääkin nykyään suurelta osin vuonna 2024 hyväksytty Euroopan Unionin muuttoliike- ja turvapaikkasopimus eli ns. pakti, joka ollaankin saamassa myös Suomessa käyttöön täydellä teholla kesällä 2026.

Paktin keskeiset tavoitteet maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikassa ovat turvalliset ulkorajat, nopeat ja tehokkaat menettelyt, tehokas yhteisvastuuseen ja vastuunjakoon perustuva järjestelmä ja muuttoliikkeen sisällyttäminen kansainvälisiin kumppanuuksiin*. Sopimuksen tavoitteena onkin mahdollisimman tehokkaasti estää ihmisten pääsy EU alueelle tilanteissa, joissa rajavalvonta viranomainen katsoo (nopeasti ja tehokkaasti), ettei heillä ole edellytyksiä esimerkiksi turvapaikan saamiseen.

Paktissa ihmisoikeuksien kunnioittaminen loistaakin poissaolollaan ja esimerkiksi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden puolia pitävät järjestöt ovatkin kritisoineet nopeaa ja tehokasta menettelyä EU:n ulkorajoilla, minkä on arvioitu johtavan ihmisoikeusloukkauksiin. EU ajaa siis kehitystä, joka rakentaa Euroopan-linnaketta, joka pitää ihmiset EU:n ulkopuolella ja toisaalta taas pyrkii, ainakin paperilla, rakentamaan linnakkeen asukkaille antirasistista tasa-arvon unionia. Se niistä jakamattomista ja yleismaailmallisista ihmisarvoista.

EU ja antirasismistrategia tunnistavat järjestökentän heikentyneen rahoitustilanteen ympäri
EU:ta, ja EU:n Citizens, Equality, Rights, and Values (CERV) - ohjelma pyrkii osaltaan tätä paikkaamaan.

CERV:in kaltainen projektirahoitus ei kuitenkaan pysty korvaamaan kotimaisen rahoituksen leikkauksia, erityisesti pitkäjänteisen järjestötyön mahdollistajana. Parannuksia antirasistisen työn tekemisen rahoitukseen ei siis kannattane odottaa henkeään pidätellen.

Ehkä kertovin asia EU:n antirasismi strategian ja Euroopan-linnakkeen suhteesta on raha. Siinä missä CERV rahoittaa kansalaisyhteiskunnan projekteja 1,56 miljardilla eurolla vuosina 2021–2027, on Frontexin vuosibudjetti vuonna 2026 noin 1,2 miljardia euroa, minkä lisäksi EU käyttää vuosittain useita miljardeja rajavalvontaan muiden rahoitusinstrumenttien kautta. Jos rahoitusten eroa katsoo antirasistisen strategian näkökulmasta tilannetta kuvaa hyvin vanha sanonta “paljon porua, vähän villoja”.

Kirjoittanut: Panu Puhakka

]]><![CDATA[Pidä kiinni kielellisistä oikeuksistasi!]]>Sun, 01 Feb 2026 08:12:18 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/pida-kiinni-kielellisista-oikeuksistasi

Perinteisen kielen opetus ei ole vain lisäpalvelu, vaan se on keskeinen keino varmistaa lasten kielelliset oikeudet ja tukea samalla oppimista, hyvinvointia ja osallisuutta.

Käytännössä nämä oikeudet ovat kuitenkin kaukana taattuista. Koko Suomessa opetusta lapsen omalla äidinkielellä pidetään yhä useammin valinnaisena: se on jotain, jota voidaan vähentää, lykätä tai lopettaa, kun resurssit ovat niukat. Monikielisiä lapsia kasvattaville perheille tämä lähettää huolestuttavan viestin: että heidän kielensä ovat toissijaisia ja heidän oikeutensa neuvoteltavissa.

Tässä blogissa toiminnanjohtajamme pohtii, miksi perintökielen opetus on tärkeää – ei vain oikeudellisesta ja poliittisesta näkökulmasta, vaan myös lasten ja perheiden eletyn todellisuuden kannalta. Käyttämällä kansallisia ja kansainvälisiä viitekehyksiä, monikielisyyttä koskevaa tutkimusta ja Familian pitkäaikaista työtä kahden kulttuurien perheiden parissa, hän esittää selkeän perustelun: lapsen oman kielen tukeminen ei ole ylimääräinen asia, vaan perusta kuulumiselle, oppimiselle ja tasa-arvoiselle osallistumiselle yhteiskuntaan.

Kielelliset ja kulttuuriset oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Suomessa kielelliset oikeudet ovat perustuslain ja erilaisten lakien turvaamia, ja jokaisella on laillinen oikeus käyttää ja opetella omaa kieltään.

Kansainvälisellä tasolla kielellisiä oikeuksia turvataan muun muassa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa, joka suojaa jokaisen lapsen oikeutta puhua omaa kieltään (artikla 30), kansanoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus takaa kielivähemmistöille oikeuden käyttää omaa kieltään (artikla 27). UNESCO taas korostaa kielellisen monimuotoisuuden säilyttämisen merkitystä kestävien yhteiskuntien rakentamisessa. Eurooppalainen ”1+2”-kielipolitiikka kannustaa kahden kielen oppimiseen oman äidinkielen lisäksi.

Lapsella on siten täysi oikeus omiin äidinkieliinsä. Käytännössä kielellisten oikeuksien toteutuminen esimerkiksi oman äidinkielen opetuksessa riippuu kuitenkin resurssien järjestämisestä, opettajaresursseista ja opetuskäytännöistä sekä vanhempien omasta aktiivisuudesta ja sitkosta. Pelkät lakien ja sopimuksien kiemurat eivät takaa sitä, että lapsella olisi todellista mahdollisuutta oppia omia äidinkieliään.

Viime aikoina olemme kuulleet huolestuttavia viestejä koskien oman äidinkielen opetusta. Säästöpaineiden alla olevat kunnat näkevät oman äidinkielen opetuksen leikkauskohteena, kun ryhmäkokoja kasvatetaan ja osallistuminen opetukseen tehdään astetta hankalammaksi. Tämä kehitys heikentää kielellisten oikeuksien toteutumista.

Monikielisyys on voimavara, ja tutkimukset osoittavat sen monia etuja niin kognitiivisessa, sosiaalisessa kuin koulutuksellisessakin mielessä. Monikieliset ihmiset hyötyvät usein paremmasta tarkkaavaisuudesta, joustavasta ajattelusta ja ongelmanratkaisukyvystä. Oman äidinkielen vahva hallinta tukee muiden kielten oppimista ja auttaa siirtämään oppimistaitoja kielestä toiseen, mikä tekee siitä keskeisen osan oppimisprosessia. Sen vuoksi on myös olennaista, että Suomeen muualta muuttaneille lapsille tarjotaan riittävä tuki oman äidinkielen oppimiseen, jotta he voivat oppia hyvin myös paikallisen kielen. Tämä fakta tuntuu unohtuvan joskus julkisessa keskustelussa.

Oman äidinkielen opetus ei ole vain lisäpalvelu, vaan keskeinen keino turvata kielelliset oikeudet ja samalla tukea oppimista, hyvinvointia ja osallisuutta. Sen vuoksi jokaisen vanhemman kannattaa pitää kiinni ja ehkä hiukan taistellakin oman äidinkielen opetuksen puolesta. Vaikka opetuksessa on ongelmansa, on se yksi keino taata lapsen kielellisiä oikeuksia.

Lopuksi haluan jakaa vielä listauksen asioista, joilla vanhemmat voivat tukea lapsen monikielisyyttä ja oman äidinkielen oppimista. Vanhempien antama tuki on olennaista lapsen monikielisyyden tukemiselle.

Puhu monikielisyydestä!

Kannusta avoimia keskusteluja monikielisyydestä perheessäsi!

Keskustele lapsesi opettajien kanssa

Kerro, mitä lapsesi kieli merkitsee perheellesi ja miten sitä voidaan tukea koulussa

Hae yhteisön tukea!

Luo yhteyksiä paikallisiin ryhmiin, yhdistyksiin tai kulttuurikerhoihin, jotka voivat saada sinut tuntemaan olosi osaksi suurempaa yhteisöä.

Käytä kieltäsi päivittäin

Tee kodistasi tila, jossa kielesi elää luonnostaan - laula lauluja, kokkaa tai leiki yhdessä!

Kysy kuntasi palveluiltasi

Ota selvää, miten kuntasi koulutuspalvelut tukevat kotikielen tai oman äidinkielen oppimista

Ole yhteydessä muihin!

Et ole yksin kasvattaessasi monikielistä lasta! Tapaa muita perheitä, jaa vinkkejä ja rakenna oma tukiverkostosi.

Yllä oleva listaus on tuotettu osana Erasmus+-rahoitteista Your Language Counts -projektia, jossa Familia on ollut yksi hankekumppani. Hanke on keskittynyt edistämään oman äidinkielen opetusta kouluissa eri puolilla Eurooppaa. Hanke päättyy nyt alkuvuodesta 2026.

Joskus lapsen monikielisyyden tukeminen voi tuntua haastavalta. Niissä hetkissä on tärkeä muistaa, kuinka merkittävä asia se lapselle on. Olemme monta kertaa Familiassa kuulleet kahden kulttuurin nuorilta, kuinka he olisivat jälkikäteen toivoneet, että heidän toinen vanhempansa olisi jaksanut sinnikkäästä opettaa ja puhua äidinkieltään heille. Heillä ei ollut osaamista toisesta äidinkielestään, mutta lähellä täysi-ikäisyyttä ovat nähneet sen arvon ja harmitelleet, kun eivät sitä ole saaneet oppia. Siksi viestinä kaikille vanhemmille, että koittakaa jaksaa ja olla sitkeitä. Joskus ”palkinto” sinnikkäästä toiminnasta oman äidinkielen osalta saattaa tulla vasta myöhemmin, kun lapsi tulee lähemmäs aikuisikää.

Me Familiassa jatkamme yhä työtä sen eteen, että kielelliset oikeudet voivat toteutua yhä paremmin Suomessa muun muassa edistämällä sitä, että oman äidinkielen opetuksen resursseja, rakenteita ja tunnettavuutta parannetaan ja että voisimme rekisteröidä väestörekisteriin useamman kuin yhden äidinkielen.

Lisätietoja YLC-projektista: https://www.goethe.de/prj/ylc/en/index.html

Kirjoittanut:elina helmanen, toiminnanjohtaja

]]><![CDATA[What Inclusion Really Feels Like at Work]]>Sat, 17 Jan 2026 08:41:44 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/what-inclusion-really-feels-like-at-work

Inclusion is often discussed in terms of strategies, policies, and statements. But lived experience tells a more complex story. In this blog, Mikko, who is currently completing his internship at Familia, reflects on what inclusion means beyond formal commitments, and how it shows up in everyday working life.

Based on personal experiences across different workplaces, he highlights privilege, invisible barriers, and the small but meaningful ways colleagues shape whether someone feels supported or excluded. His reflection highlights a simple but powerful truth that sits at the core of Familia’s work: real inclusion is created by people, not just by policies.

Inclusion is a theme that is being increasingly emphasized in workplaces, but it is not always implemented properly. Saying your workplace is inclusive is not enough. It needs to be always reflected in the conscious and active designing of policies and culture that is necessary to allow people to feel safe and supported regardless of the background, knowledge and abilities. A truly inclusive workplace is not available to many of us in the current economic situation. We are often lucky to find any employment at all.

As a white, well-educated male with a Finnish name I have a lot of privilege that allows me to be included in many spaces. I obviously have no personal experience or deep understanding of the challenges that many other people face. However, I am also a non-native Finnish speaker and I have a so-called “invisible” physical disability that affects my work. These often make inclusion more difficult for me. I often have to justify myself when I am unable to communicate fluently in Finnish or when I need assistance to do easy task that my hands cannot manage. I do not have it more difficult than many people, far from it, but I am accustomed to being dismissed, condescended to or set aside because it is more convenient for others.

I do not mean to complain because I have had many extremely positive workplace experiences with supportive and understanding colleagues, but there has always been some people who are uncomfortable with my differences. Workplaces with clearly defined policies to foster inclusion are great, but it is the people who actually make a difference. I have had many different workplaces in many different fields and countries. I have often had considerate and friendly colleagues but they have always been balanced by those who are less than supportive.

At Familia, I have been treated with genuine respect and kindness by the whole staff and I feel valued for who I am. I have not had to face judgment or feel the need to conceal my physical challenges. I have spent over five months here and this is the first time I have felt truly able to be myself, and to be valued for it. This is because of the people. I feel that my abilities and limitations are accepted and I belong to the team even though I have a short contract. Familia is not the only workplace that is inclusive and welcoming, but it is the first time I have truly belonged and been supported.

People make the difference, and I believe that it does not take much effort to be an inclusive person who accepts and values others for whom they are. I think we should all strive to be this way. If we model the behavior others will follow.

Written by: mikko erpestad

]]><![CDATA[Where Stories Meet My Experience of Helping Intercultural Families at Familia]]>Fri, 26 Dec 2025 16:24:30 GMThttps://www.familiary.fi/blogi/where-stories-meet-my-experience-of-helping-intercultural-families-at-familia

Our last blog of the year! In this blog, our former intern Sonali shares her experience of working with intercultural families at Familia and how those months reshaped her understanding of community, belonging, and social work. Through volunteer cafés, and creative workshops, she reflects on how connection is built through small moments of care. This blog is a reminder that at the heart of Familia’s work are real people, real stories, and the powerful impact of making someone feel seen.

At the time when I began my placement at Familia ry, I believed that I was merely becoming part of a community organization, albeit in a few months. I had not imagined that I was going to enter into the realm of the stories, toughness, and silent moments that would alter my perception of people and the concept of belonging. Familia ry is a non-profit organization that helps intercultural families in Finland, and these are people who are blending cultures and languages as well as traditions and identity daily. Although the organization provides numerous useful services, what people actually receive is much more profound: a home to feel belonging.

Real People, real stories

One of the most memorable events occurred during one of the Volunteer Cafes. The young mother who recently relocated to Finland acknowledged that the relocation was demanding; she felt lonely, uncertain, and she had to begin all over again. Something changed as we were discussing and showing services that could help her family. Her face softened. Her voice steadied. It was the first time that she felt observed since her arrival. That experience made me remember that social work does not consist only of information or processes. It is concerning providing people with a place where their emotions, fears, and hopes are heard.

Community in Unusual Places

When we were at the Intercultural Football Tournament, our stall was visited by many families of different backgrounds. They engaged in coloring with the children and also discussed with us their experiences in Finland. The atmosphere was lively. Children were entertaining, parents were chatting, flags were getting painted, and cultures were crossing. What appeared as a sports event turned out to be a common platform of relatedness. It also made me realize that community can occur in any place, including in the center of a football field. It only takes a talk, a piece of colouring, or a smile sometimes.

Designing Spaces That are Like Home

The monthly Volunteer Cafes organization demonstrated the force of mutual learning to me. Be it in a mapping of identities, breaking stories, or talking about the significance of the public spaces, I realized that people open up when they are safe, when they feel that their story is important. Next, there were the Art Pop-Up workshops in Espoo libraries; Gilded, merry anarchy. Kids were thrilled to be able to do crafts, and parents did not leave as soon as they could, as they were free. The greatest surprise came with the fact that a simple and minor activity can be a big one. That hour of crafting also made most families feel at home among their new people.

The insight I gained during my stay at Familia, I will carry throughout my career and my lifE

Familia has altered my perception of people and the definition of community. I got to know that honest connection occurs gradually, in trifles, such as eye contact, a collective laugh, or a child sharing his or her art. Such moments may be considered basic, yet they create trust and lay the foundation of more serious discussions. I also learned that diversity should not be something to control, but something to rejoice about. Each person has something unique depending on culture, identity, and experience. When we approach differences with an open mind instead of fear, they become opportunities to learn rather than barriers. My experience in working with volunteers has demonstrated to me the strength of encouragement rather than direction in people. Confidence is not achieved through perfection but when one feels safe enough to give it a go. Yes, social action is emotional, and it requires heart. It is precisely what makes it meaningful. All types of interactions, regardless of their size, could make a person feel noticed, appreciated, and part of.

That is what can turn the whole life of many families into a struggle to build their lives in a new country.
One way to be caring is through listening - Individuals always have to feel that they are present rather than requiring a solution
Individual adherence develops gradually, in tiny steps - A smile, a chat, or the activity of a child- these are all important
Diversity is what makes us cultural - They are not walls, but freeways
Empowerment grows quietly - Working with volunteers as group leaders was an eye-opener since I learned that confidence is built in a safe, conducive environment.
It is also emotional work, which is its power of community work - Each of the interactions, be it big or small, defines a sense of belongingness.

The Heart of FamiliA

This placement was not just a learning experience for me. It reminded me why I decided to work in social services because connection transforms lives. It sometimes happens in large scopes, but in most instances, it happens with minor, subtle incidents that remain with the individuals even after the day is gone. I will keep this knowledge as I proceed with my journey. Community: created by one action, one moment at a time.

Familia is more than a service; it is a part of you. It helps the families to have a place to be welcomed, nurtured, and feel understood, even when things around them are unfamiliar.

written by: sonali weerackoon

]]>