Hurjaa vauhtia muuttuva tilanne ja kaikkialta tulviva uutisvirta koronaviruksesta (COVID-19). Sitä on meidän kaikkien elämä juuri nyt. Lapsille korona on näkynyt lisääntyneenä käsienpesuna kotona ja koulussa, päiväkotien pihojen puheena, aikuisten huolestuneina ilmeinä ja kenties myös pettymyksinä peruuntuneiden harrastusten ja lomamatkojen muodossa. Moni vanhempi puolestaan pohtii, kuinka kertoa tilanteesta lapselle ilman että lisää lapsen mahdollista huolta perheestä kotona ja maailmalla. Entä kuinka pitää lapsen arki mahdollisimman normaalina sosiaalisesta etäisyyden ottamisesta huolimatta? Puhu lapselle hänen ikätasolleen sopivasti Puhumatta jättäminen huolestuttaa lapsia enemmän kuin puhuminen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kertoa ja aikuisen tehtävänä on välittää lapselle suodatettuja faktoja sekä ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta. Lasta ei kannata kuormittaa liialla informaatiolla, mutta hänen kysymyksiinsä tulee vastata rehellisesti ja selkeästi. Joskus kysymykseen ei löydy vastausta, mutta tärkeämpää on, että olet läsnä ja saatavilla. Rauhoita lasta ja kerro asioista jotka pitävät teidät turvassa Ole rauhoittava ja rohkaiseva. Puhu erilaisista tavoista, joilla teidän perheenne ja muut ihmiset pysyvät turvassa. Taaperoiän ohittaneet lapset ymmärtävät kerrottaessa jo senkin, että suurin valtaosa koronavirukseen sairastuneista sairastaa lievän flunssatyyppisen taudin ja että lapset näyttävät pääsevät vähimmällä. Lapselle on myös hyvä kertoa, ettei poikkeustilanne ole lopullinen ja että tilanne varmasti paranee ajan mittaan. Ylläpidä vanhoja rutiineja ja luo uusia Lapset rakastavat rutiineja ja ennalta-arvattavuutta. Tämänhetkiseen tilanteeseen kuuluu kuitenkin vääjäämättä ennalta-arvattavuuden väheneminen ja rutiinien muuttuminen. Niinpä kannattaa istua alas miettimään oman perheen päiväjärjestystä ja viikko-ohjelmaa, ja tehdä mukavia yhteisiä suunnitelmia niissä raameissa, jotka meillä juuri nyt on. Myös yhteiset ruokahetket ja säännölliset nukkumaanmenoajat tuottavat lapselle tunteen ennalta-arvattavuudesta ja turvallisuudesta. Pitäkää hauskaa perheenä Moni lapsi on jo ehtinyt sanomaan, että parasta tässä tilanteessa on se, että vanhemmat ovat koko ajan kotona. Yltäkylläisestä yhteisestä ajasta kannattaa ottaa ilo irti ja miettiä yhdessä erilaisia aktiviteetteja: kirjojen lukemista, teltan pystyttämistä olohuoneeseen, kengän nauhojen solmimisen opettelua, tutkimusmatkoja lähiympärystöön, yhdessä leipomista ... Istuukaa yhdessä alas ideoimaan ja innovoimaan. Osallista lapset päätöksentekoon, perheen arkeen ja yhteiseen aikaan, eli juuri siihen, jota lapset eniten rakastavat ja arvostavat. Eikä jakso, pari Pikku Kakkosta tai Pipsa Possuakaan pahitteeksi ole! Pidä huolta itsestä Yleinen epävarmuus ja huoli lapsista - joskus myös omasta toimeentulosta ja perheestä maapallon toisessa kolkassa - vaikuttaa myös aikuisiin. Siksi on tärkeää, että pidät huolta itsestäsi ja omasta jaksamisesta. Seuraa uutisia, mutta pistä uutiset ja sosiaalinen media aina välillä tauolle. Ylläpidä terveellisiä rutiineja ja luo päivärytmi etätyöpäivien ajaksi - muista myös tauot! Pidä yhteyttä muihin ihmisiin - ystäviin, sukulaisiin ja tuttuihin. Hyväksy epävarmuus ja yritä löytää niitä keinoja, joilla pitää oman mielensä rauhallisena. Älä jää yksin ja auta muita - pyydä ja tarjoa apua ja tukea matalalla kynnyksellä. Pitäkää yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin
Kahden kulttuurin perheille erilaiset tavat pitää yhteyttä eri kaupungeissa ja maissa asuviin ystäviin ja sukulaisiin ovat jo tulleet tutuiksi. Näitä tapoja kannattaa aktivoida ja ylläpitää. Ja ehkä lapsille voisi järjestää virtuaalisia leikkitreffejä, nyt kun heidän sosiaaliset kontaktinsa väliaikaisesti vähenevät. Perheelläsi voi olla takatassussaan myös sellaisia yhteydenpitotapoja, joista hyötyisivät nekin perheet, joille etäyhteyksillä yhteyden pitäminen on vieraampaa. Jaa siis vinkkejäsi ja kokemuksiasi muillekin! Voit jakaa vinkkejäsi myös tämän jutun kommenteissa :) Hanna Kinnunen Hanna Kinnunen on työskentelee Familia ry:ssä suunnittelijana ja asiantuntijatehtävissä. Sunnuntaina 20.10 Familialla järjestettiin Ilahduta isovanhempaa -tapahtuma kansainvälisen isovanhempien päivän kunniaksi. Paikalle saapui kuusi kaksikulttuurista perhettä, joista osa toi Suomessa asuvan isovanhemman mukaan juhlimaan. Ohjelmassa oli ohjattuja leikkejä, tutustumista, herkuttelua sekä valokuvausta. Postia isovanhemmille -työpajassa lapsenlapset askartelivat kaukana asuville isovanhemmilleen etanapostia eli itse tehtyjä piirustuksia, kortteja, kuvia ja kirjeitä. Kaukana, mutta kuitenkin lähellä "Välillä jännitti, että alkaako lapsemme pitkien näkemisvälien takia vierastaa isovanhempia, mutta he halaavat toisiaan kuin vanhoja tuttuja jo heti lentokentällä." "Ehtiiköhän kirje Australiaan ennen meitä?" pohtii äiti poikansa kanssa. He ovat juuri saaneet tärkeät piirustukset ja kirjeet valmiiksi ja sujauttaneet ne pienen kirjekuoren sisälle. Kuoren päälle on kirjoitettu tuttu kaukainen osoite, jonne lähdetään taas jouluksi koko perheen voimin. Kahden kulttuurin perheissä osa sukulaisista saattaa asua toisessa maassa tai jopa eri maanosassa. Tärkeä kysymys tällöin onkin, miten pitää yhteyttä ja luoda suhdetta kaukana asuviin sukulaisiin ja isovanhempiin. Osa tapahtumassa vierailleista perheistä kertoo käyvänsä ulkomailla asuvien isovanhempien luona kerran vuodessa, jotkut useamminkin. Suomessa tai samalla paikkakunnalla asuvia isovanhempia saatetaan sen sijaan nähdä jopa viikoittain, jolloin tiivis suhde isovanhemman ja lapsenlapsen välille muodostuu ikään kuin itsestään. Perheiden puheista käy ilmi, että digiaika on suuresti helpottanut yhteydenpitoa kaukana asuviin isovanhempiin, sillä esimerkiksi kuvia, ääniviestejä, videopuheluita ja viestejä voi lähettää helposti ajankohdasta riippumatta. Kommunikaatiotapojen monipuolisuus ja helppous mahdollistaa yhteydenpidon säännöllisyyden ja näin ollen helpottaa jälleennäkemisen tuomaa jännitystä: “Välillä jännitti, että alkaako lapsemme pitkien näkemisvälien takia vierastaa isovanhempia, mutta he halaavat toisiaan kuin vanhoja tuttuja jo heti lentokentällä”, eräs äiti kertoo hymyillen. Hänen perheensä pitää kaukosuhdetta yllä soittamalla isovanhemmille videopuhelun kerran viikossa. Joissain perheissä isovanhemmat lukevat välillä lapsenlapselle iltasadun tai laulavat lempilaulujaan omalla äidinkielellä. Etanapostia isovanhemmille "Tosi vähän lähetetään Belgiaan etanapostia, joskus piirustuksia, mutta ei juuri muuta." Lapsenlapset alkavat jo nuorina rakentaa kaukana asuviin ihmisiin aivan erityistä suhdetta — silloin kun heille luodaan siihen mahdollisuus. Nykyteknologian avulla isovanhemmille tulee ehkä lähetettyä paljon digisisältöä, mutta varsinaisia kirjeitä tai kortteja harvemmin. "Tosi vähän lähetetään Belgiaan etanapostia, joskus piirustuksia, mutta ei juuri muuta”, kommentoi eräs isä. "Tosi kiva idea! Lapsi kirjoitti kirjeeseen, että 'kirjoita meillekin', kun joskus minä kirjoittelen heille [isovanhemmille] ja he minulle. En tiennytkään, että lapset toivoisivat tätä!" Osa tapahtumaan osallistuneista perheistä kertoo lähettävänsä isovanhemmille vuosittain joulu- ja syntymäpäiväkortit, mutta muuten etanapostia lähetetään harvemmin. Osa lapsista lähettää kirjeen Familian tapahtumassa ensimmäistä kertaa: "Meidän mummi ja vaari asuu Namibiassa kun meidän äiti on namibialainen ja isä suomalainen. Tää on ihan eka kerta kun me lähetetään kirje", selittää vieressäni istuva poika tyytyväinen hymy huulillaan. Eräs äiti puolestaan kertoo oivaltaneensa, että lapset nauttisivat säännöllisestä kirjeenvaihdosta isovanhempien kanssa: "Tosi kiva idea! Lapsi kirjoitti kirjeeseen, että 'kirjoita meillekin', kun joskus minä kirjoittelen heille [isovanhemmille] ja he minulle. En tiennytkään, että lapset toivoisivat tätä!" hän kertoo innoissaan. Miksi lähettää välillä myös etanapostia?
Piirustukset ja kuvat ovat ihanaa postia. Mikäli lapsi ei vielä kirjoita tai piirrä itse, lapsen pienen käden tai jalan ääriviivat voi piirtää paperille — tai vaikka painaa sormivärillä korttiin. Myös isovanhemmat voivat tehdä saman. Lapsen ääni ja persoona pääsee esille, kun lasta sadutetaan eli kirjataan ylös lapsen puhe sanasta sanaan. Tarinoinnin välissä lapselle voi lukea ääneen sen, mitä siihen asti on kirjoitettu, jolloin lapsi voi halutessaan muuttaa tai lisätä jotain. Aluksi kannattaa käyttää suttupaperia, sillä teksti usein muokkaantuu sadutusprosessin aikana. Jos teksti on käännettävä isovanhempien äidinkielelle, kannattaa yrittää säilyttää lapsen ‘ääni’ myös käännöksessä. Mitä saduttaa?
(Riikka Paloneva) RIIKKA PALONEVA
Kirjoittaja on kahden kulttuurin parisuhteessa elävä opettaja ja reppureissaaja, joka osaa keittää pastan al denteksi, pakata rinkan kompaktisti ja tanssia uskottavasti cumbiaa. Hän toimii Familiassa vapaaehtoisena sisällöntuottajana. Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi. Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä. Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta. Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani. Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut. Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.
Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto. Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan. Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle. Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa. Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää. (Asta Buchanan) ASTA BUCHANAN Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen? Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä! Kun olin lapsi, toivoin aina olevani suomenruotsalainen. Lähisuvussani on paljon ihmisiä, jotka osaavat suomea ja ruotsia. Toiselta puolelta sukuani monet ovat lähteneet USA:han tai Austraaliaan. Jollain tavalla aina kadehdin niitä, jotka osasivat useampaa kieltä. Itse osasin lapsena vain suomea. Tykkäsin koulussa kyllä kielistä. Aloitin ruotsin kielen opiskelun jo toisella luokalla, englannin kolmannella. Hakeuduin vaistomaisesti aina kielten pariin, vaikken kieliä vapaa ajalla tai ulkomaan matkoilla uskaltanut puhuakaan. Kielissä oli samalla jotain todella kiehtovaa, mutta pelottavaa. Kielet ovat aina tuntuneet tuntemattomilta ja siksi niin mielenkiintoisilta. Lapsuudesta saakka jäänyt kaipuu tietää enemmän on kulkenut aina mukanani. Tiesin joskus paljon kauneuden hoidosta. Sitten jonain päivänä sanoin itselleni, että haluan elämältä enemmän. Haluan päästä elämään syvemmin. Sitten elämä vei minut Aasiaan. Päätin nuorempana, että minun lapsistani tulisi kaksikielisiä. Tuota päätöstä tehdessäni en vielä tiennyt sitä, mikä tuo toinen kieli tulisi olla. Kun sain ensimmäisen lapseni aloin saamaan vihiä siitä, mitä kaksi- tai monikielisyys itse asiassa onkaan. Kaikki tuplaantuu. Ei pelkästään kieliä ole kaksi, tai kolme. Sanavarastokin tuplaantuu. Huumorintaju tuplaantuu. Täytyy kehittää itsestään myös kahdenlainen. Sellainen, joka on Suomessa ja sellainen, joka on Indonesiassa. Kun on kaksi täysin erilaista kulttuuria ja maata, niin ei niissä voi käyttäytyä vain yhdellä tavalla. On pystyttävä joustamaan puoleen ja toiseen vaikkei aina haluaisikaan. On osattava nähdä molempien puolien positiiviset puolet. On käytävä tupla määrä läpi oppitunteja esimerkiksi siitä, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään. Kahden maan välissä näkee väistämättä myös nurjatkin puolet kaksinverroin. On pystyttävä pysymään positiivisena, kun elämä näyttää päällisin puolin ainoastaan nurjia puolia. On myös opittava elämään jatkuvan kaipuun kanssa. Aina on ikävä jonnekin päin maailmaa. Koko suku ja perhe ei ole samanlailla yhtenäinen, kuin ehkä yhden maan perheillä olisi. Koko käsite minuudesta voi olla levittynyt niin ohuelti laajalle alueelle, että välillä saa itsekin kyseenalaistaa sen, onko tämäkin asia osa minua? Tulin äidiksi ja vaimoksi aikalailla yhtä aikaa. Samaan aikaan kävin läpi alkutaivaltani löytääkseni oman kirjoittajan ääneni. Heittelehdin kaikkien näiden kielten armoilla, enkä kokenut kuuluvani mihinkään niistä. Suomen kieli tuntui aivan liian arkiselta ja se kuvasti minulle menneisyyttäni, johon ei ollut enää paluuta. Englannin kielellä omia tunteita on helpompi käsitellä ja niistä puhua, kun se ei ole oma äidinkieli. Tunteita pystyy katsomaan hieman etäämmältä. Indonesian kieli on vielä opiskelu vaiheessa. Ymmärrän enemmän kuin osaan puhua. Pärjään kyllä yksinkertaisissa keskusteluissa indonesian kielellä. Tarkoitus olisi jonain päivänä osata kieli hyvin. Niin hyvin, että pysyisin oikeasti mukana paikallisten huumorissa. Olen huomannut, että jos osaa paikallisen maan huumoria, niin silloin on aika hyvin sisällä kielessä ja maan tavoissa. Indonesia ja indonesialaiset ovat niin vastakohtia Suomen ja suomalaisten kanssa, että haluan oppia mieheni maasta mahdollisimman paljon. Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä. (Fanny Yusuf) KUKA ON FANNY YUSUF?
Fanny Yusuf on Suomalainen bloggaaja, indonesialaisen miehen vaimo ja kahden pienen pojan äiti. Matkustaminen, vieraiden kielten puhuminen ja kirjoittaminen olivat nuoren Fannyn kauhun hetkiä. Niinpä lapsuuden ujous ja epävarmuus vaihtui tietoisesti rohkeuteen kohdata omat pelot. Aamunsa Fanny aloittaa juomalla kahvinsa kauramaidolla, hengittelemällä syvään jooga asanoissa, vuoronperään keittiötä siivoillen ja pojillensa lasten lauluja luikautellen. Bloggaaminen toimii omana väylänä ilmaista itseään ja kohtaamispaikkana samanhenkisille ihmisille. LÖYDÄT FANNYN BLOGI TÄÄLTÄ! Kaksikielisyys on r-kirjain - Miten kaksikielisyys vaikuttaa identiteetin muodostumiseen Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten. Kuuma kesäpäivä. Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä. Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi. Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta. Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi. Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä. Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän. Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva. Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”. Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi. Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen. Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi. Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen. Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen. Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea. Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa. Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain. Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista. Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle. Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa. Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla. Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla. Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran. Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä. Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen. Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä. Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa. Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut. Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen. En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi. Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa. Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi. Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan. En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä. Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset. Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme. Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys. Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet. Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea. Osaksi lasta. Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla. Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa. Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire. Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi. Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi. Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea. Sanon kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä. Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea. Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla. Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea. Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti. Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla. Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän. Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain. Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua. Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En. Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään. Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne. Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon. Olisi helppo vedota pelkästään historiaan, perinteisiin ja juurien tuntemiseen kun kysytään argumentteja miksi koen kaksikielisyyden tärkeäksi. Minulle ne eivät kuitenkaan ole ainoita syitä ylläpitää kaksikielisen perheen perinnettä. Kaksikielisyys avasi minulle kyvyn oppia muita kieliä aivan eri tavoin kuin mitä uskon yksikielisten ihmisten oppivan. En sano, että oppisin paremmin tai nopeammin, mutta varovaisesti väitän kaksikielisten kykenevän oppimaan kielet eri tavalla, sisäistämään ne ja oppimaan kuulemaan kielen vivahteet ja sävyt eri tavoin kuin yksikielisesti kasvanut. Minä en koskaan ollut hyvä oppimaan kieliä koulussa. En ollut myöskään erityisen hyvä äidinkielessä. Enkä saksan kieliopissa. Eniten tuskaa tuottivat lukiossa pitkän saksan ja englannin kielioppikokeet. Saksankin vaikka se oli toinen äidinkieleni. Osasin kirjoittaa ja puhua kuulon perusteella, en minä osannut perustella miksi jokin sana taipui kuten se taipui, enkä minä osannut muodostaa lauseita kielioppitermein. Mutta osasin lukea, puhua ja ymmärsin täydellisesti sitä kieltä. Kun vietin lukion jälkeen kolme viikkoa Hollannissa opin viikon jälkeen ymmärtämään mitä muut nuoret puhuivat ja kahden viikon jälkeen osasin tapailla lauseita. Englanninkieleni oli joksenkin heikkoa kun muutimme puolisoni kanssa Englantiin yliopistoon opiskelemaan. Opin kielen oikeasti vasta siellä asuessani. Lopulta puhuin sitä niin sujuvasti, että edelleen täällä Kaliforniassa ihmiset erehtyvät aksentistani päättelemään minun olevan britti. Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia. Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita. Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita. Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni? Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini, minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille. Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan. Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna. Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä. (Annuska Dal Maso) ANNUSKA DAL MASO
Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa. Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! *** Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat. My Spanish-Catalan-Finnish-Colombian combo has now been living in Finland for about half a year. We moved from a town near Barcelona to a town in southern Finland, close to my parents. We’re enjoying the snow and the reasonably mild winter weather. We have had our ups and downs, but mostly it has been smooth sailing. Our children seem to be adapting to their new environment with relative ease. They miss Spain but life in Finland doesn’t seem so bad either - not for now, anyway. Our lives are somewhat uneventful but right now we’re happy that way.
Perhaps the biggest event for us in the past few months was Christmas. Our son got a set of collectable football cards for Christmas. Each card has a picture of a player, their skillset, team and home country. The other day, as we talked about where each football player was from, I asked our 6- and 7-year-old children where they themselves were from. My question in Finnish was “Minkä maalainen sinä olet?” which literally refers to nationality and country rather than origin. Still, their answer was clear as day: both said they were Spanish. Now, here’s the thing: our children don’t have a Spanish passport. They were born and, until half a year ago, raised in Catalonia, Spain, but officially they are not Spanish. Even in Spain, they were foreigners, born to a Colombian father and a Finnish mother. Did that matter to them? No. Home as they know it is in Spain, so that’s where they’re from. In saying they were Spanish, my children made me both delighted and a little bit sad. Delighted because clearly they have an idea of self, home and roots. Sad because I feel that our transition and integration to Finland has gone well, that the children’s Finnish is improving in leaps and bounds, and that they have made friends. This winter they have even started to learn all the seasonal quirks Finnish children have to deal with - how to slip almost effortlessly into a snowsuit (“Äiti, I look like an astronaut!”), how to stay up on skates and skis, how to sing more than one or two Finnish Christmas carols. Surely these experiences are proof that they are starting to feel at home in Finland? I held onto these small victories as justifications that we had done the right thing in moving countries. I was also a little bit sad about my children’s answer because I too have felt that home is somewhere other than where I live, and I know it’s not always easy to deal with such a complex feeling. I badly want them to feel at home where they are. But 6 months is a very short time in a new place - it can take years to start feeling at home in a place, even for children who we tend to think adapt to change quickly. I should know - I lived abroad as a child and I’m still unsure of where home is. Your home is often defined by a document saying where you are from. These documents may give you certain freedoms, or restrict where you can travel. For many official purposes, these documents do matter. They also matter in politics, whether you want them to or not. A passport can also give you a sense of belonging - an idea of where home is. But right now, and perhaps for the rest of their lives, what defines home for my children is the place they first knew as home, even if they were born foreigners to that place. It’s not a new phenomenon and it’s not unique to my family. People have moved across borders throughout history. Diasporas, refugee camps and multilingual families like ours provide continuous proof of that. How, then, can we support our children who have left their home behind? I wish I knew. In our case, we are trying to keep up their Spanish language skills, stay in touch with their friends and, when the time is right, we'll visit our former hometown. But will that be enough for them to feel like they are connected to their Spanish home? I don’t know. Fortunately, my daughter has a backup plan: she says we could transport our old home in Spain to Finland. So if push comes to shove, maybe we’ll just have to do that. (Reetta Savolainen) “Is there anything in particular you would like us to know about your children?”
We had recently moved to Finland, and were visiting our children’s new school, both excited and anxious about having them start in the prestigious Finnish school system. The teachers were giving us a tour of the state-of-the-art facilities, when they asked us the question. There were plenty of things I wanted the teachers to know about our 6- and 7-year-old children and about our family. But I hardly knew where to begin. We had left our home, friends and life in the Mediterranean for new opportunities and closeness to family in southern Finland. Our honeymoon period in Finland was just ending after a couple of months of enjoying an unusually warm Finnish summer. We had eaten copious amounts of ice-cream and strawberries, swum daily in the nearby lake, and we were even getting used to the sound of Finnish silence. When we first started to seriously consider moving to Finland, it seemed like a no-brainer: the Finnish education system is possibly the best in the world, Finland is a safe country - we adopted many of the usual arguments that families use to convince themselves to moving to Finland. We had visited Finland regularly enough that, although our children and my husband had never lived here, settling in to a town we knew from our holidays didn’t seem like too dramatic a change. Of course, the thought of leaving our friends and the Mediterranean way of life made us sad and occasionally even doubt our decision. But we found ourselves reasonably content in Finland from day one, largely thanks to my parents who helped us settle in. So, although I was a little disappointed that my son hadn’t immediately fallen in love with the taste of blueberries yet or that my daughter didn’t love red currant juice (all those vitamins!), I could deal with the small cultural glitches. We had discovered that people weren’t as cold and distant as everyone claimed they were - we had already had several lovely encounters with strangers on the beach and in the park, which reaffirmed my belief that we would all find friends eventually. Nobody seemed too taken aback by my husband’s dark beard and loud (by Finnish standards) voice. Even though most people still responded with a blank stare when I greeted them on my morning walks in the forest, it wasn’t a problem - I’d made it my mission to make them eventually come around. Even the tedious task of sending out numerous job applications and the prospect of perhaps having to start my career from scratch didn’t seem too daunting. What I was concerned about was language. Before moving to Finland, our children already spoke reasonably good Finnish, considering they had never lived in Finland and had no Finnish-speaking friends in Spain. Only days after moving to Finland, they started absorbing funny little expressions like tavallaan (“in a way”) and toki (“certainly”) from those around them. However, their strongest languages in Spain were Spanish, their father’s first language, and Catalan, the community language. Also, they were exposed to English at home every day as it was the language my husband and I spoke to each other. How were they going to keep up all the languages? How were they going to keep up their Catalan when even their Spanish was slipping only after a few weeks? And what about their English - we didn’t want them to lose what they already knew, but my husband also needed to start learning Finnish - how were we going to juggle the potpourri of languages? Was it even worth it? There were plenty of things I wanted to tell the teachers about my children’s language skills and cultural influences, but what exactly? Should I tell them about the language thing - that our children were - for lack of a better expression - trilingual and a half? Or perhaps bilingualish? Should I tell them that so far they had been growing up between at least four or five different cultures - Finnish, Colombian, Spanish, Catalan and that of an international immigrant community? Should I tell them that they knew the song “Sata salamaa” almost word for word but they didn’t know if Vesa and Aino were a boy or a girl’s name, or that I had to explain what välkkäri and lukkari were? Or that they knew how to use the expression sikahyvä but also struggled to correctly conjugate everyday verbs like tykätä and lukea? How was I to tell the teachers about the mishmash of languages and cultures that constituted our family without putting them to sleep? I didn’t know, so to keep it simple, I just told them that they were bilingual and said we would love for them to do extracurricular Spanish, and if they needed to do S2 instead of the usual äidinkieli, that was fine. I don’t know if omitting the details really mattered in the context of a Finnish school. It mattered to us, but it seemed too complicated to get into. I decided that I could always bring up the language-thing during our first official parent-teacher chat later on. Language is complex. Even though people often say that children are sponges and learn languages immediately through immersion, even they have to readjust. Our children are still learning to differentiate between kärpänen, ampiainen and hyttynen. Their go-to language when they play together is still Spanish - at least for now. As a multicultural and multilingual family, we’ve only just begun the process of adapting our communication as we settle into our new lives in Finland. We still don’t know how our children’s relationship to their various languages will evolve over time. So, yes, it’s complicated. But for now, I take comfort in the caption under our 6-year-old’s self-portrait on his eskari wall. His teacher interviewed him and wrote down what he wanted to tell others about himself. The caption states our current language situation perfectly. It says: “In my family, we speak Finnish, Spanish and English - tavallaan.” (Reetta Savolainen) After travelling around the world me and my ex-wife decided that we wanted our children to grow up in Italy. My ex-wife is American and I’m Italian so our two boys are bilingual. After few years in Italy, the economic crisis became quite severe so we decided that for our family´s future Finland was a great option. Our family moved to Finland from Italy in 2012.
Our oldest son at the time was 9 years old and the little one was 3. The choice to move was not an easy one, we were worried that the kids might have a hard time in a country where neither of us had any cultural connection, so we decided that to ease the integration process for the boys we would send them to the International School of Vantaa (ISV). I had a meeting with the school principal in which I familiarized with the Finnish school curriculum. I was quite impressed and the fact that the school had a Finnish as a second language class reassured me that eventually the kids would learn Finnish. My oldest son was 9 years old when he started 3rd grade, he was very enthusiastic about the school and the teacher, but after 3 years we realized that his Finnish was basically only a passive language and his vocabulary was extremely limited. The fact that we were not speaking Finnish at home and that with all his friends he was only speaking English were the causes of the problem. Also, I realized that most of the kids at the school were bilingual in English and Finnish and that only few kids were attending the Finnish as a second language class. The school had little interest in the outcome of these few kids nevertheless knowing that they would never pass the matriculation exam to get in to Lukio. After a difficult negotiation with our son we were able to make him realize that moving to the Finnish school was the best idea, but definitely a difficult one at 13 years of age. For the little one the situation was even worse because in the English kindergarten Finnish was not encouraged, so considering the age of children and their knowledge of English, when outside in the courtyard he was mostly playing alone. So, my advice based on my personal experience would be that if you are an intercultural couple with children and neither of you speak Finnish or you do not speak it at home, even if difficult at the beginning the best choice for your children is to go directly to the Finnish school, eventually maybe lose a year of school but giving your child a better chance to integrate in the long run. Written by: Babbo Sain kirjan Siiri Siimahäntä ja Afrikan serkku (Mini Kustannus, 2018) minun ja kaksivuotiaan tyttäreni luettavaksi. Tartuimme innolla tehtävään ja ilahduin kirjan riimittelystä heti alkuun. Kuvitus myös miellytti aikuista silmää ja siinä oli tutkittavaa pienelle ihmiselle. Tutustuimme tarinaan erityisellä mielenkiinnolla, koska meidän perheeseen kuuluu myös ”Afrikan serkkuja” Nigeriassa. Kahden kulttuurin perheen elo on tervetullutta kotiimme myös kirjallisuuden muodossa. Kirjan alussa Siiri pohtii, että meneeköhän leikit yksiin toiselta puolelta maapalloa matkaavan serkun kanssa ja jännitys taitaa häiritä vähän yöunia. Todellisuudessa kahden kulttuurin perheet varmasti kohtaavat näitä jännityksen hetkiä, kun koko suku ei asu naapurissa ja aikaa kaukaisimpien sukulaisten tapaamisten välissä ehtii kulua kuukausia tai jopa vuosia. Hienoisen pettymyksen kohtasimme kuitenkin, kun tiedot ja kuvitus afrikkalaisen serkun kotimaasta ”Hiirenluurannikosta” pitivät vain yllä mielikuvaa sellaisesta Afrikasta, jota stereotyyppisesti ajatellaan. Tässä menetettiin mahdollisuus kasvattaa lapsia ja kirjaa lukevia aikuisia ymmärtämään Afrikan monimuotoisuutta. Suomesta kirjoitettiin hyvin monia asioita ja monipuolisesti - toki stereotyyppisesti, mutta ”Hiirenluurannikosta” todettiin lähinnä ettei siellä voi juoda hanavettä ja siellä on aina vilinää ja melskettä eikä koskaan rauhallista. Hiirenluurannikko toki saa olla sellainen ja se kuvaa varmasti joitain oikeitakin paikkoja Afrikassa. Itse olisin arvostanut hiukan valistuneempaa näkemystä Afrikan maista, jota tämän mielikuvitusmaan pohjana olisi voitu käyttää. Kiitän tekijöitä aiheeseen tarttumisesta ja toivon, että edelleen saamme lukea Siiri Siimahännän seikkailuista tulevaisuudessa. Täytyykin etsiä Siiri Siimahännän ensimmäinen osa “Siiri Siimahäntä halusi hienostella” käsiini. Ehkä Siiri ja Sara voisivat seuraavaksi tavata ”Hiirenluurannikolla” siellä he voisivat tutustua monipuolisemmin afrikkalaiseen elämäntyyliin! Lopputulema kirjassa on ihana, olemme erilaisia ja meitä ei ulkomuoto voi määrittää. Suosittelen kirjaa muille lapsiperheille mielelläni, mutta parhaiten kirja voisi mielestäni sopia luettavaksi 4-6-vuotiaille. “Eivät kaikki ole samanlaisia, vaan ihania ja omanlaisia.” (Arvostelun on kirjoittanut yhteistyössä lastenkirjoja ahkerasti lukeva kahden kulttuurin perheen äiti ja hänen 2-vuotias tyttärensä) Lisää:
”Koska tajusit, että sinut on adoptoitu?” Itselleni se on ollut itsestäänselvyys aina, että olen adoptoitu Kolumbiasta. En osaa sanoa johtuiko se siitä, että omistan myös isoveljen ja pikkusiskon jotka ovat myös adoptoitu Kolumbiasta vai vanhempien kasvatustavasta, jossa joskus Bogota, Kolumbia ja lastenkoti mistä minut adoptoitiin Los Pisingos, olivat jopa liian läsnä. Vaikka asuin 6000 henkilön pienessä kylässä välillä se tuntui, että olin sen sijaan vuoristoisessa ja sumuisessa Bogotassa jatkuvan Kolumbia hössötyksen takia. Erotuin muista lapsista tumman tukkani ja tummanruskeiden silmieni kanssa. Vanhempani hössöttivät liikaa erilaisuudestani, mutta itse en olisi sitä sen halunnut korostaa. Tiesin vallan hyvin sen, että en näytä samalta kuin muut vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset suomalaiset lapset. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin saanut pitkän vaalean tukan, ollut pitkä sekä hoikka niin kuin ystäväni. Omasta mielestäni ihminen on kuin mikä tahansa muu laumaeläin. Oli kyse yksilöstä, perheestä tai yhteisöstä, me tarvitsemme toisiamme selviytyäksemme. Haluamme tuntea yhteenkuuluvuudentunnetta lauman jäseniin ja olla yhdenvertainen laumanjäsen. Vaarana on kuitenkin se, että todellisuudessa alkaakin vain miellyttää muita ja lopuksi sitä hukkuu ihmismassaan, jossa kaikki ovat vain kopioita toisistaan. Selatessani eräänä päivänä vanhoja valokuviani törmäsin kuvaan itsestäni, jossa minulle oltiin maalattu kasvoilleni kissakasvomaalaus. Se kuvastaa täydellisesti nuorta minua sekä minua nyt. Olen kissatyttö maskin takana. Kasvomaalaus oli nolo ja kissatkin ovat omasta mielestäni outoja. Kissat vain sähisevät, tuijottavat murhaavasti ja piiloutuvat sohvien alle. Ala-asteella koin olevani erilainen muista niin kuin outo kissa. Halusin olla kuin kaikki muutkin, halusin pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta kuin muut. Pyrin olemaan läsnä hetkessä, vaikka tosiasiassa olisin vain halunnut piiloutua sohvan alle niin kuin kissat ja sähistä siellä yksikseni. Koin kiusaamista ulkonäöstäni. Toisen luokkakaverin tullessa haukkumaan neekeriksi se sattui ja paljon, mutta eihän sitä halunnut näyttää muille. Todellisuus oli kuitenkin se, että halusin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Lapsena olin sulkeutuva enkä osannut puhua omista tunteistani. Sitä kehitti itselleen selviytymisidentiteetin, vaikka ei kukaan lapsi voi selvitä yksin. Halusin olla ylpeä omista taustoistani ja näyttää sen ulkoisesti. Vielä lukiossa koin olevan huonolla tavalla erilainen ja outo verrattuna muihin. Myöhemmin tajusin, että kaikki haluavat olla ruskeita, värjätä tumman tukan ja olla kuin minä. Ilman vanhempieni, perheeni tai ystävieni tukea en olisi se mitä olen nyt. Se ylihössötys mitä koin pienenä on nyt muuttunut ihaniksi muistoiksi siitä, kuinka esimerkiksi äiti tuli näyttämään ala-asteella kuvia Kolumbiasta muulle luokalle ja kertoi mistä minä olen kotoisin. Vaikka muille sanoin sen olevan noloa, muistan kuinka ylpeä olin salaa mielessäni esityksestä ja varsinkin äidistäni. Nyt sitä tajuaa, että erilaisuus on rikkaus ja se, että voin sanoa olevani Kolumbiasta sekä Suomesta on etuoikeus. Monesti tullaan kysymään, olenko kiinnostunut ”oikeista vanhemmistani” ja ”oikeista sisaruksista”, mutta oikeasti kuka edes määrittelee mikä on oikeaa? Veri ei tee perhettä. Omassa perheessäni emme ole ketään biologisesti sukua toisillemme, mutta se on minun perheeni. Parhain ja oikein perhe mitä olisin ikinä voinut saada. Aiemmin mainitsin kissan olevan outo, mutta se on myös paljon muuta. Kissa on älykäs, uljas, erikoinen, itsenäinen ja oma yksilönsä. Olen tajunnut, että muista poikkeava kasvomaalaus on osa minua. Kasvomaalaus on Kolumbia. Kolumbia ja Suomi ovat tehneet minusta sen mitä olen tällä hetkellä. Kaksi kulttuuria tulevat aina olemaan minua, ja jos olisin hyväksynyt sen jo nuorena, olisin säästynyt monilta itkuilta. Faktahan on se, että olit sitten mistä maasta tahansa, olemme kaikki ihmisiä ja yhtä laumaa. Lauma tarvitsee erilaisia yksilöitä selviytyäkseen. Olemme kaikki uniikkeja ja erilaisia. Meillä kaikilla on omat maskit, joista meidän tulee olla ylpeitä. Enää en ole ujo kissatyttö maskin takana vaan uljas ja hyvällä tavalla erilainen kissatyttö maskin kanssa.
(Mery Jokinen) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |