Kissatyttö maskin takana

​”Koska tajusit, että sinut on adoptoitu?” Itselleni se on ollut itsestäänselvyys aina, että olen adoptoitu Kolumbiasta. En osaa sanoa johtuiko se siitä, että omistan myös isoveljen ja pikkusiskon jotka ovat myös adoptoitu Kolumbiasta vai vanhempien kasvatustavasta, jossa joskus Bogota, Kolumbia ja lastenkoti mistä minut adoptoitiin Los Pisingos, olivat jopa liian läsnä. Vaikka asuin 6000 henkilön pienessä kylässä välillä se tuntui, että olin sen sijaan vuoristoisessa ja sumuisessa Bogotassa jatkuvan Kolumbia hössötyksen takia. Erotuin muista lapsista tumman tukkani ja tummanruskeiden silmieni kanssa. Vanhempani hössöttivät liikaa erilaisuudestani, mutta itse en olisi sitä sen halunnut korostaa. Tiesin vallan hyvin sen, että en näytä samalta kuin muut vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset suomalaiset lapset. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin saanut pitkän vaalean tukan, ollut pitkä sekä hoikka niin kuin ystäväni. Omasta mielestäni ihminen on kuin mikä tahansa muu laumaeläin. Oli kyse yksilöstä, perheestä tai yhteisöstä, me tarvitsemme toisiamme selviytyäksemme.

---

​Haluamme tuntea yhteenkuuluvuudentunnetta lauman jäseniin ja olla yhdenvertainen laumanjäsen. Vaarana on kuitenkin se, että todellisuudessa alkaakin vain miellyttää muita ja lopuksi sitä hukkuu ihmismassaan, jossa kaikki ovat vain kopioita toisistaan.

Selatessani eräänä päivänä vanhoja valokuviani törmäsin kuvaan itsestäni, jossa minulle oltiin maalattu kasvoilleni kissakasvomaalaus. Se kuvastaa täydellisesti nuorta minua sekä minua nyt. Olen kissatyttö maskin takana. Kasvomaalaus oli nolo ja kissatkin ovat omasta mielestäni outoja. Kissat vain sähisevät, tuijottavat murhaavasti ja piiloutuvat sohvien alle. Ala-asteella koin olevani erilainen muista niin kuin outo kissa. Halusin olla kuin kaikki muutkin, halusin pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta kuin muut. Pyrin olemaan läsnä hetkessä, vaikka tosiasiassa olisin vain halunnut piiloutua sohvan alle niin kuin kissat ja sähistä siellä yksikseni. Koin kiusaamista ulkonäöstäni. Toisen luokkakaverin tullessa haukkumaan neekeriksi se sattui ja paljon, mutta eihän sitä halunnut näyttää muille. Todellisuus oli kuitenkin se, että halusin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Lapsena olin sulkeutuva enkä osannut puhua omista tunteistani. Sitä kehitti itselleen selviytymisidentiteetin, vaikka ei kukaan lapsi voi selvitä yksin. Halusin olla ylpeä omista taustoistani ja näyttää sen ulkoisesti. Vielä lukiossa koin olevan huonolla tavalla erilainen ja outo verrattuna muihin. Myöhemmin tajusin, että kaikki haluavat olla ruskeita, värjätä tumman tukan ja olla kuin minä.

Ilman vanhempieni, perheeni tai ystävieni tukea en olisi se mitä olen nyt. Se ylihössötys mitä koin pienenä on nyt muuttunut ihaniksi muistoiksi siitä, kuinka esimerkiksi äiti tuli näyttämään ala-asteella kuvia Kolumbiasta muulle luokalle ja kertoi mistä minä olen kotoisin. Vaikka muille sanoin sen olevan noloa, muistan kuinka ylpeä olin salaa mielessäni esityksestä ja varsinkin äidistäni.

Nyt sitä tajuaa, että erilaisuus on rikkaus ja se, että voin sanoa olevani Kolumbiasta sekä Suomesta on etuoikeus.

Monesti tullaan kysymään, olenko kiinnostunut ”oikeista vanhemmistani” ja ”oikeista sisaruksista”, mutta oikeasti kuka edes määrittelee mikä on oikeaa? Veri ei tee perhettä. Omassa perheessäni emme ole ketään biologisesti sukua toisillemme, mutta se on minun perheeni. Parhain ja oikein perhe mitä olisin ikinä voinut saada.

Aiemmin mainitsin kissan olevan outo, mutta se on myös paljon muuta. Kissa on älykäs, uljas, erikoinen, itsenäinen ja oma yksilönsä. Olen tajunnut, että muista poikkeava kasvomaalaus on osa minua. Kasvomaalaus on Kolumbia. Kolumbia ja Suomi ovat tehneet minusta sen mitä olen tällä hetkellä. Kaksi kulttuuria tulevat aina olemaan minua, ja jos olisin hyväksynyt sen jo nuorena, olisin säästynyt monilta itkuilta. Faktahan on se, että olit sitten mistä maasta tahansa, olemme kaikki ihmisiä ja yhtä laumaa. Lauma tarvitsee erilaisia yksilöitä selviytyäkseen. Olemme kaikki uniikkeja ja erilaisia. Meillä kaikilla on omat maskit, joista meidän tulee olla ylpeitä. Enää en ole ujo kissatyttö maskin takana vaan uljas ja hyvällä tavalla erilainen kissatyttö maskin kanssa.

(Mery Jokinen)