Rakkautta ja rikkautta kahdella kielellä

Kaksikielisyys on r-kirjain - Miten kaksikielisyys vaikuttaa identiteetin muodostumiseen 

Annuska Dal Maso lastensa kanssa. Kuva: Mikko Lahti

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi.
Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”.
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen.

Lapset Mio ja Emil ovat itse myös kaksikielisiä, lisäksi he opiskelevat tällä hetkellä englanninkielisissä kouluissa. Kuva: Mikko Lahti

​Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

Kuva: Mikko Lahti

Kuva: Mikko Lahti

​Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla.
Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä.
​
Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.

Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa.
Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi.
Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan.
En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä.
Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset.

Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme.
​
​Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys.
Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet.
Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea.
Osaksi lasta.
Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla.
Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa.
Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire.
Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi.

---

Annuska pitää tärkeänä ylläpitää perheessä sekä suomalaista että sveitsiläistä kulttuuriperintöä. Kuva: Mikko Lahti

​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.
Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain.
Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua.
Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En.
Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään.
Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne.
Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon.

Annuskan kotona puhutaan lapsille kahta kieltä, suomea ja sveitsinsaksaa. Kuva: Mikko Lahti

Olisi helppo vedota pelkästään historiaan, perinteisiin ja juurien tuntemiseen kun kysytään argumentteja miksi koen kaksikielisyyden tärkeäksi.
​
Minulle ne eivät kuitenkaan ole ainoita syitä ylläpitää kaksikielisen perheen perinnettä.
Kaksikielisyys avasi minulle kyvyn oppia muita kieliä aivan eri tavoin kuin mitä uskon yksikielisten ihmisten oppivan.
En sano, että oppisin paremmin tai nopeammin, mutta varovaisesti väitän kaksikielisten kykenevän oppimaan kielet eri tavalla, sisäistämään ne ja oppimaan kuulemaan kielen vivahteet ja sävyt eri tavoin kuin yksikielisesti kasvanut.
Minä en koskaan ollut hyvä oppimaan kieliä koulussa. En ollut myöskään erityisen hyvä äidinkielessä. Enkä saksan kieliopissa. Eniten tuskaa tuottivat lukiossa pitkän saksan ja englannin kielioppikokeet. Saksankin vaikka se oli toinen äidinkieleni.

Osasin kirjoittaa ja puhua kuulon perusteella, en minä osannut perustella miksi jokin sana taipui kuten se taipui, enkä minä osannut muodostaa lauseita kielioppitermein.
​Mutta osasin lukea, puhua ja ymmärsin täydellisesti sitä kieltä.

---

​Kun vietin lukion jälkeen kolme viikkoa Hollannissa opin viikon jälkeen ymmärtämään mitä muut nuoret puhuivat ja kahden viikon jälkeen osasin tapailla lauseita.
Englanninkieleni oli joksenkin heikkoa kun muutimme puolisoni kanssa Englantiin yliopistoon opiskelemaan.
Opin kielen oikeasti vasta siellä asuessani.
Lopulta puhuin sitä niin sujuvasti, että edelleen täällä Kaliforniassa ihmiset erehtyvät aksentistani päättelemään minun olevan britti.
Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita.

Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä.
​
(Annuska Dal Maso)

​ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.