|
Suomen kielen opettaja Hanna Nikkasella on kahdentoista vuoden kokemus Familian suomen kielen kursseilla ja kotoutumiskoulutuksissa opettamisesta sekä omakohtaista kokemusta parisuhteesta, jossa toinen vasta opettelee suomen kieltä. Työssään hän on nähnyt paljon suomalaisten ulkomailta muuttaneita puolisoita, jotka hyötyisivät suomen kieltä osaavan puolisonsa tuesta, jos he vain sitä saisivat. Hän kuitenkin ymmärtää myös suomenkielisten puolisoiden turhautumisen. Kysyimme Hannalta, mistä oikein kiikastaa, ja miten suomalaiset puolisot voisivat tukea suomen kieltä vasta opettelevan kumppaninsa edistymistä.  ”Meillähän on todella hyvä systeemi Suomessa, että valtio kustantaa ihmisille kotokoulutuksen ja päivärahan sille osallistumisen ajalta. Se ei kuitenkaan poista puolisoiden ja ennen kaikkea opiskelija omaa vastuuta kielen oppimisesta.” Hannan mukaan kielen oppii paljon nopeammin, jos sitä pääsee kotona käyttämään esimerkiksi suomalaisen puolison kanssa. Välillä hän kuitenkin törmää suomalaisten puolisoiden asenteisiin. ”He voivat kokea, ettei tämä minun hommani ole, ja että kurssilla se kieli pitäisi oppia.” Jos kieltä opiskellaan kurssilla muutama tunti päivässä, on selvää, ettei siinä ajassa ehdi päästä alkeita pidemmälle. Sisälle yhteiskuntaan ja työn syrjään voi päästä kuitenkin nopeastikin, jos kieltä pääsee harjoittelemaan kurssilla opiskelun lisäksi ihan käytännössä. Kaikilla tällaista etua ei kotona ole, ja usein on vaikeaa löytää suomenkielisiä keskustelukumppaneita muualta. Miksi sitten kielen opettelua puolison kanssa ei hyödynnetä enemmän? Jokainen, joka on tutustunut uuteen ihmiseen jollain tietyllä kielellä, tietää miten vaikeaa on muuttaa yhteistä kieltä. Monella pariskunnalla esimerkiksi englanti on se yhteinen vahva kieli. Jos vaihdetaan vaikkapa suomeen, jota toinen puhuu äidinkielenään ja toinen vasta opettelee, toinen osapuoli nousee väkisinkin vahvempaan asemaan. Kyse on pitkälti tottumuksesta ja yhteisestä sopimuksesta. ”Suhteessa jokin muuttuu, kun kieli vaihtuu” Hanna pohtii. Toinen syy on yleinen harhakäsitys, että kieli pitäisi vaihtaa saman tien kokonaan. ”Eihän sen näin tarvitse olla, suomen kieltä voi ihan hyvin alkaa pikkuhiljaa ujuttamaan sinne totutun kielen sekaan”, Hanna opastaa. ”Vähävähältä fraaseja ja sanoja. Ei heti tarvitse alkaa käydä maailmoja syleileviä filosofisia keskusteluja suomeksi, koska toisen kielitaito ei vielä riitä sellaiseen. Se voi kuitenkin hyvin riittää kauppalistan tekemiseen tai illan suunnitelmista sopimiseen. Ja jos kerta kaikkiaan tulee tilanne, ettei suomella pärjätä, niin ei sitä tarvitse väkisin yrittää. Sitten voidaan palata siihen kieleen, mitä on totuttu käyttämään.” Kynnystä ei siis kannata nostaa liian korkealle, ja ajatella, että siirrymme puhumaan suomea sitten, kun kielitaito on kurssilla otettu haltuun. Uutta kieltä kannattaa harjoitella silloin kun kummallakin on hyvä mieli ja hetki on sopiva. Kenenkään etua ei palvele se, että hampaat irvessä yritetään pärjätä suomella, vaikka kiukuttaa kovasti ja riitakin alkaa olla jo käsillä. ”Koskaan ei muuten pitäisi riidellä suomeksi, koska silloin toinen on ainakin paljon vahvemmassa asemassa”, Hanna muistuttaa. Miten puolisona sitten voisi tukea uutta kieltä opettelevaa kumppaniaan? On tärkeää tiedostaa, että kielen oppiminen on aikaa vievä prosessi, joka vie jokaisella yksilöllisen ajan. Jotkut oppivat nopeasti, ja toiset eivät opi kieltä kunnolla koskaan. Kyse on vuosista, kun puhutaan sellaisen kielitaidon saavuttamisesta, jossa äidinkielisen puhujan ei tarvitse mukauttaa omaa puhettaan, vaan hän voi puhua tavallisella nopeudella ja käyttää kaikkia ilmaisuja miettimättä, ymmärtääkö toinen niitä. Tässä tarvitaan kärsivällisyyttä ja huomion kiinnittämistä myös omaan puhetapaan. ”Opettajana toivon, että ymmärrettäisiin myös, että kielen oppimisessa on kaksi eri tapaa. Se, mitä me käymme kurssilla läpi, on ihan eri asia kuin se käytännön harjoitus, mitä opiskelijat saavat kurssin ulkopuolella.” Huojentava tieto suomalaisille puolisoille on, että heidän ei edes tarvitse tietää verbityypeistä, partitiiveista ja astevaihteluista, joista kurssilla puhutaan, vaan opettajalta voi kysyä niihin liittyviä kysymyksiä. Yhtä lailla tärkeä on ottaa haltuun puhekieli, johon opiskelija kurssin ulkopuolella väistämättä törmää. Nämä kaksi erilaista puolta tukevat toisiaan kokonaisvaltaisessa kielen oppimisessa, eikä kumpaakaan pidä vähätellä.
Hanna muistuttaa, että suomalainen puoliso on tärkeä voimavara kielen oppimisessa muutenkin kuin keskustelukumppanina. Yhteiskuntaan ja kulttuuriin pääsee paljon helpommin sisään suomalaisen puolison kautta, jolla yleensä on tuttavapiiriä ja sukua. Tällöin tutuksi tulevat sellaisetkin asiat joihin ilman mitään suomalaisia kontakteja ei törmäisi. Suomalaisesta puolisosta on siis apua muutenkin, vaikka kielen opiskelu yhdessä osoittautuisikin haastavaksi. ”Sitä joutuu pakostakin sinne karjalanpiirakoiden maailmaan”, Hanna naurahtaa. Tässä vielä ne tärkeimmät vinkit:
(Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry) Lisää aiheesta:  Familian Duo-toiminta ja Ebeneser-säätiön Aikamatkalla-hanke yhdistivät voimansa Mia Blomstedtin opinnäytetyössä.
Mia Blomstedtin sosionomin (AMK) opinnäytetyö oli tutkimuksellinen kehittämishanke, jonka tavoitteena oli löytää kaksikulttuuristen lasten vanhemmille keinoja tukea lapsen kaksikulttuurista identiteettiä, myös ilman toisen kulttuurin biologisen vanhemman tukea. Työn keskiössä olivat Suomessa asuvat kaksikulttuuriset yksinhuoltajaperheet, joiden yhteys toisesta kulttuurista tulevaan biologiseen vanhempaan on katkennut kokonaan tai lähes kokonaan. Työ toteutettiin yhteistyössä Familian ja Ebeneser-säätiön Aikamatkalla-hankkeen kanssa ja siihen kuului kaksikulttuurisille perheille järjestettyjen kolmen työpajan suunnittelu, työpajoihin osallistuminen sekä käytettyjen toiminnallisten menetelmien arviointi.
Perheen tuella on suuri merkitys lapsen eheän kaksikultturisen identiteetin kehittymisessä. Yksin kaksikulttuurista lasta kasvattava suomalainen vanhempi ei välttämättä tunne lapsen toista kulttuuria tai tiedä miten sitä voisi ylläpitää lapsen arjessa. Tarvitaan siksi keinoja tukea myös kaksikulttuuristen perheiden yksinhuoltajia. Vertaistuki on kaksikulttuurisen perheen vanhemmille tärkeä voimavara ja vertaisryhmään kuuluminen vahvistaa myös lapsen identiteettiä. "Mutta ehkä kuitenkin se tärkein on, että tuo tietoon sen, että näistä asioista saa puhua, että ei tarvitse pantata. Ettei sitten olisi sitä, kun joissakin perheissä on, ettei saa puhua ollenkaan ja sit tulee se kireä ilmapiiri siitä." Opinnäytetyössä tuli ilmi suomalaisten vanhempien selkeä tarve löytää keinoja lapsensa kaksikulttuurisen identiteetin tukemiseen. Vanhemmat kuitenkin kokevat tarvitsevansa tukea tähän. Työpajoissa lasten ja vanhempien yhdessä tekemät konkreettiset tuotokset auttavat tuomaan esiin lapsen toista kulttuuria myönteisellä tavalla. Vanhemmat pitivät työpajoihin osallistumista kokonaisuutena hyvänä kokemuksena. Kaksikulttuurisen identiteetin tukemiseen suunnatut työpajat koettiin hyvänä, koska kaikki saatavissa olevat tukitoimet ovat tarpeellisia. Kahdella osallistuneella vanhemmalla oli uusi puoliso tukenaan, mutta on myös paljon vanhempia, joilla ei ole lähiverkostoa. Ryhmästä saatu vertaistuki koettiin voimaannuttavana ja kokemusten vaihto hyödyllisenä. (Mia Blomstedt) Lisätietoa: Mia Blomstedtin opinnäytetyö (Diakonia-ammattikorkeakoulu 2017) Kaksikulttuurisen lapsen identiteetin tukeminen toiminnallisin menetelmin (PDF)  Rasismi ei kosketa pelkästään maahanmuuttajataustaisia tai Suomeen adoptoituja lapsia, vaan rasismi kohdistuu usein myös kahden kulttuurin suomalaisnuoriin ja -lapsiin. Kahden kulttuurin perheiden lapset joutuvat joskus todistamaan myös vanhempiinsa kohdistuvaa rasistista käytöstä. On myös niin, etteivät vain rasistisen käytöksen kohteeksi joutuneet lapset ja nuoret ole rasismin uhreja, vaan rasismi vaikuttaa kielteisesti kaikkien lasten, nuorten ja aikuisten hyvinvointiin. Tässä artikkelissa ääneen pääsevät Duon teemaryhmään osallistuneet nuoret, joista kaikki olivat kokeneet suoraa ja välillistä rasismia lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Artikkeli perustuu raporttiin, joka liittyy keväällä 2015 järjestettyyn "Kahden kulttuurin kasvatit" Duo nettiteemaryhmään kahden kulttuurin suomalaisille nuorille. (Hanna Kinnunen, Duo) ”Olen kokenut tietenkin rasismia.” Moni nuori kahden kulttuurin kasvatti kertoo joutuneensa kohtaamaan rasismia. Heistä useat mainitsevat rasismin itsestään selvyytenä, suomalaiseen arkeen luonnollisesti kuuluvana asiana: ”Olen kokenut tietenkin rasismia (hiekkaneekeri, ählämi, neekeri yms. huutelua).” Kaksikulttuuristen lasten ja nuorten rasismikokemuksissa on kyse paitsi kiusaamisesta ja suorasta vihapuheesta, mutta myös katseista, tahattomista sanoista ja ennakko-oletuksista. Joskus taas kokemukset ovat seurausta periaatteessa hyvää tarkoittavista, mutta kuitenkin erilaiseksi merkitsevistä toiminnoista. Jotkut kertovat myös käänteisen rasismin kokemuksista. Rasististen tekojen ja sanojen takana kerrotaan olleen niin oman kasvuympäristön lapsia ja nuoria kuin myös aikuisia satunnaisista vastaantulijoista viranomaisiin, opettajiin ja jopa omiin sukulaisiin. ”Harvemmin suoraa rasismia, mutta piilorasismia, semmosia alitajuisia heittoja saa välillä kuulla. Ja outoja oletuksia.” Monet kuitenkin myös kertovat säästyneensä rasismilta ja kokeneensa pääsääntöisesti positiivisia asioita. Riippuukin esimerkiksi lapsen ja nuoren asuinpaikkakunnasta ja koulusta, missä määrin hän joutuu kohtaamaan rasismia. Myös tietyt kulttuuri- tai kansallisuusyhdistelmät tuntuvat olevan Suomessa hyväksytympiä kuin toiset (Harinen & Ronkainen 2003, 314). Erilaisissa kokemuksissa voi osaltaan olla kyse siitäkin, että yksilöt käsittelevät kokemuksiaan eri tavoin. Toiselle merkityksetön lausahdus saattaa satuttaa toista syvästi. ”Mä säästyin yläasteella aikalailla kaikelta rasismilta, koska koulussamme iso osa ns. suosituista oli osittain maahanmuuttajataustaisia." Kahden kulttuurin kasvatit voivat joutua rasismin ja ennakkoluulojen uhreiksi myös välillisesti esimerkiksi kavereihin, vanhempiin tai vanhemman kotimaasta lähtöisin oleviin henkilöihin kohdistuvan rasismin kautta. Esimerkiksi se, että joutuu todistamaan vanhempaansa kohdistuvaa rasismia, on lapselle ja nuorelle kipeä kokemus, joka jättää syvät arvet. Yhtä tuskallista on joutua vakuuttamaan, että oma vanhempi on kunnollinen työssäkäyvä kansalainen, eikä sosiaalitoimiston asiakas tai ”tietyn ammattiryhmän edustaja”. Myös se loukkaa ja tekee varovaiseksi, jos joutuu alituiseen oikomaan vanhemman kulttuuriin liittyviä ennakkoluuloja ja oletuksia. ”Kun olen ollut julkisissa liikennevälineissä äidin kanssa olen pelännyt äitini puolesta. Teininä tunsin tarvetta suojella äitiä busseissa, "hei mä oon tän hunnutetun naisen tytär, se on ihan normaali hyvä ihminen" mietin päässäni katsellen hermostuneena ympärilleni oliko joku humalassa tai katseliko meitä vihaisen näköisenä.” Kahden kulttuurin kasvattien kertomuksissa rasismikokemukset sijoittuvat erityisesti lapsuuteen ja nuoruuteen. Vaikka moni toteaakin kääntäneensä kokemuksensa voimavaroikseen viimeistään aikuisuudessa (Rastas 2007), jättää lapsuudessa ja nuoruudessa koettu rasismi silti läpi elämän vaikuttavat jäljet (Perho & Godoy 2009, 132). Toiseuden ja ulkopuolisuuden tunteet kuuluvat edelleen liian monen lapsen ja nuoren elämään, ja siihen voi jokainen osaltaan vaikuttaa. Kuka on suomalainen? Kuka saa olla suomalainen? Saako olla muutakin kuin suomalainen? (Duo) Lähteet:
Artikkelisarjan aiemmin julkaistut osat:  (c) Stefano Montagner Moni- ja kaksikielisyydestä tiedetään olevan runsaasti hyötyä. Kaksikielisyys luo parhaat edellytykset lapsen ja vanhemman hyvälle ja läheiselle vuorovaikutussuhteelle, koska kieli ei ole este kommunikaatiolle. Kielen kautta lapsi voi tuntea tulevansa hyväksytyksi vanhempiensa molemmissa kulttuureissa ja hän voi samastua niihin. Kaksikielisyyden on myös havaittu parantavan monia kognitiivisia taitoja, kuten esimerkiksi tarkkaavaisuutta ja epäolennaisen tiedon poissulkemista vaativissa tehtävissä. Usein kaksikielinen lapsi oppii myös lukemaan ja kirjoittamaan aikaisemmin ja helpommin verrattuna yksikielisiin ikätovereihinsa. Kaksikielisyys voi myös viivästyttää muistisairauksien, kuten dementian oireiden puhkeamista. Nyt psykologisessa tutkimuksessa on havaittu kaksi- ja monikielisyyden myös parantavan lasten sosiaalisia taitoja, jotka eivät ole suorassa yhteydessä muihin kaksikielisyyden kognitiivisiin hyötyihin. Psychologial Science -lehdessä julkaistun tutkimusartikkelin mukaan monikielisessä ympäristössä kasvaneet lapset ovat taitavampia asettumaan toisen ihmisen asemaan sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa verrattuna yksikielisessä ympäristössä kasvaneisiin. Monikielinen ympäristö edesauttaa useamman näkökulman huomioon ottamista, mikä parantaa lapsen kommunikaatio ja vuorovaikutustaitoja. Monikielisessä ympäristössä lapselle syntyy luonteenomainen kyky huomioida vuorovaikutustilanteeseen vaikuttavia erilaisia tekijöitä, kuten puhujien kieliä ja ympäristöä. Tutkimuksen mukaan sillä ei ole merkitystä, onko lapsi itsessään yksi-, kaksi- tai monikielinen tai kuinka taitava kielen puhuja hän on. Kun lapsi pienestä pitäen kasvaa eri kielten ympäröimänä ja kuulee eri kieliä vaikka edes vähän, lapsen empatiakyky ja sosiaaliset vuorovaikutustaidot paranevat huomattavasti. (Tanja Del Angel) Lähteet:
 Kaksikielisyys on parhaimmillaan elämäntapa, ei vain taito puhua ja ymmärtää kahta eri kieltä. Kaksikielisyys takaa kahden kulttuurin lapselle mahdollisuuden muodostaa yhteys juuriinsa sekä rakentaa vahva suhde molempiin vanhempiinsa, isovanhempiinsa ja muihin sukulaisiin. Kaksikieliseksi ei kuitenkaan kasveta automaattisesti. Vanhempien periaate "minä puhun lapselle omaa kieltäni ja sinä omaasi" ei valitettavasti aina takaa sitä, että lapsi kiinnostuisi molemmista kielistä ja alkaisi lopulta aktiivisesti käyttämään molempia. Joskus käy myös niin , ettei toinen vanhemmista syystä tai toisesta halua tai pysty siirtämään omaa kieltään lapselleen. Duon teemaryhmän osallistujat kertoivat avoimesti siitä, miltä tuntuu kun ei osaa toista äidinkieltään (isän kieltä tai äidin kieltä). Toisen kielen osaamattomuutta kuvattiin kuuroutena, mykkyyteenä, ulkopuolisuuden tunteena ja muurin takana olemisena. Toista kieltä olisi haluttu osata, jotta ymmärrettäisiin paremmin vähemmistökieltä puhuvaa vanhempaa ja hänen kulttuuriaan. Kaksikielisyys onkin yksi parhaimmista lahjoista, jonka kahden kulttuurin vanhemmat voivat antaa, eikä lapsi tule koskaan syyttämään vanhempiaan kielitaitonsa rikkaudesta. Mutta sitä, että vanhemmat panostivat vain yhteen kieleen, saattaa aikuinen kahden kulttuurin suomalainen joskus harmitella. Tämä artikkeli perustuu raporttiin, joka liittyy Duon keväällä 2015 järjestämään nettiteemaryhmään (lisätietoa ryhmästä). (Hanna Kinnunen) ”Minusta tuntuu kuin olisin kuuro ja mykkä, tuntuu kuin osa minusta olisi sellaisen muurin takana.” Kahden kulttuurin perheissä vanhemmat puhuvat usein äidinkielinään eri kieliä. Kaksikieliseksi kasvanut lapsi hallitsee molempien vanhempiensa äidinkielet ja voi täten kommunikoida täysipainoisesti kaikkien läheistensä kanssa. Lapsi ei kuitenkaan voi tehdä päätöstä kaksikielisyydestä itse, kuten eräs kahden kulttuurin perheessä varttunut toteaa: ”Kiinnostus kielen osaamiseen on ollut aina, meille ei vain suostuttu opettamaan sitä.” Se, mitä kieltä vanhemmat ovat käyttäneet lastensa kanssa, vaihteleekin nuorta aikuisuuttaan elävien kahden kulttuurin kasvattien kertomuksissa paljon. Useinkaan sillä, että perheessä ei ole puhuttu molempien vanhempien äidinkieltä, ei periaatteessa koeta olleen merkitystä perheen vuorovaikutuksessa: ”Oon pystynyt kuitenkin kommunikoimaan hyvin isäni kanssa koska hän puhuu hyvin suomea. Tai ei välttämättä aina kieliopillisesti oikein mutta koskaan ei oo ollu vaikeuksia ymmärtää.” Toisaalta samat nuoret kertovat kuitenkin usein myös siitä, että suhteesta tuntuu silti jäävän puuttumaan jotain: ”Haluaisin hallita kielen enemmänkin ymmärtääkseni äitini kulttuuria paremmin, että voisin ottaa äitiin yhteyden eritavalla.” Kahden kulttuurin kasvattien kokemuksessa kieli ja kulttuuri sitoutuvatkin toisiinsa voimakkaasti. ”Minusta tuntuu kuin olisin kuuro ja mykkä, tuntuu kuin osa minusta olisi sellaisen muurin takana. Ymmärrys toisesta kulttuurista on mielestäni vahvasti kielessä ja sen sydämessä ovat sananlaskut, laulut, vitsit...” Moni vanhempansa kieltä taitamaton kertoo ongelmista, joita yhteisen kielen puuttuminen on tuonut vuorovaikutukseen isovanhempien ja muiden sukulaisten kanssa. Kolmannen kielen, kuten englannin käyttämisen kyllä kerrotaan helpottaneen tilannetta, mutta sen ei kuitenkaan koeta kokonaan poistaneen epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tuntemuksia. ”Perheessämme puhutaan suomea, somalialaisten serkkujen kanssa englantia/ruotsia. Ei ole aiheuttanut hankaluuksia, mutta tietynlaista "ulkopuolisuuden" tunnetta sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu etten aina tiedä miten on oikea tapa olla ja käyttäytyä.” Monelle varttuvalle kahden kulttuurin kasvatille se, että ei ole saanut mahdollisuutta oppia vanhempansa äidinkieltä, on aiheuttanut myös identiteettiin liittyviä kriisejä ja häpeän tunteita. Kielen hallinnan puute onkin merkinnyt monelle itseään etsivälle nuorelle tunnetta paitsi vanhemman kulttuurin menetyksestä, mutta myös siitä, ettei tule muiden silmissä nähdyksi täysivaltaisena kulttuurisen yhteisön jäsenenä. ”Minulle on käynyt myös entisessä työpaikassani kiusallisesti: eräs työkaverini oli käynyt äitini kotimaassa vierailulla. Kuultuaan kahvipöydässä, että äitini oli sieltä kotoisin, hän innostui ja rupesi siitä lähtien töissä aina puhumaan minulle silloin tällöin joitakin lauseita ja fraaseja, joita oli matkansa aikana opetellut. Minua rupesi todella paljon hävettämään se fakta, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän minulle puhui. Ikäänkuin olisi automaattisesti äitini kielen ja kulttuurin taitaja, että se on taustalla oletusarvona. Että on eriskummallista, jos en osaakaan puhua äitini kieltä. Siinä rupeaa kysymään itseltään: "Kuuluisiko minun osata puhua äitini kieltä paremmin? Miksi osaan sitä niin vähän ja joku vieras suomalainen osaa sitä paljon paremmin?"” On selvää, etteivät kaksikielisyyteen liittyvät kysymykset nouse samalla tavalla tärkeiksi kaikille kahden kulttuurin perheissä varttuville: veljeni ei osaa puhua äitini kieltä myöskään, enkä usko, että häntä edes kiinnostaa opetella. Tätä artikkelia varten läpikäytyjen kaksikulttuuristen nuorten kokemukset kertovat kuitenkin vahvasti siitä, kuinka tärkeä merkitys molempien vanhempien äidinkielten hallitsemisella nuoren identiteetin rakentumisessa ja oman paikan löytymisessä usein on. Mahdollisuutta molempien vanhempien äidinkielen oppimiseen ei voikaan liikaa korostaa.
(Duo) Artikkelisarjan aiemmin julkaistut osat:  (c) Diversity Kun kasvaa kahden kulttuurin keskellä, samaistuuko automaattisesti molempiin tai jompaan kumpaan? Tunteeko kuuluvansa joukkoon tai annetaanko lupa kuulua siihen, jos etninen ulkonäkö ei vastaa sitä mitä "tavalliselta suomalaiselta" on totuttu odottamaan? Miten kahden kulttuurin nuoret luovivat ympäristön asettamien odotusten ja ennakkoluulojen ristiaallokossa? Tämä artikkeli perustuu raporttiin, joka liittyy Duon keväällä 2015 järjestämään nettiteemaryhmään (lisätietoa ryhmästä). Artikkelissa kerrotaan nuorten samanlaisuuden ja erilaisuuden kokemuksista, ja siitä, miten nuorten monimuotoinen kulttuuritausta on vaikuttanut heidän ja heidän sisarustensa identiteetin rakentumiseen. (Hanna Kinnunen) ”Hyvin paljolti teininä sitä tunsi tuskaa siitä ettei kuulu joukkoon.” Erilaisuus ja samanlaisuus ovat teemoja, jotka toistuvat usein kahden kulttuurin kasvattien muistoissa. Sinänsä näissä kysymyksissä ei ole mitään yllättävää, rakentuuhan identiteetti vertailemalla. Jo pieni lapsi vertaa itseään vanhempiinsa ja muihin lähellä oleviin ihmisiin oppien samalla samankaltaisuudesta, erilaisuudesta ja omasta identiteetistään. Erilaisuuden ja samanlaisuuden kysymykset ovat kuitenkin monelle kahden kulttuurin kasvatille hankalia, sillä ne piirtävät esiin oman minäkuvan ja muiden ajattelutapojen ristiriidan: kahden kulttuurin kasvatti saattaa tuntea itsensä aivan samanlaiseksi kuin muut, mutta hänen ympärillään olevat eivät koe häntä itsensä kaltaiseksi. Tilanne voi olla myös toisinpäin: kahden kulttuurin kasvatti kokee olevansa erilainen kuin muut, mutta muut näkevät hänet samanlaisena kuin he itse ovat. (Weckström 2011, 82.) Omien havaintojen ja päätelmien lisäksi muiden palautteella onkin merkitystä kahden kulttuurin kasvatin kokemusten muotoutumisessa ja identiteetin kehityksessä.  ”Ulkopuolisten kommentit koulun alettua saivat minut ensimmäistä kertaa huomaamaan oman ulkonäköni negatiivisessa valossa.” "Ihmettelin kyllä aina kun usein ihmiset kommentoivat miten ihanaa se on kun olen suklaanvärinen. Se mihin joutui havahtumaan oli se miten ihmiset siihen suhtautuivat. Oli se sitten positiivista tai negatiivista se silti tuntui herättävän ihmisissä jotain reaktioita. " Moni kahden kulttuurin kasvatti kertoo, ettei muista lapsuudessa ajatelleensa itseään tai perhettään mitenkään erilaiseksi. Lapsuuden kokemukset erilaisuudesta liittyvätkin enemmän tilanteisiin, joissa perheen ulkopuoliset henkilöt ovat sanoillaan tai toiminnallaan tuoneet esille, että kahden kulttuurin kasvatissa tai hänen perhetaustassaan olisi jotain erilaista, outoa tai jopa epäilyttävää. Monen varhaislapsuuden muistoihin kuuluukin oman ulkonäön herättämä huomio: Jotkut muistavat myös tilanteita, joissa esimerkiksi leikkeihin mukaan ottamisen tai niistä ulossulkemisen taustalla ovat olleet aikuisten käsitykset ja oletukset kahden kulttuurin kasvatin erilaisuudesta. Monet kuitenkin kertovat heränneensä kaksikulttuurisuuteensa ja ”erilaisuuteensa” vasta koulussa esimerkiksi uskonnonopetukseen liittyneiden erityisjärjestelyiden ja muiden oppilaiden kommenttien kautta. Vaikka usein muistot näistä ensimmäisistä erilaisuuden kokemuksista ovatkin myönteisiä, niin yhtä lailla moni kertoo nimensä tai ihonvärinsä kääntyneen kouluympäristössä syrjinnän ja kiusaamisen perusteiksi. Myös opettajien kommentit muistetaan – sekä hyvässä että pahassa. Monesti opettajien toiminnalla ja asenteilla koetaankin olleen huomattava merkitys siinä, miten erilaisuus kunkin kouluyhteisössä miellettiin (Talib & Lipponen 2008, 142). "Ulkopuolisten kommentit koulun alettua saivat minut ensimmäistä kertaa huomaamaan oman ulkonäköni negatiivisessa valossa. Tämä tuntuu erittäin hämmentävältä ja kiusalliselta, etenkin jos ei itse koe olevansa sillä tavalla "erityinen" kuin mitä muut tuntuvat noteeraavan. " ”Mistä olet kotoisin?” Vaikka kaksikulttuurinen lapsi tai nuori tuntisikin itsensä hyvin tavalliseksi suomalaiseksi, silti muut ihmiset kohtaavat hänet usein turistina, maahanmuuttajana tai adoptiolapsena. Esimerkiksi taustaan ja suomen kielen taitoon liittyvät kysymykset ovatkin monelle hyvin tuttuja niin virallisemmista kuin epävirallisemmista yhteyksistä. Siitä huolimatta, että moni kertoo suhtautuvansa näihin tilanteisiin ymmärtäväisesti, erityisesti teini-ikäiselle paikkaansa etsivälle kahden kulttuurin kasvatille toiseuden oletuksia sisältävät kohtaamiset ovat usein merkittäviä erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteen tuottajia. "Tykkään itse enemmän ajatella että olen jollain tapaa täysin suomalainen ja sen lisäksi myös somalialainen. (hahaha tiiän kyllä että oon ihmistyyppiä joka haluaa vähän kaiken :'D) Siksi kurjalta tuntuikin, että jouduin esimerkiksi lukiossa suomenkielen testiin, vaikka laitoin koululle viestiä että olen aina ollut normaalissa äikässä kiitettävillä arvosanoilla, elänyt koko elämäni Suomessa ja en edes puhu somaliaa. Kaikesta huolimatta mun oli pakko mennä suomen kielen testiin koska isäni on Somaliasta ja mulla ei ole suomalaista nimeä. Toki tiedän, että siinä ajateltiin mun parasta." ”Ehkä se oma erilaisuus näkyy siinä, että koen että jossain asioissa esimerkiksi kaverini eivät kykene ymmärtämään” Vaikka kaksikulttuuristen lasten ja nuorten kertomuksissa erilaisuus onkin usein muiden ihmisten tulkintalinssien tuottamaa, voi erilaisuuden tunne kummuta myös kahden kulttuurin kasvatin omasta kokemuksesta. Monet asiat voivat saada nuoren tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi tai vääränlaiseksi. Nuori esimerkiksi tarvitsee itseluottamusta vahvistavia roolimalleja, joihin samastua. Niiden puute taas tuottaa kokemusta erilaisuudesta, ja vaikeuttaa identiteetin rakentamista. Hankalaksi tilanteen tekeekin se, että suomalaisessa kulttuurisessa kuvastossa ei juurikaan ole myönteisiä esikuvia kahden kulttuurin kasvateille. Nuorelle on myös tärkeää tuntea tulevansa ymmärretyksi. Aina vanhemmat tai ystävät eivät kuitenkaan pysty tavoittamaan sitä, miltä kahden kulttuurin kasvatista tuntuu. Monesti kaksikulttuuristen nuorten erilaisuuden kokemukset liittyvätkin niihin kysymyksiin ja haasteisiin, joita he joutuvat kohtaamaan arjessaan, mutta jotka ovat vieraita heidän yhden kulttuurin perheissä kasvaneille läheisilleen. Näistä erilaisuuden tuntemuksista johtuen monet kertovat kaivanneensa mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia samankaltaisia kokemuksia jakavien nuorten kanssa. "Ehkä se oma erilaisuus näkyy siinä, että koen että jossain asioissa esimerkiksi kaverini eivät kykene ymmärtämään. Kaikki parhaat kaverini ovat oikeestaan kokonaan suomalaisia ja tuntuu etten pysty aina selittämään kaikkia juttuja. Tai en nyt osaa jotenkin antaa mitään hyviä konkreettisia esimerkkejä mutta sellasia ehkä ihan pieniä juttuja jotka saattaa mietityttää, muttei muut kykene välttämättä ymmärtämään. " Kuten tähänkin lukuun kootuista kahden kulttuurin kasvattien kokemuksista on helppo havaita, voivat erilaisuuden ja erilaisena kohdelluksi tulemisen kokemukset olla raskaita kasvavalle lapselle ja nuorelle. Aina ja kaikille erilaisuus ei kuitenkaan ole vain huono asia, vaan se voi olla myös mukavaa. Se voi myös olla asia, jota kahden kulttuurin kasvatti haluaa vahvistaa. "Tykkäsin saada huomiota ja siitä että erotuin välillä joukosta. " (Duo)
|
kirjastoKirjasto-sivuilta löydät artikkeleita, juttuja, vinkkejä ja oppaita sekä tutkimustietoa kahden kulttuurin perheitä lähellä olevista aiheista
kategoriat
All
|
RSS Feed
|
|
|
Familia on johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja edunvalvoja Familia is the leading expert and advocate of intercultural families |
|
© Familia 2024