Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus.

Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden.

Selatessani eräänä päivänä vanhoja valokuviani törmäsin kuvaan itsestäni, jossa minulle oltiin maalattu kasvoilleni kissakasvomaalaus. Se kuvastaa täydellisesti nuorta minua sekä minua nyt. Olen kissatyttö maskin takana. Kasvomaalaus oli nolo ja kissatkin ovat omasta mielestäni outoja. Kissat vain sähisevät, tuijottavat murhaavasti ja piiloutuvat sohvien alle. Ala-asteella koin olevani erilainen muista niin kuin outo kissa. Halusin olla kuin kaikki muutkin, halusin pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta kuin muut. Pyrin olemaan läsnä hetkessä, vaikka tosiasiassa olisin vain halunnut piiloutua sohvan alle niin kuin kissat ja sähistä siellä yksikseni. Koin kiusaamista ulkonäöstäni. Toisen luokkakaverin tullessa haukkumaan neekeriksi se sattui ja paljon, mutta eihän sitä halunnut näyttää muille. Todellisuus oli kuitenkin se, että halusin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Lapsena olin sulkeutuva enkä osannut puhua omista tunteistani. Sitä kehitti itselleen selviytymisidentiteetin, vaikka ei kukaan lapsi voi selvitä yksin. Halusin olla ylpeä omista taustoistani ja näyttää sen ulkoisesti. Vielä lukiossa koin olevan huonolla tavalla erilainen ja outo verrattuna muihin. Myöhemmin tajusin, että kaikki haluavat olla ruskeita, värjätä tumman tukan ja olla kuin minä.

Ilman vanhempieni, perheeni tai ystävieni tukea en olisi se mitä olen nyt. Se ylihössötys mitä koin pienenä on nyt muuttunut ihaniksi muistoiksi siitä, kuinka esimerkiksi äiti tuli näyttämään ala-asteella kuvia Kolumbiasta muulle luokalle ja kertoi mistä minä olen kotoisin. Vaikka muille sanoin sen olevan noloa, muistan kuinka ylpeä olin salaa mielessäni esityksestä ja varsinkin äidistäni.

Maybe I got the impression from reading about Norway, that I imagined there must also be various seafood options in Finland. Only after a while, I realized fish are the clear favorite in the Finnish seafood culture. Here the word seafood is almost synonymous to fish, be that sea fish or lake fish. (By the way, I love muikku! The first Finnish word I remember how to spell and pronounce.) Fresh crustaceans and mollusks can only be found in the market occasionally, and are mostly unshelled or cut already. They don’t seem to be a very popular choice for Finns. My experience tells me not to buy frozen seafood. Also, I rarely purchase processed or prepared ones (like cooked, unshelled or cut). So I haven’t really got to taste too many varieties of seafood since I moved here.

One lucky day, I surprisingly found a bag of cockles in Ruoholahti Citymarket. I was excited and asked if the cockles had been purged of sand beforehand. The sales clerks at the seafood counter didn’t seem to understand my question, and finally admitted they have never cooked cockles, so they don’t know the process. Ok, maybe they don’t like them? Anyway, I still bought 1kg of those cockles. That bag of cockles looked still able to survive for a day or two, worth to give it a shot!

Back home, after purging the sand out of the cockles, I steamed them with white wine. I used the soup extracted from the white wine and cockle juice to stir rice, onion, garlic, some tomato paste, and surely the cockles. It was so delicious! My husband loves all kinds of seafood as much as I do, and we were delighted and content with the fresh taste of the cockles. This is not always the case though. Another time we bought cockles from Stockmann and thought the taste simply wasn’t good. So it really seems to be by pure chance whether you get good fresh seafood ingredients in Finland or not.

So we don’t always find fresh seafood (other than fish) as we hope, but we keep on looking. Do you know where to buy fresh shrimps, crabs, clams, squids, and cuttlefish in Helsinki? How did you cook them?

(Tien-Chin)

​”Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!” Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.

Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet.

Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että ”tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään.” Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset.

Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa.

Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun ”Ei se tyttö ole vielä muuttunut”. Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen.

Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin ”tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin.

Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin.

(Hanna)

​Anette ja Mataruma Miraji ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Heillä on neljä lasta ja kolme lapsenlasta. Pari tapasi 80-luvun puolivälissä Suomessa. Tansanialainen Mataruma oli tullut Eurooppaan töiden vuoksi. Anetten tavatessaan hän oli todennut tämän olevan hänen tulevien lastensa äiti.  Ensin Anette jarrutteli hänen vauhtiaan, mutta oikeassahan Mataruma oli ja kohtaamista seurasi avioliitto ja lapset.

Heti suhteensa alussa pari oli päättänyt, että heidän on muistettava selittää toisilleen, miksi joku asia on tärkeä. ”Ei riitä, että toinen sanoo älä tee noin vaan näin”, he selventävät, ”on kerrottava, miksi minulle on tärkeää, ettet toimi noin”. ”En voinut vain käskeä miestäni ottamaan hatun pois päästä, kun vierailimme vanhempieni luona”, Anette nauraa, ”vaan minun oli selitettävä, miksi äidille ja meidän kodissamme on tärkeää, ettei hattua pidetä päässä sisällä. Keskustelimme myös uskonnosta ennen lasten syntymää”, Anette jatkaa, ”halusin lapseni kastettavan katoliseksi, kuten minutkin on kastettu ja mieheni on protestantti.”

1970-luvulla saksalaiset Siglinde Hoffman-Kreutz ja Rolf Kreutz ottivat auton alleen ja matkasivat useasti laivalla Suomeen tutustuakseen maahan. Heille Suomi oli siis jo tuttu ja mieluisa maa, kun heidän tyttärensä vuosikymmeniä myöhemmin päätyi yhteen suomalaismiehen kanssa. ”Tyttäremme rakastuminen suomalaispoikaan ei yllättänyt meitä”, he naurahtavat.

Tytär on asunut Suomessa jo lähes 10 vuotta ja perustanut perheen Suomeen. Vanhemmat ovat vierailleet heidän luonaan muutamia kertoja. Tytär ja lapsenlapset pyrkivät vierailemaan Saksassa kerran tai kaksi vuodessa. Lasten synnyttyä jälleennäkemisten tärkeys on korostunut ja vierailuista tullut melko säännöllisiä. Kreutzit pitävät kovasti tyttären miehestä ja tämän vanhemmista, eikä tyttären Suomeen muutto ole ollut ongelma.

Pieni kielimuuri perheiden välillä on ollut. Tyttären miehen vanhemmat eivät puhu englantia tai saksaa, vain suomea. Silti Kreutzit viihtyivät oikein hyvin heidän luonaan Pohjois-Karjalan vierailulla. ”Yritimme tulkita, mitä toinen tarkoittaa ja otimme lopulta kädet ja jalat mukaan keskusteluun”. Myös parin häissä oli ihmisiä, jotka puhuivat vain saksaa tai vain suomea. ”Yllättävän hienosti kaikki kuitenkin pärjäsivät pienillä sanoilla ja yrittäen ymmärtää toista”.

Neljävuotiaan tyttärenpojan Oscarin kielitaito sen sijaan herättää ihastusta. ”Hän vaihtaa hetkessä kieltä saksasta suomeen ja toisin päin”, Kreutzit kuvailevat tyytyväisinä, ”hän puhuu molempia kieliä erinomaisesti”. Nuorempi lapsenlapsi Matilda on alle vuoden vanha ja hänen kommunikointinsa koostuu vielä pääosin kiljahtelusta ja jokeltelusta.

Tyttären lapset ovat vielä pieniä ja toisinaan Siglinde haluaisi olla lähempänä auttamassa häntä arjessa. ”Jos lapset vaikka sairastavat, toivoisin voivani olla enemmän avuksi”, Siglinde kertoo. Myös suomalaiset isovanhemmat asuvat etäällä lapsenlapsista ja lapsiperheen arkea on pyöritettävä ilman sukulaisverkostoa. ”Kaikki ovat kuitenkin hyväksyneet tilanteen ja olemme oikein tyytyväisiä näin”, Siglinde selventää, ”vaikka kaipaamme heitä, saamme helposti yhteyden WhatsAppissa tai Skypessä ja matkustaminenkin käy mutkattomammin kuin 70-luvulla”.

Suurimpia iloja isovanhemmille on, kun lapsenlapset ilahtuvat heidän näkemisestään. Jälleennäkemiset ovat yhtä juhlaa ja erityisesti Oscarille pyritään järjestämään paljon puuhaa isovanhempien kanssa. ”Ilahduin niin, kun Oscar viimeksi sanoi minun olevan hassu isoäiti”, Siglinde nauraa. Saksassa vieraillessaan Oscar maalaa ja leikkii mielellään isoäidin kanssa ja ulkoilee paljon metsässä isoisänsä ja perheen koiran kanssa. ”Vaikka emme näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa, Oscar muistaa meidät heti, eikä ujostele ollenkaan.”

Ylirajainen isovanhemmuus ei ole aina helppoa ja kaipauksen hetkiä tulee. Nykyaikainen teknologia auttaa kuitenkin isovanhempia paljon. Kaipausta merkityksellisemmäksi nousee yhdessä vietetty aika, joka on mittaamattoman arvokasta. ”Olemme iloisia, että tyttäremme tuo lapsenlapsia vierailemaan luonamme Saksassa”, Siglinde toteaa, ”eikä Suomi ole loppujen lopuksi kovin kaukana.”

(Annukka Kortepuro)

Ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään; suomalaiselle tämä tarkoittaa keskimäärin lähes 27-vuotta. Kiistämätön tosiasia on, että me kaikki tarvitsemme unta mutta se, miten nukumme, kenen kanssa nukumme, missä ja milloin nukumme sekä minkälaisen merkityksen annamme unellemme, on vahvasti kulttuurisidonnaista: nukkumistottumukset vaihtelevat huomattavasti liikkuessamme maasta ja aikakaudesta toiseen.

Juuri tämä on omiaan aiheuttamaan ylimääräistä kitkaa kahden kulttuurin perheissä (käsi ylös, kuka on riidellyt jälkikasvunsa päiväunirytmistä eri kulttuuritaustan omaavien appivanhempiensa kanssa?). Hyvin harva ulkomaalainen esimerkiksi arvostaa suomalaista tapaa nukuttaa pikkulapsia jäätävässä paukkupakkasessa. Toinen vähintäänkin yhtä paljon kummeksuntaa herättävä tapamme on jättää pieni lapsi yksin ulos nukkumaan rattaiden suojiin, olkoonkin sitten kyseessä vain kotipihamme (tässä vaiheessa moni ulkomaalainen olisi jo tekemässä lastensuojeluilmoitusta jälkikasvustamme). Muistan ikuisesti kohtaamani turistilauman paheksuvat katseet, kun parkkeerasin oman rattaissa nukkuvan taaperoni kahvilan ikkunan eteen ja astelin itse sisään kahvikupposelle, säilyttäen toki näköyhteyden lapseeni.

Monikulttuurisuus on aina ollut tärkeä osa elämääni. Olen henkilökohtaisesti kokenut kahden kulttuurin arjen keskellä elämisen, isäni on kotoisin Turkista ja äitini on suomalainen. Lapsuudessani en tunnistanut suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin eri vivahteita sillä emme puhuneet kahdesta eri kulttuurista vaan elimme elämää kahden kulttuurin sekamelskassa.
​En kokenut olevani erilainen lapsi - huolimatta siitä, että toisinaan sosiaalinen ympäristö huomioi tummat piirteeni sekä erilaiset toimintatapani. Muistan kun eräs tarhakaverini kysyi minulta aamiaispöydässä miksi en syö maksamakkaraa. En ollut aikaisemmin miettinyt asiaa, joten lapsentavoin totesin ääneen ”olen sille allerginen”. ​

Teini-iässä koin elämän kahden kulttuurin välillä haasteellisena. Aloin tunnistaa mikä osa arjessani on turkkilaista kulttuuriperimää ja siten mitkä asiat olivat erilaisia verrattuna ystävieni elämään kotona ja kodin ulkopuolella. Liikkumiseni kodin ulkopuolella oli ystäviini verrattuna rajoittuneempaa. Koin elämäni olevan täynnä selontekoja - toisaalta ystävilleni toisaalta perheelleni. Olin todella epävarma itsestäni ja jo nimeni mainitseminen tuntemattomien ihmisten edessä sai oloni vaivaantuneeksi. Näin jälkeenpäin koen kenties suurimman haasteen olleen kahdenkulttuurin kasvattina se, että asioista ei keskusteltu enkä osannut turkin kieltä, mikä jo lähtökohtaisesti vaikeutti turkkilaisen kulttuurin ymmärtämisen. Selontekoni ja perheen sisäisen yhteisymmärryksen saavuttaminen olivat suomalaisen käsitteistön varassa.

Esikoispoikani syntyi 15.9.2016 osaksi monikulttuurista perhettämme. Monikulttuurisen perheestämme tekee turkkilaisen taustani lisäksi se, että mieheni on suomenruotsalainen. Luonnollinen valinta oli, että mieheni tulee puhumaan lapselle ruotsia ja minä suomea. Koen kaksikielisyyden tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta; toisaalta kulttuuriperimän ymmärtämiselle, toisaalta onnistuneen dialogisen vuorovaikutuksen saavuttamiselle.

Haluan tarjota pojalleni mahdollisimman rikkaan ja moninaisen lapsuuden ja nuoruuden. Haluan hänen ymmärtävän erilaisuuden rikkaudet ja moninaisuuden tuomat mahdollisuudet. Huolimatta siitä, että minä en aina saanut kokea turkkilaisuuden parhaimpia puolia, haluan tarjota pojalleni tähän paremman mahdollisuuden. Näin isäni tulee puhumaan pojalle turkkia. Toivon, että poikani omaksuu turkkilaisesta kulttuurista sen yhteisöllisyyden ja vahvat perhesiteet.

Olen nykypäivänä onnellinen kahden kulttuurin kasvatti ja jättänyt vaikeimmat ajat taakseni. Monikulttuurisuus on edistänyt valmiuksiani elämän eri osa-alueilla ja se on ehdoton vahvuuteni esimerkiksi työelämässä. Poikani tulee kasvamaan kolmen kielen ja kulttuurin ympäröimänä ja toivonkin, että hän uskaltautuu avoimesti kysymään ja kyseenalaistamaan asioita. Hänelle on kaikki ovet avoinna ja useita vaihtoehtoja, joista valita. Yhteinen kieli on yksi tärkeä perusedellytys sille, että lapsi saa ymmärrettävän vastauksen kysymykseensä.
​
(Emine Ehrström)