Katja Manninen-Abbouchi on Olarin seurakunnan yhteisötyöntekijä ja kahden kulttuurin perheen äiti.  Vuonna 2015, kun Katja sai poikansa, hän päätti osallistua Familian Duo Äiti & Vauva ryhmään. Tämän jälkeen Katja päätti lähteä vapaaehtoiseksi Duo Olohuone toiminnan ohjaajaksi Helsingissä.

“Lähdin mukaan Familiaan, koska minulla itselläni on monikulttuurinen perhe”, kertoo Katja. Katjan kahden kulttuurin perheeseen kuuluu kaksi lasta aiemmasta avioliitosta sekä libanonilainen mies, jonka kanssaan hänellä on yksi lapsi. “Tutustuttuani [Familian] Facebookiin ja nettisivuihin sekä Familian jakamiin kahden kulttuurin perheiden tarinoihin, minulle tuli sellainen tunne, että halusin olla osana Familian perhettä.”

Duo Äiti & Vauva ryhmä on kahden kulttuurin äideille tarkoitettu vertaisryhmä, jossa tavataan seitsemän viikon ajan ja käsitellään eri teemoja. Duo Olohuone toiminta on taas kaikille kahden kulttuurin arkea eläville avointa perhekahvilatoimintaa. Toiminnasta Katjalla on hyviä muistoja. “Poikani tykkäsi kovasti, että pääsi tutustumaan muihin kaltaisiinsa lapsiin”, Katja muistelee.

Vapaaehtoisuus merkitsee Katjalle uusia ystäviä ja vertaistukea. “Vapaaehtoistyön avulla saa tutustua uusiin ihmisiin”, Katja kertoo. “Vaikkakin en itse ajattele, että hakisin mitään vertaistukea mutta siitä saa kuitenkin vertaistukea. Siinä on monia hyviä puolia.” Katja haluaa myös toimia esikuvana omille lapsilleen: “Toivon, että he joku päivä myös tekisivät vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyöllä annetaan paljon hyvää niin toisille kuin itsellekin.”

Mitä vapaaehtoisuus Familiassa antoi Katjalle? “Vapaaehtoistyöstä minulle jäi matala kynnys pyytää apua, kun sitä tarvitsen. Minulle jäi myös ystäviä siitä ajasta”, Katja jakaa, “Nykyään aina kun tutustun uusiin monikulttuurisiin perheisiin, jotka tulee Suomeen niin aina kysyn: Oletko kuullut Familiasta?”

​Camilla Bergman

Tällä viikolla Duo Blogiin on kerätty Familian vapaaehtoisten tarinoita. Olemme tällä hetkellä etsimässä uusia vapaaehtoisia vetämään Duo Olohuonetta Espooseen, Turkuun, Tampereelle sekä valtakunnallisesti. Jos olet kiinnostunut vapaaehtoisuudesta Familiassa, täytä vapaaehtoisten hakemus tai ota yhteyttä vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin, Camilla Bergmaniin sähköpostilla camilla.bergman(at)familiary.fi.

“I wanted to find a way to get more connected to the Finnish mindset and lifestyle, but also to become more employable”, she shares. “I met someone from Familia who was giving me tips regarding my CV and she suggested volunteer work. Her professionalism, her energy made an impression on me.”

This autumn Valéria led workshops about Brazilian music for learners of Portuguese to become more familiar with important cultural moments in Brazilian history. The workshops included exercises and discussion to contextualise these cultural moments through songs of the era.  The Portuguese club was part of Familia's language club activities. For Valéria, the best thing about volunteering at Familia was the freedom to develop her own activities. “Familia gave me great freedom to develop my idea […] and was very open to my proposition.” ​

“What’s the point with my volunteer experiences? Exchange: exchange of experiences and exchange of stories.” says Valéria, “I have lived in 6 countries and I really enjoy knowing different things, meeting different people, listening to their stories and telling my own stories.” Volunteering in Familia was also a way to challenge some assumptions about Finland. “After my experience with Familia, I felt that [Finland] is a friendly environment and I just have to go a step further to integrate. […] I learned that Finns are very open, welcoming and curious about things.” she says, “It’s about sisu!” ​

Camilla Bergman

This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for new volunteers to run multicultural and multilingual activities. If you are interested in leading activities in your language please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi. ​

Veronika and Sonja have shared many good moments together and as a group. "I feel we had a good atmosphereas a group, but also got to know each other personally”, Sonja shares. “For example sometimes we went home just the two of us after the session and shared more personal things. The people of course are the most important and best part."

​Even though the official meetings ended, Veronika and Sonja still stayed in touch with the group. “After the official sessions have ended the girls started to initiate different activities themselves. We went to a farm together to see animals”, Veronica shares, ”It was great to see that people bring something of themselves and are volunteering to organise activities.”

The Duo Mother & Baby Group’s structure brought reassurance to Veronica and Sonja as facilitators. “If someone wants to try to facilitate a group it’s a good way to practice because there are two people to share the tasks, two brains”, says Veronika. However, in the end it’s the group itself who makes the experience. Sonja shares: “It’s more like the group is creating the whole thing. We just give starting points and then it’s the whole group together directing it. And the kids enjoy it a lot!”

Camilla Bergman

This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for mothers to lead and participate in Duo Mother & Baby groups next year. If you are interested in the Duo Mother & Baby Group please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi.

Imagine being asked, What is being heard? "Mitä kuuluu!"
And the response, Good. “ Hyvää, Kiitos.” Thank you.
But the question, “Mitä kuuluu?” is “What hears?” literally. "Entä sinä?" And, you?
"Ihaan hyvää, kiitos." Yes, perfectly well, thank you. Like saying, one hears good things.
Except, that they are not responding about the functionings of their auditory senses, but, they are telling you that they are doing well. Which is what they asked you about in the first place…

​Or, how about going into a burger joint and being greeted with Tuuna burgerisi?.. which I quite innocently thought meant “D’ya want a tuna burger?” Only to realize it was their clever usage of English, though not in the way you’d imagine.

And, so my days in this land are days of discovery and laughter. There is always something that can “Tul-la pus-kis-ta.” Something can come out of the bushes, a surprise that can get sprung on you.
​
​Just like when I did a double-take — when I was told that what I had proposed -- fitted like a fist in the eye! I thought they meant that I had given them a sock in the eye!
Seems, I could relax after all. All it harmlessly meant was that the proposal suited them perfectly. And that is perhaps, how I came to be with my Finnish man. Yes, the proposal suited me fine, just like a fist in the eye, sopia kuin nyrkki silmään.

Mary Ann Alexander

​Published in Duo blog with Mary Ann´s permission
First published in Mary Ann´s personal blog

Tänä syksynä Familiaan saapui uusia kasvoja! Tutustu Camillaan, Familian uuteen vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin.

Kuka olet?
Olen Camilla Bergman, Familian uusi vapaaehtoistoiminnan koordinaattori. Koulutukseltani olen melkein valmis ranskan kielen FM ja aloitan yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa tänä syksynä työn oheessa. Lisäksi minulle on kertynyt neljän vuoden kokemus nuorten vapaaehtoisten johtamisesta, globaalikasvatuksesta ja kansainvälisen vapaaehtoistyön kehittämisestä esimerkiksi AIESECissa, Taksvärkissä ja EYPssä. Suomen lisäksi olen asunut ulkomailla Ranskassa, Perussa ja Romaniassa. Vapaa-ajallani tykkään ulkoilla, kuunnella podcasteja ja leipoa.

Miksi Familia?
​Innostuin alun perin järjestötyöhön, kun olin 2 kuukautta vapaaehtoisena Perussa. Järjestötyön monipuolisuus antaa puitteet kehittyä monella eri tavalla eikä järjestöissä ole koskaan tylsää päivää. Familiassa minua kiinnosti erityisesti järjestön merkityksellinen missio ja mahdollisuus saada aikaan kestävä muutos pieneen järjestöön.

Mitä tuut tekemään? ​
Tulen toimimaan Familian yhteyshenkilönä kaikkeen vapaaehtoistyöhön liittyen joulukuun 2020 loppuun asti. Lisäksi tulen rakentamaan Familialle uusia toimintamalleja ja kehittämään vanhoja. Minuun voi siis olla yhteydessä vapaaehtoistyön aloittamiseen, toiminnan järjestämiseen tai toiminnan kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Uskon, että järjestämällä ja kehittämällä Familian vapaaehtoistoimintaa voimme vaikuttaa positiivisesti monen ihmisen elämään!
Ota yhteyttä! :) ​Camillaan voi olla yhteydessä sähköpostilla osoitteessa camilla.bergman@familiary.fi tai puhelimitse 050 502 1039.

​Who am I?
My name is Camilla Bergman and I am the new Volunteer Coordinator at Familia. My educational background is in French language and I am about to start a new degree as a Community Educator at HUMAK UAS. I have 4 years of experience leading youth volunteers and working with global education as well as developing international volunteering activities in organizations like AIESEC, Taksvärkki and EYP.In addition to Finland I have lived in France, Peru and Romania. In my spare time I enjoy walking in nature, listening to podcasts and baking.

Why Familia?
​I became interested in working in NGOs after I spent 2 months volunteering in Peru. I love the variety of NGOs that allows you to develop yourself. There is never a boring day working in an NGO! I was drawn to Familia because of its important mission and the possibility to make a lasting change on a small organization.

What will I be doing?
​I will be working as the contact person for Familia’s volunteers until end of December 2020. In addition to this I will be developing old and new frameworks for volunteering with Familia. You can contact me about any questions regarding starting volunteering, organizing or developing activities. I believe that by organizing and developing Familia’s activities we can make a positive impact on many people’s lives!

Get in touch! :)
You can contact Camilla by email at camilla.bergman@familiary.fi or by phone at 050 502 1039.

Hei!

My internship at Familia has come to an end. I am happy that I had a chance to be a part of Familia and contribute to meaningful work. As a part of my responsibilities, I met 14 different people, both Finns and foreigners, who shared stories about their paths on employment, integration, and well-being in Finland. We discussed what getting a job in Finland means for integration, what are the best ways to expand one's network, how to master the Finnish language and much more. You can find the Path Ambassadors articles here.

I must admit that I got many insights during my internship, both from the people who participated in the interviews and my observations. This was my first time working at a Finnish office and I would like to share the main takeaways:

• Don’t hesitate to ask if something is unclear. During my first days at the office I wasn’t aware of how practical things worked, such as who switched the lights off when leaving the office, how to book meeting rooms, etc. Unless I asked, I would never know! Asking questions and getting answers made my on-boarding process a lot easier.
• Freedom of choice, ability to take responsibility and initiative are valued. It was surprising to me that although I had a supervisor, I was given a lot of freedom to decide how I would like to do my work. No one would come and check my progress every hour. For me, it is a great feature of the Finnish working culture. I felt responsible for my actions and am grateful that I was trusted as a colleague and employee.​
• There is room for flexibility. As long as the work was done (well!), I was free to leave the office earlier or come later the day after.
• Speaking at least some Finnish is a benefit for a foreign employee. Although I managed to work in English, there are still a lot of things at work that happen in Finnish, such as team building activities, internal meetings, and communication between colleagues.

These were the most important points that I wanted to share. I hope you find some of my observations and notes helpful for your own job search in Finland.

Take care,
​Daria

Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä.

(Fanny Yusuf)

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi.
Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”.
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen.

​Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

​Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla.
Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä.
​
Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.

Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa.
Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi.
Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan.
En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä.
Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset.

Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme.
​
​Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys.
Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet.
Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea.
Osaksi lasta.
Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla.
Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa.
Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire.
Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi.

​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.
Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain.
Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua.
Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En.
Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään.
Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne.
Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon.

Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita.

Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä.
​
(Annuska Dal Maso)

​ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.

My Spanish-Catalan-Finnish-Colombian combo has now been living in Finland for about half a year. We moved from a town near Barcelona to a town in southern Finland, close to my parents. We’re enjoying the snow and the reasonably mild winter weather. We have had our ups and downs, but mostly it has been smooth sailing. Our children seem to be adapting to their new environment with relative ease. They miss Spain but life in Finland doesn’t seem so bad either - not for now, anyway. Our lives are somewhat uneventful but right now we’re happy that way.

Perhaps the biggest event for us in the past few months was Christmas. Our son got a set of collectable football cards for Christmas. Each card has a picture of a player, their skillset, team and home country. The other day, as we talked about where each football player was from, I asked our 6- and 7-year-old children where they themselves were from. My question in Finnish was “Minkä maalainen sinä olet?” which literally refers to nationality and country rather than origin. Still, their answer was clear as day: both said they were Spanish.

Now, here’s the thing: our children don’t have a Spanish passport. They were born and, until half a year ago, raised in Catalonia, Spain, but officially they are not Spanish. Even in Spain, they were foreigners, born to a Colombian father and a Finnish mother. Did that matter to them? No. Home as they know it is in Spain, so that’s where they’re from.

In saying they were Spanish, my children made me both delighted and a little bit sad. Delighted because clearly they have an idea of self, home and roots. Sad because I feel that our transition and integration to Finland has gone well, that the children’s Finnish is improving in leaps and bounds, and that they have made friends. This winter they have even started to learn all the seasonal quirks Finnish children have to deal with - how to slip almost effortlessly into a snowsuit (“Äiti, I look like an astronaut!”), how to stay up on skates and skis, how to sing more than one or two Finnish Christmas carols. Surely these experiences are proof that they are starting to feel at home in Finland? I held onto these small victories as justifications that we had done the right thing in moving countries.

I was also a little bit sad about my children’s answer because I too have felt that home is somewhere other than where I live, and I know it’s not always easy to deal with such a complex feeling. I badly want them to feel at home where they are. But 6 months is a very short time in a new place - it can take years to start feeling at home in a place, even for children who we tend to think adapt to change quickly. I should know - I lived abroad as a child and I’m still unsure of where home is.

Your home is often defined by a document saying where you are from. These documents may give you certain freedoms, or restrict where you can travel. For many official purposes, these documents do matter. They also matter in politics, whether you want them to or not. A passport can also give you a sense of belonging - an idea of where home is. But right now, and perhaps for the rest of their lives, what defines home for my children is the place they first knew as home, even if they were born foreigners to that place. It’s not a new phenomenon and it’s not unique to my family. People have moved across borders throughout history. Diasporas, refugee camps and multilingual families like ours provide continuous proof of that.

How, then, can we support our children who have left their home behind? I wish I knew. In our case, we are trying to keep up their Spanish language skills, stay in touch with their friends and, when the time is right, we'll visit our former hometown. But will that be enough for them to feel like they are connected to their Spanish home? I don’t know. Fortunately, my daughter has a backup plan: she says we could transport our old home in Spain to Finland. So if push comes to shove, maybe we’ll just have to do that.

(Reetta Savolainen)