Hei Sinä maahanmuuttaja!

​Miehinen näkökulma on se mitä minulta pyydettiin. Miehistä näkökulmaa monikulttuurisen perheen isänä, iskänä, faijana ja aviopuolisona. Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä olen saanut kokea suurperheen rakkauden ja viiden sisarukseni loppumattoman huolenpidon. Isoveljeni opetti minut paitsi ajamaan autoa, myös korjaamaan niitä ja siskoni sekä äitini opettivat minulle ruoanlaiton jalon taidon. Rakkauteni ruokaa kohtaan on seurannut minua koko elämäni ajan, armeija-aikana osasin aseenkäytön lisäksi tehdä ruokaa, joten kasarmiveljeni saivat nauttia minun moninaisista taidoista loihtia perunasta mitä erilaisempia gourmet-ruokia. Olinkin armeija aikana erittäin suosittu, pidinhän asekuntamme leivässä kiinni. Armeijan jälkeen siirryin töihin kotikaupunkini suurimpaan meijeriin, josta erinäisten vaiheiden jälkeen valmistuin kokiksi ja tätä ammattia harjoitan edelleen. Perheessämme syödään yhä edelleen paljon perunaa ja juodaan maitoa, mihinpä sitä koira karvoistaan pääsisi, toteaa vaimoni usein ja ihan oikeutetusti, työhistoriaani ajatellen.

En kuitenkaan tunnista edellä mainituista identiteeteistä yhtäkään, sillä olen ensisijaisesti isä, kahdelle lapselleni ja aviomies suomalaiselle vaimolleni. Olen myös eurooppalainen, mutta se ei koskaan kiinnosta ketään, ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Minua ei haittaa se, että ulkomaalaisista puhuttaessa viitataan usein vähemmistöön, johon liitetään erilaisia haasteita, sillä tiedän, että suomalaisen keski-ikäisen miehen haasteet ovat aivan samanlaisia kuin minunkin, jaan hänen huolensa. Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää. Kysymys, jota olen usein pohtinut, on, annetaanko meille Suomessa asuville ulkomaalaisille todella mahdollisuus nousta numeroista tilastoissa osaksi suomalaista yhteiskuntaa, nähdäänkö meidät todellisena voimavarana?  Usein vaaditaan integraatiota pohtimatta itse asiassa sitä, mihin meidän tulisi integroitua. Mikä on se suomalainen kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä?

Usein olen myös kadehtinut teitä suomalaisia, mutta siinä positiivisessa mielessä. Teillä on kaikki, mitä toimivaan yhteiskuntaan tarvitaan, teillä on myös luontoa, teitä kutsutaan maailman onnellisemmaksi kansaksi, olette rehellisiä ja hoidatte asianne hyvin. Olette myös osanneet tehdä koronapandemian kurimuksessa etäisyysvaatimuksesta hyveen ja vielä jopa nauttia siitä! Silti Suomessa jaksetaan loputtomasti pohtia esimerkiksi sitä, tarvitaanko maassa työperäistä maahanmuuttoa ja saako Suomeen tulla poimimaan marjoja (vai annetaanko marjojen maatua metsään). Kun tapasin vaimoni, ei meistä kumpikaan silloin onneksi miettinyt tilastoja, työperäisyyttä tai kategoriaa muut. Kaikki tämä on tullut osaksi suhdettamme vasta myöhemmin. Meidän on molempien täytynyt myös tottua siihen, että toinen meistä tulee aina olemaan numero tilastoissa, jota toinen meistä selittää: vaimonihan on syy siihen miksi ylipäätään olen Suomessa.

Näin itsenäisyyspäivän aikaan on hyvä haastaa meidät kaikki pohtimaan yhteiskuntamme tilaa. Maahanmuuttajien sijaan meidän tulisi puhua yhteiskuntamme uusista jäsenistä maanmuuttajina, voimavarana, joka nostaa yhteiskuntamme yhä korkeammalle menestyksen portaita. Näin numerosta tilastossa tulee voimaannuttaja, joka raivaa omaa tietään kuin Väinö Linnan Jussi, sillä alussahan olivat vain suo, kuokka ja Jussi. Näin kategoriasta muut nousevat esiin ne lukemattomat kokit, insinöörit, lähihoitajat, asiantuntijat ja luovat työntekijät, jotka omalla panoksellaan tuovat osansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin ulkomaalaisesta miehestä tulee isä, iskä, faija tai paras kaveri, se sama mies, jollainen jokainen meistä miehistä haluaa omille lapsilleen olla. Paras mahdollinen isä.kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä?

Maanmuuttaja

Jutun minä on kaksikulttuurisen perheen isä, joka kalastaa ja kokkailee myös vapaa-ajallaan.

“I wanted to find a way to get more connected to the Finnish mindset and lifestyle, but also to become more employable”, she shares. “I met someone from Familia who was giving me tips regarding my CV and she suggested volunteer work. Her professionalism, her energy made an impression on me.”

This autumn Valéria led workshops about Brazilian music for learners of Portuguese to become more familiar with important cultural moments in Brazilian history. The workshops included exercises and discussion to contextualise these cultural moments through songs of the era.  The Portuguese club was part of Familia's language club activities. For Valéria, the best thing about volunteering at Familia was the freedom to develop her own activities. “Familia gave me great freedom to develop my idea […] and was very open to my proposition.” ​

“What’s the point with my volunteer experiences? Exchange: exchange of experiences and exchange of stories.” says Valéria, “I have lived in 6 countries and I really enjoy knowing different things, meeting different people, listening to their stories and telling my own stories.” Volunteering in Familia was also a way to challenge some assumptions about Finland. “After my experience with Familia, I felt that [Finland] is a friendly environment and I just have to go a step further to integrate. […] I learned that Finns are very open, welcoming and curious about things.” she says, “It’s about sisu!” ​

Camilla Bergman

This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for new volunteers to run multicultural and multilingual activities. If you are interested in leading activities in your language please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi. ​

Komal, Noel and Celine are part of Love is not tourism -movement, that has been actively campaigning for partners and families that haven't been able to see each other this year. Global pandemia has caused travel restrictions especially from the third countries to European Union. These are the stories from the people that are desperately missing their partners and family members.

Me and my husband are both Indians but were residing in Finland since 5 years with A type residence permit.

We came to India for a short trip in February 2020 and got stuck here due to pandemic. My husband managed to return to Finland in May 2020 but me and my daughter’s residence permits expired so we could not return.

​We are desperately waiting for the embassy in India to reopen visa services so that we can reunite with my husband. Our daughter is desperately missing her dad and missing her school and education.

​My fiancé lives in Lebanon and it’s getting tough to get him a visa since the visa center in Beirut is closed. I found out that in Turkey they’re partially open but I’ve been calling them and they haven’t answered.

We are planning to see each other in Istanbul next month but not sure if we will be able to get there, if there will be flights. Now I’m trying to get him a visa to come to Finland in December. We were planning to meet many times during spring and summer but because of the restrictions, everything was always canceled.

​We were planning to get married in February 2021 but now I think that’s not gonna be possible.

I’m an Indian citizen. My husband and I have been separated since June 2020. He is new to Finland and has a A type resident permit. He is alone and finding it difficult mentally to manage alone. He also got severely sick and has no one to take care of him. I contacted the Finnish Embassy in New Delhi several times, more than 10 calls since June. Their response every time was that they can’t provide any type of visas or travel documents unless Finland lifts its travel/visa ban.

Once I called Chennai consulate. They said that our personal relationship doesn’t matter. They only do what the government decides. I told the embassy that my husband is sick in Finland with no one to take care of him, and they replied that’s “not their responsibility”. How cruel...

​Being separated too long affects us both physically and mentally. Please help. What’s the point of declaring family reasons as “essential travel” if they don’t give us visas to enable us to travel? Is it so much fun for the authorities to see the struggle of separated couples?

I moved to Finland sometime before my husband as to get an apartment and so our elder daughter would start school. When my husband moved, he was so happy to know he could spend six months with our baby boy before he would turn three and join the education system. My husband expressed his amazement, for a country to give such an opportunity, being able to reconnect and close the distance that grew between him and his son whom he had missed while he was away.

Soon our son was at day care, my husband was placed with an unsuitable group by the Employment Office (TE-toimisto) and he started drifting away in front of my eyes. He was absent minded, tried to join conversations but was too sensitive to talk about anything, and turned from a healthy race driver into a very poor shape. He was a walking dead man who looked like my husband. I was never so worried as I was then.

Before summer he managed to find a suitable integration study program and convinced the Employment Office to let him take a part in it. Suddenly he was with similarly educated people from all around the world. He started to get out of that scary place. He was also called for few races in Morocco, France, Italy, Dubai and Oman, so he got to see his racing buddies.

​By mid-summer my old husband was back and we were able to talk at last. He tried explaining the feelings he had. He started crying and explaining that he is so disappointed in himself for being so weak. That was the moment that it hit me, how many men are raised up to think that feeling is weak. My beloved husband needed to know he was the most amazing man but he is a human being too.

​He never realized that he had the right to look at his own feelings, his own happiness and well being. And that does not make him any less manly nor weak. We discussed and he agreed that he might need help before next winter. As a Finn who has lived most of my life outside of Finland I did not know other than the healthcare centre to seek help for him.

Imagine being asked, What is being heard? "Mitä kuuluu!"
And the response, Good. “ Hyvää, Kiitos.” Thank you.
But the question, “Mitä kuuluu?” is “What hears?” literally. "Entä sinä?" And, you?
"Ihaan hyvää, kiitos." Yes, perfectly well, thank you. Like saying, one hears good things.
Except, that they are not responding about the functionings of their auditory senses, but, they are telling you that they are doing well. Which is what they asked you about in the first place…

​Or, how about going into a burger joint and being greeted with Tuuna burgerisi?.. which I quite innocently thought meant “D’ya want a tuna burger?” Only to realize it was their clever usage of English, though not in the way you’d imagine.

And, so my days in this land are days of discovery and laughter. There is always something that can “Tul-la pus-kis-ta.” Something can come out of the bushes, a surprise that can get sprung on you.
​
​Just like when I did a double-take — when I was told that what I had proposed -- fitted like a fist in the eye! I thought they meant that I had given them a sock in the eye!
Seems, I could relax after all. All it harmlessly meant was that the proposal suited them perfectly. And that is perhaps, how I came to be with my Finnish man. Yes, the proposal suited me fine, just like a fist in the eye, sopia kuin nyrkki silmään.

Mary Ann Alexander

​Published in Duo blog with Mary Ann´s permission
First published in Mary Ann´s personal blog

”Riippuvuus puolisosta on nykyihmiselle vaikea rooli”

Oleskelulupaa odottaessa ja ensimmäisinä vuosina uuteen maahan rakkauden perässä muuttanut joutuu usein tukeutumaan puolisoonsa. Suomalainen puoliso kantaa vastuuta taloudellisesti ja monien käytännön asioiden hoitajana. Maahan muuttaneen ammatti-identiteetti ja ihmissuhdeverkostot ovat voineet jäädä kotimaahan. Tämä on monelle kahden kulttuurin parille kova sopeutumisen paikka.

Oleskelulupaa odottavan tuoreen maahanmuuttajan elämä Suomessa on yleensä aluksi kaukana ”vanhasta normaalista”. Vaatii paljon omaa aktiivisuutta täyttää päivänsä tekemisellä sen sijaan, että vain odottaisi päätöstä oleskelulupahakemukseen. Tämä tarkoittaa yleensä vähintään puolen vuoden jaksoa epävarmuudessa.

”Etsin tapoja olla aktiivinen. Lähdin vapaaehtoiseksi Punaiseen Ristiin ja Espoon kierrätyskeskukseen. Olen löytänyt jalkapalloseuran. Ystäviä on löytynyt esimerkiksi Familian kautta. Nämä ovat auttaneet pitämään mielen virkeänä ja terveenä. Elämä sujui oli jo aika normaalisti, mutta sitten tuli koronavirus” kertoo Daniel Builes tämän kevään tunnelmistaan.

Kolumbiasta kotoisin oleva Builes asuu Espoossa suomalaisen vaimonsa Susannan kanssa. Koronan tuomien muutosten lisäksi perheeseen onneksi tuli oleskelulupa tänä keväänä noin viiden kuukauden odotuksen jälkeen. Builes on opiskellut suomenkieltä Familiassa ja käynyt kielikahvilassa kotikaupungissaan.

Suomalais-kolumbialainen pari on matkustanut ja työskennellyt vuoden verran yhdessä Latinalaisessa Amerikassa ennen asettumistaan Suomeen viime vuonna. Builes on asunut jo aiemmin Suomessa suoritettuaan täällä maisterintutkintoon kuuluvan harjoittelun. Hän on kemian insinööri, joka aiemmin työskenteli kolumbialaisessa kemianteollisuuden yhtiössä.

”Oleskeluluvan odotusaikana olin äkäinen ja se aiheuttaa tietysti pulmia suhteeseen. Välillä mielessä kävi, että pitäisikö lähteä takaisin kotikaupunkiin, jotta saisi entisen elämänsä takaisin.”

Mielialat vaihtelevat
​
Identiteettiä pitää rakentaa uudessa maassa uusiksi niillä spekseillä, jota siinä tilanteessa on käytettävissä. Odotusaikana työtä ei saa tehdä ja oman alan töiden löytäminen vie maahanmuuttajalta usein pitkän aikaa.

”Kun on ammattilainen ja taitava siinä mihin olet kouluttautunut, on turhauttavaa olla sidottu kotiin. Sitten tietysti purat turhautumisesi ensimmäiseen lähellä olevaan ihmiseen, ja Susanna on joutunut tulemaan sen kanssa toimeen”, Daniel Builes kertoo ja lisää, että oleskeluluvan saamisen jälkeen olo on ollut vapautunut ja mieli myönteisempi tulevaisuuden suhteen.

Parisuhdekeskus Katajassa asiantuntijana työskentelevä pari- ja perhepsykoterapeutti Kaisa Humaljoki työskentelee esimerkiksi sellaisten parien kanssa, joiden elämään on tullut jommankumman puolison sairaus. Hän sanoo, että parisuhteeseen ilmaantunut epävarmuus herättää paljon tunteita ilosta epätoivoon sekä  haastaa puolisoita kestämään ja jakamaan näitä tunteita keskenään. Epävarmuuden sieto on oleellinen taito tilanteessa.

”Ja mielialathan vaihtelevat. On erilaisia päiviä – hyviä ja toiveikkaita tai epätoivoisia. Kumppaneilla nämä saattavat lisäksi mennä eritahtisesti, mikä tuo lisää vaikeutta suhteeseen. Toinen saattaa olla masentunut ja toinen haluaisi ottaa jo kevyemmin, nautiskellen ja eläen tätä päivää”, Humaljoki kuvailee.

Asiantuntija muistuttaa, että kumppanit ovat lisäksi erilaisessa asemassa. Ulkomailta muuttaneella on koko maahanmuuton iso prosessi läpi käytävänä, vaikka se olisikin mieluinen ja haluttu prosessi. Myös suomalaisen puolison elämä on mennyt uusiksi uuden siipan myötä ja arki pitää saada sujumaan.

Oleskeluluvan odottamiseen liittyvää pelkoa ja epävarmuutta on vaikea ymmärtää, ellei itse ole ollut samassa tilanteessa.
​
Osa ulkomaalaisista puolisoista odottaa oleskelulupapäätöstä kotimaassaan. Osa elää jo Suomessa puolisonsa kanssa yhdessä. Tämä on saattanut tulla Suomeen alun perin esimerkiksi turvapaikanhakijana tai jollakin muulla perusteella.

Hanna ja hänen puolisonsa Abdul ovat tavanneet Suomessa, jossa IT-alalle valmistunut mies oli vaihto-opiskelijana.

“On vaikeaa elää erossa. Jos toisella on vaikeaa, sille ei voi tehdä mitään puolin eikä toisin. Toisaalta, jos meillä olisi ollut täällä jo koti ja kaikki yhdessä rakennettu, pelko kaiken sen menettämisestä olisi saattanut olla vielä pahempi”, Hanna sanoo.

Abdul kertoo, ettei hänen odottaessaan päätöstä kotimaassaan ympärillä ollut ketään, jolla olisi vastaavia kokemuksia.

”Sain olla oma terapeuttini. Minulla on sukulaisia, jotka asuvat Lähi-idässä, Afrikassa ja Yhdysvalloissa, mutta ei ketään, jolla olisi kokemusta Euroopasta tai mitään käsitystä oleskelulupa-asioista täällä. Olen perheeni ensimmäinen ulkomaalaisen kanssa avioitunut. Odotusaika oli ahdistavaa ja nukkuminen vaikeaa, kun ei voi tehdä mitään eikä tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu.”

Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt.

As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another.

If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more.

REFERENCE
De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times.
​Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person

Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.

Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi
​
Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.

Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.

Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää.

 (Asta Buchanan)

ASTA BUCHANAN

Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen?
​
Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä! 
 

My Spanish-Catalan-Finnish-Colombian combo has now been living in Finland for about half a year. We moved from a town near Barcelona to a town in southern Finland, close to my parents. We’re enjoying the snow and the reasonably mild winter weather. We have had our ups and downs, but mostly it has been smooth sailing. Our children seem to be adapting to their new environment with relative ease. They miss Spain but life in Finland doesn’t seem so bad either - not for now, anyway. Our lives are somewhat uneventful but right now we’re happy that way.

Perhaps the biggest event for us in the past few months was Christmas. Our son got a set of collectable football cards for Christmas. Each card has a picture of a player, their skillset, team and home country. The other day, as we talked about where each football player was from, I asked our 6- and 7-year-old children where they themselves were from. My question in Finnish was “Minkä maalainen sinä olet?” which literally refers to nationality and country rather than origin. Still, their answer was clear as day: both said they were Spanish.

Now, here’s the thing: our children don’t have a Spanish passport. They were born and, until half a year ago, raised in Catalonia, Spain, but officially they are not Spanish. Even in Spain, they were foreigners, born to a Colombian father and a Finnish mother. Did that matter to them? No. Home as they know it is in Spain, so that’s where they’re from.

In saying they were Spanish, my children made me both delighted and a little bit sad. Delighted because clearly they have an idea of self, home and roots. Sad because I feel that our transition and integration to Finland has gone well, that the children’s Finnish is improving in leaps and bounds, and that they have made friends. This winter they have even started to learn all the seasonal quirks Finnish children have to deal with - how to slip almost effortlessly into a snowsuit (“Äiti, I look like an astronaut!”), how to stay up on skates and skis, how to sing more than one or two Finnish Christmas carols. Surely these experiences are proof that they are starting to feel at home in Finland? I held onto these small victories as justifications that we had done the right thing in moving countries.

I was also a little bit sad about my children’s answer because I too have felt that home is somewhere other than where I live, and I know it’s not always easy to deal with such a complex feeling. I badly want them to feel at home where they are. But 6 months is a very short time in a new place - it can take years to start feeling at home in a place, even for children who we tend to think adapt to change quickly. I should know - I lived abroad as a child and I’m still unsure of where home is.

Your home is often defined by a document saying where you are from. These documents may give you certain freedoms, or restrict where you can travel. For many official purposes, these documents do matter. They also matter in politics, whether you want them to or not. A passport can also give you a sense of belonging - an idea of where home is. But right now, and perhaps for the rest of their lives, what defines home for my children is the place they first knew as home, even if they were born foreigners to that place. It’s not a new phenomenon and it’s not unique to my family. People have moved across borders throughout history. Diasporas, refugee camps and multilingual families like ours provide continuous proof of that.

How, then, can we support our children who have left their home behind? I wish I knew. In our case, we are trying to keep up their Spanish language skills, stay in touch with their friends and, when the time is right, we'll visit our former hometown. But will that be enough for them to feel like they are connected to their Spanish home? I don’t know. Fortunately, my daughter has a backup plan: she says we could transport our old home in Spain to Finland. So if push comes to shove, maybe we’ll just have to do that.

(Reetta Savolainen)