Kahden kulttuurin perheet ulko- ja turvallisuuspolitiikan pelinappuloita ja sijaiskärsijöitä1/2/2024
----
Ei ole kovin kauaa kulunut siitä, kun koronapandemia sulki Suomen rajat ja matkustamista rajoitettiin, eikä kaikilla kahden kulttuurin perheillä ollut mahdollisuutta nähdä pitkään aikaan perheenjäseniään. Monet eivät päässeet matkustamaan tapaamaan läheisiään, koska viisumi- ja oleskelulupapalvelut olivat keskeytettynä tai koska matkustusrajoitukset eivät sitä sallineet. Suomessa ei oltu valmistauduttu pandemian kaltaiseen tilanteeseen lainsäädännössä ja sijaiskärsijöiksi tilanteessa joutuivat ylirajaiset perheet ja parit, joille valtakunnan rajojen ylittäminen kävi mahdottomaksi.
0 Comments
Finland holds a special place in my and my family’s hearts, probably more so in the past 10 years since my partner started to travel more frequently here for his work. Over this time, we have spent a few short summer breaks in Finland and all three of our son’s when younger have experienced international summer camps here through my partners' employer. We love the outdoor life that Finland has to offer, its people, the quality of life, the wonderful surroundings of its nature and of course being so close to the ocean it’s our heaven! My partner has worked for the same Finnish employer for the past 24 years now, (22 of those spent in the UK). So when at the end of 2019 the opportunity through his new role came to relocate to Finland we knew this was one we could not turn down. Fast-forward to 5th September 2020 and where our rescheduled July flights were suddenly now allowed to go ahead, we finally made it to our new home here in Finland just before the borders closed again a few days later. My partner and I are British, we are classed as immigrants or as an intercultural couple here in Finland. After completing all the required administration for our right of residency permit and myself applying day after day for numerous jobs, I was finally offered a fixed term contract starting January 2021. I was super happy, and suddenly I felt sense of acceptance at least at the time. Now I don’t speak fluent Finnish, have a Finnish name nor do I have a Finnish qualification, but I do know my own worth. I have many transferable skills, valuable experience, and other vocational qualifications to offer. I am honest, loyal, and hardworking, and I was going to make sure that the life I led before entering Finland counted for something. Moving to a new country brings about a multitude of issues, often centred on navigating basic everyday life and integrating into a new environment. Off the top of my head – upon moving to Finland – I had to jump new and confusing bureaucratic hurdles; learn a new language (still in progress!); seek to understand Finnish society and social norms; and, to develop social and work-related networks from the ground-up, to name but a few challenges.
From personal experience and through discussions with other international migrants, there is one thing that benefits the above more than anything else – employment. Though it is not a silver bullet, employment contributes significantly to addressing issues concerning integration. Since swapping my remote working role for regular employment at a Finnish organisation, I have felt more integrated and independent in Finland than ever before. We immigrants want to work. The Finnish government wants us to work. Yet over 25 % of immigrants in Finland are unemployed. Meanwhile, of those that are employed, many are in roles that are not in line with their qualifications or experience. There appears to be a fundamental belief that immigrants are unskilled or that their qualifications or experiences do not translate, or worse, are simply not accepted in the Finnish market. Saara Turusen romaani Järjettömiä asioita alkaa rakkaudesta espanjan kieleen. Espanjan kielen rakkauden jälkeen tulee vaihto-opiskeluvuosi Barcelonassa, jonne kertoja lähtee pakaten matkalaukkunsa täyteen hellevaatteita ja bikineitä. Perille kertojalle valkenee Barcelonan talvien ja asuntojen kylmyys sekä kuukausien opintojen jälkeen se, että opetuskieli onkin ollut espanjan sijaan katalaani. Vaihto-opiskeluvuoden keväänä tulee rakkaus katalaanimieheen, joka on iloinen ja jolla on kaunis hymy. Kertoja palaa Suomeen kolme vuotta myöhemmin, tarkoituksenaan keskittyä uraansa taiteilijana kotimaassaan. Mies saapuu Suomeen suunnitelmanaan muuttaa maahan. Hän ei kuitenkaan sopeudu Suomeen: hän ihmettelee kuinka omituista on, että Suomi ja Espanja kuuluvat molemmat Eurooppaan, mutta ovat kulttuurisesti niin kaukana toisistaan. Miehelle suomalaisten ujous näyttäytyy töykeytenä. Hän tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta arabien ja afrikkalaisten kanssa, joihin hän on tutustunut kielikurssilla, jonne kertoja on hänet ilmoittanut. Heidän kanssaan hänellä on kotoisa olo. Miehellä on Suomessa kaksi läheisempää ystävää: Pablo ja Alberto, jotka ovat niinikään muuttaneet Suomeen suomalaisten puolisoidensa vuoksi. Miehen ollessa viettämässä iltoja ulkona heidän kanssaan kertoja pelkää, että miehelle sanotaan jotain loukkaavaa tai tämän kimppuun käydään, koska mies ei näytä samalta kuin suuri osa suomalaisista. Suomalaisista hän tutustuu ainoastaan kertojan perheeseen, heihinkin hitaasti. Mies päättää palata Barcelonaan, koska haluaa “olla jälleen se ihminen, joka hän on kotikonnuillaan, eikä enää se haalea ihminen, joksi hän sanoo vieraalla maalla muuttuneensa”. Tämän jälkeen parille on selvää, että kumpikaan ei tahdo luopua elämästään kotimaassaan, joten ainoa keino saada suhde toimimaan on kahden maan välillä matkustaminen. 12 vuotta myöhemmin on edelleen rakkaus katalaanimieheen. Lisäksi on kertojan jatkuvat lentomatkat Barcelonaan ja takaisin, miehen parvekkeen pelargoniat, jotka mies unohtaa kastella ja joihin hän aina karistaa tupakantuhkaa kertojan ollessa Suomessa, kertojan haasteet yhdistää taitelijanuransa Suomessa rakkauteen Espanjassa sekä ”lapsiasia”. On hedelmöitysklinikan Doctor Álvarez Barcelonassa, joka muistuttelee alati kertojalle, että hän alkaa olla jo melkoisen vanha ja on pöyheätukkainen terapeutti Helsingissä, jonka luo kertoja menee keskustellakseen lapsiasiasta ja parisuhteensa tulevaisuudesta. Saara Turusen romaani on kuvausta järjettömistä asioista, joista monet liittyvät kulttuurieroihin: katalonialaiset hautajaiset ovat surujuhlan ohella paripäiväiset alkoholin ja naurun täyttämät juhlat; miehen siskoa ei vielä edes lukioikäisenä saa jättää yksin kotiin ja tämä vielä parikymppisenä korkeakoulutettuna asuu lapsuudenkodin vaaleanpunaisessa huoneessaan; asuntojen myynti-ilmoituksissa on mainittu nykyisten vuokralaisten ikä, koska asunnot myydään elinikäisine vuokralaisineen ja ne eivät vapaudu ostajan käyttöön niin kauan kuin vuokralaiset ovat elossa. Barcelonalainen perhe on miehen arjessa suuressa roolissa ja iso osa ajasta Barcelonassa vietetään perheillallisilla istuen tai juoden viiniä terassilla miehen ja tämän äidin kanssa. Samaan aikaan kertoja näkee omaa suomalaista perhettään lähinnä jouluisin eikä silloinkaan malta odottaa, että pääsisi jo palaamaan takaisin Helsingin yksiöönsä, ja on läheisempi terapeuttinsa kuin perheenjäsentensä kanssa. Haasteet kertojan parisuhteessa eivät kuitenkaan liity niinkään kulttuurieroihin: kulttuurieroja enemmän kertojaa häiritsee miehen yhteiskuntaluokka ja asema, joka hänelle on kytköksissä miehen kunnianhimon ja päämäärätietoisuuden puutteeseen. Kertoja toivoisi, että mies “tavoittelisi asioita ja pyrkisi kohti korkeampia päämääriä”. Sen sijaan mies jätti yliopiston aikoinaan kesken ja työskentelee rutiinitehtävissä sairaalan arkistossa. Mies ei myöskään jaa kertojan intohimoa taiteeseen ja kokee olonsa epämukavaksi tavatessaan kertojan taiteilijaystäviä. Mies on kuitenkin kiltti, huolehtivainen ja rakastava. Kertojan kysyessä mieheltä mitä mies haluaa elämässään saavuttaa, vastaa tämä, että sitä, että voisi käydä töissä ja tehdä kaikkensa, että kertoja olisi onnellinen. Kertoja kuitenkin jatkaa kipuilua suhteestaan ja sen tulevaisuudesta läpi kirjan; tai ainakin siihen asti, kun miehen veli sairastuu, minkä seurauksena moni asia muuttuu. Turusen romaani kuvaa ylirajaisen ja monipaikkaisen etäsuhteen arkea jatkuvine lähtöineen ja palaamisineen sekä kertojan tunteine siitä, että tämän elämä on yhtä aikaa kahdessa paikassa, joissa molemmissa hänellä on oma roolinsa ja rooliin sisältyvät odotukset. Samalla se kuvaa laajemmin myös aikaa, jossa yksilölle tarjotaan loputtomasti mahdollisuuksia ja elämänpolkuja, joiden välillä tämän tulisi kyetä valitsemaan. Kun kaikki on mahdollista, miten valita oma tie? Usein valitseminen onkin juuri se asia, joka tuottaa kaikkein eniten ahdistusta: miten elää, kun ei ole enää yhteisiä normeja, jotka määrittäisivät, millaiseksi elämä tulisi rakentaa? Tämä ristiriita on kirjassa olennainen osa kaiken järjettömyyttä. Samaan aikaan, kuten kirjan kertojakin tiedostaa, se, että kaikki on mahdollista, on etuoikeus ja etuoikeudet ovat ne, jotka ovat ajaneet kertojan tilanteeseen, jonka kanssa hän läpi kirjan kipuilee. Koska “voisihan se olla niinkin, että olisin syntynyt 1700-luvulle ja joutunut avioitumaan jonkun alkoholisoituneen torpparin kanssa. Olisimme asuneet maakuopassa, syöneet jäisiä lanttuja ja kaloja suomuineen. Olisinko silloin ollut onnellinen?”, hän kysyy. "Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansama kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?” Toisaalta, vaikka mahdollisuuksia ja polkuja olisi loputtomasti, saattaa epätyypillisiä (eli järjettömiä) valintojaan edelleen joutua perustelemaan lähipiirille: kuten Turunenkin kirjoittaa, saattaa kaksikulttuurisessa, ylirajaisessa suhteessa elävä pariskunta joutua alati vastailemaan ihmisten kysymyksiin siitä, missä pari aikoo asua (toinen täällä ja toinen tuolla ei kelpaa vastaukseksi), siitä, että aikovatko he hankkia lapsia ja mitä sitten tapahtuisi—ja "kai te silloin muutatte samaan maahan tai ehkä johonkin kolmanteen maahan". Kysymysten seurauksena kertoja haaveilee siitä, että löytäisi kumppanin kotimaastaan. Miehellä olisi "hyvin tavallinen nimi, Jaakko tai Juhani tai jotakin sellaista hyvin yksinkertaista”, jonka kertoja voisi aina tarpeen tullen mainita. ”Meidän Juhani tykkää leikata nurmikkoa, minä sanoisin, eikä lisäkysymyksiä esitettäisi, sillä kaikki olisi hyvin itsestäänselvää ja ikiaikaista”. Turusen romaani on teoksena kevyesti virtaava, mutta monitasoinen ja siitä voisi kirjoittaa lukemattomista eri näkökulmista käsin. Kaksikulttuurisiin parisuhteisiin liittyen kirja kuitenkin nostaa voimakkaimmin esille kysymyksen siitä, että miten olla yhdessä, jos kumpikaan ei halua luopua elämästään kotimaassaan tai asua toisen maassa? Voiko siten ylipäätään olla yhdessä—ja kuka siitä edes päättää? Tulisiko valita se järkevä vaihtoehto ja lopettaa suhde ja jatkuva ilmastoahdistusta aiheuttava lentäminen vai tulisiko valita järjettömyys, tässä tapauksessa rakkaus? Entä perheen perustaminen: tulisiko kuunnella polkkatukkaista terapeuttia lähellä Olympiastadionia, joka sanoo, että eihän lasta yksinkertaisesti vaan voi tuollaiseen tilanteeseen hankkia (ja jonka luo kertoja ei enää tämän jälkeen palaa) vai voisiko luottaa siihen, että jokainen perhe löytää kyllä omannäköisensä ratkaisut viimeistään sitten kun niiden tekeminen on ajankohtaista?
Vaikka kirjan kantavana teemana on rakkaus, käsitellään aihetta kuitenkin hyvin käytännönläheisesti: rakkaudesta on riisuttu kokonaan pois romantiikka. Kirjassa rakkaus on arkisia käytännön tekoja, muistutuksia lakanoiden vaihdosta tai pelargonioiden kastelusta. Se on puhelu kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, matkalaukussa Barcelonasta tuliaisena tuotu viherkasvi, yhdessä ostettu imuri, jonka pölypussista löytyykin kotona roskia tai Suomesta Barcelonaan lennätetty hirvenfilee, josta perillä valmistetaan ruokaa, johon tulee manteleita ja Ñora-paprikoita ja joka kuljetetaan kattilassa läpi kaupunginosan miehen perheelle tarjottavaksi. Kirja ei anna yksiselitteisiä vastauksia (ja hyvä niin), mutta kirjan lopussa kertoja saavuttaa jonkinlaisen päätöksen—joka on sekin ehkä jonkun mielestä järjetön, mutta kuitenkin ja ennen kaikkea päätös. Maria Niemiharju Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti.
Vuoden 2016 Brexit oli prosessi, joka sai alkunsa Yhdistyneen kuningaskunnan neuvoa-antavasta EU-kansanäänestyksestä vuonna 2016, jonka äänestystulos osoitti Euroopan unionista eroamisen kannatusta. Syitä tähän kannatukseen olivat muiden muassa Britannian itsemääräämisoikeus, Euroopan unionin peruspilareihin kuuluva työvoiman vapaa liikkuvuus sekä Eurooppaan suuntautunut pakolaiskriisi vuonna 2015. Brexitin lopullinen hinta tulee olemaan kallis ja suomalaisille ja muidenkin EU-maiden opiskelijoille Brexitin seuraamus tuli selväksi viime jouluna, kun UK päätti ettei se enää osallistu opiskelijoiden Erasmus-vaihto-ohjelmaan. Suomessa tämä tarkoittaa sitä, että sadoilta suomalaisopiskelijoilta vuosittain loppuu mahdollisuus opiskella Britanniassa Erasmus-ohjelmassa.
Viimeinen vuotemme ulkomailla oli koronan sävyttämä, kun koko Eurooppa vaipui pandemian vuoksi poikkeustilaan ja näitä aaltoja me kaikki elämme edelleen. Suomi on kuitenkin monessa suhteessa päässyt koronakriisissä Keski-Eurooppalaisia maita vähemmällä, loppukevättä lukuun ottamatta on voitu mökkeillä ja matkustella kotimaassa, kahvitella tuttujen kanssa, shoppailla kauppakeskuksissa ja käydä kampaajalla. Suomessa maaliskuussa alkanut keskustelu ulkonaliikkumiskiellosta käytännön toteutuksineen käytiin Belgiassa pitkälti jo yli vuosi sitten. Belgiassa liikkumisrajoitukset ovatkin olleet jo vuodenpäivät arkipäivää. Tuttuja ei ole saanut tavata, eikä lähipiirin ulkopuolelle matkustaa. Maskipakko on ollut itsestäänselvyys. Edellä mainittujen poliittisten myllerrysten ja maailmanlaajuisen pandemian lisäksi olen viimeisen viiden vuoden aikana oppinut ulkomailla elämisestä paljon. Olen nähnyt erilaisia paikkoja ja olen pyrkinyt myös ymmärtämään toisenlaista tapaa elää. Belgialaiset elävät hetkessä, ”asioilla on tapana tavalla tai toisella järjestyä” todetaan usein, kun jokin asia kerta toisensa jälkeen menee pieleen. Liittovaltio Belgiassa osataan myös ratkoa poliittisia kriisejä ja pattitilanteita ja maa onkin viimeiset neljätoista vuotta elänyt länsimäiselle demokratialle vierasta epävakaiden hallitusten aikaa. Politiikasta ei sen enempää, mutta mainitsen kuitenkin, että äänestäminen maassa on muuten pakollista ja siksi äänestysprosentti harjoitetusta politiikasta huolimatta on aina poikkeuksetta hyvin korkeaa, yli 90 prosenttia. Työntekijöiden vapaa liikkuvuus on ollut EU:n perustamisesta lähtien yksi sen perusperiaatteista, se on työntekijöiden perusoikeus, joka täydentää tavaroiden, pääoman ja palvelujen vapaata liikkuvuutta unionin sisämarkkinoilla. Kiistatta voidaan myös todeta työntekijöiden vapaan liikkuvuuden olevan yksi EU:n menestystarinoista, siitäkin huolimatta, että sen voidaan katsoa olevan yksi syy Britannian eroon EU:sta. Ylevistä tavoitteista huolimatta työntekijöiden liikkuvuus unionin alueella kohtaa kuitenkin edelleen haasteita alkaen hallinnollisista muodollisuuksista ja päättyen esimerkiksi sosiaaliturvan yhteensovittamisen ja tutkintojen tunnustamisen haasteisiin. Usein kysymyksiä on enemmän kuin selviä vastauksia ja ulkomaille lähtevältä tulee avoimen mielen lisäksi löytyä pitkää pinnaa ja halua haastavienkin tilanteiden selvittelyyn. Mitä viivan alle viimeisistä viidestä vuodesta sitten jää, on kysymys, jota on paljon tullut viime aikoina pohdittua. Ulkomailla asumisen lisäksi koemme, että olemme perheenä hitsautuneet yhä tiiviimmin yhteen, onhan takana vaiherikas ja haastavakin aika ulkomailla. Osaamme myös arvostaa arjen sujuvuutta ja ennen kaikkea suomalaista koulutusjärjestelmää, jonka huomaan voi lapsen lähettää ilman suuria panostuksia koulukirjoihin, muihin koulutarvikkeisiin tai eväisiin. Kouluruokailu on ihan parasta! Mieleen tulee myös koulumatka, jonka suurin osa koululaisista voi Suomessa taittaa ihan itse, näin ei todellakaan ulkomailla asuessa ole. Ammatillisesti olen saanut rutkasti lisää itseluottamusta, ulkomailla työskennellessä kun ei kynttilää juuri kannata vakan alla pitää, ja ammattitaito on karttunut. Arvostan myös ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä omasta kotimaastaan työskennelläkseen ja elääkseen toisessa maassa. Heillä on sellaista osaamista, mitä ei voi mitata koulun penkillä istumalla tai todistuksen arvosanoilla, heillä on rohkeutta ottaa askel tuntemattomaan ja uskoa siihen, että elämä kantaa. Koska niin se vain on, että elämä kantaa sillä asioilla on tapana aina tavalla tai toisella järjestyä kuten belgialainen sanoisi.
Johanna Koponen Joulukuussa 2020 Helsingin Sanomat kirjoitti Piilaakson teknologiavaikuttajasta, Flickr-kuvapalvelun perustajasta Caterina Fakesta ja kapuloista, joita suomalainen maahanmuuttobyrokratia heitti yhdysvaltalaisvaikuttajan rattaisiin. Time-lehden maailman vaikutuvaltaisimpien ihmisten joukkoon valittu Fake ei saanut Suomesta erityisasiantuntijan oleskelulupaa, vaikka hänellä on perhettä täällä ja vaikka Suomeen on pitkään yritetty houkutella ulkomailta kansainvälistä huippuosaamista. ”Hyvästi, Suomi!”, Caterina Fake totesi artikkelissa ja sanoi ettei toistaiseksi ole palaamassa tänne. En syytä Fakea tästä päätöksestä. Maahanmuutto- ja työelämäjärjestelmien sokeat pisteet eivät toistaiseksi tunnista Faken kaltaista huippuosaajaa. Tämä on monella tasolla haitallista ja byrokratia ei ainoastaan johda kansantaloudellisiin menetyksiin vaan pahimmillaan rikkoo perheitä, jotka joutuvat olemaan tässä limbossa mukana. Jaan oman kokemukseni. Asian arkaluontoisuuden takia nimettömänä pysyttelevä mieheni saapui Suomeen 2015 nuorena ja paperittomana mutta tulevaisuusorientoituneena insinöörialan miehenä pakoon kotimaansa näköalattomuutta. Hänen tavoitteenaan oli tulla tänne opiskelemaan ja tekemään töitä. Hän pääsi opiskelemaan rakastamalleen insinöörialalle, ensiksi alempaan ammattikorkeakouluun ja myöhemmin Aalto-yliopistoon. Hän on menestynyt opinnoissa siitäkin huolimatta, että opintojen ohella iso osa energiasta on mennyt maahanmuuttoasioiden järjestelyyn.
Hei Sinä maahanmuuttaja! Miehinen näkökulma on se mitä minulta pyydettiin. Miehistä näkökulmaa monikulttuurisen perheen isänä, iskänä, faijana ja aviopuolisona. Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä olen saanut kokea suurperheen rakkauden ja viiden sisarukseni loppumattoman huolenpidon. Isoveljeni opetti minut paitsi ajamaan autoa, myös korjaamaan niitä ja siskoni sekä äitini opettivat minulle ruoanlaiton jalon taidon. Rakkauteni ruokaa kohtaan on seurannut minua koko elämäni ajan, armeija-aikana osasin aseenkäytön lisäksi tehdä ruokaa, joten kasarmiveljeni saivat nauttia minun moninaisista taidoista loihtia perunasta mitä erilaisempia gourmet-ruokia. Olinkin armeija aikana erittäin suosittu, pidinhän asekuntamme leivässä kiinni. Armeijan jälkeen siirryin töihin kotikaupunkini suurimpaan meijeriin, josta erinäisten vaiheiden jälkeen valmistuin kokiksi ja tätä ammattia harjoitan edelleen. Perheessämme syödään yhä edelleen paljon perunaa ja juodaan maitoa, mihinpä sitä koira karvoistaan pääsisi, toteaa vaimoni usein ja ihan oikeutetusti, työhistoriaani ajatellen. "Tiedän myös mitä perkele tarkoittaa ja milloin tätä sanaa käytetään.
Ymmärsin vasta Suomeen muutettuani, että oman ammatillisen identiteettini lisäksi minusta oli hyvää vauhtia kasvamassa kaksikulttuurisen perheen isä. Kun kaksi eri kulttuureista lähtöisin olevaa ihmistä kohtaa toisensa, jää seurusteluaika usein hyvin lyhyeksi. On erilaisia syitä siihen, miksi rakastutaan nopeasti, miksi perustetaan perhe ja asetutaan jommankumman kotimaahan asumaan. Usein kiire johtuu siitä, että monikulttuurisen parisuhteen toinen puolisko on aina niin sanotusti ”ei kenenkään maalla”, in no mans land, kuten usein sanotaan. Jotta toinen voi jäädä, on tehtävä kompromisseja ja löydettävä oma paikkansa nopeastikin. Se ei ole reilua eikä tunnu kivalta, mutta on realiteetti, jonka kanssa on elettävä. Olen usein miettinyt, onko tämä kiire syy siihen, miksi monikulttuuriset parisuhteet ovat usein kotimaisia suurempien haasteiden edessä, mutta siihen vaimoni aina sanoo, että myös kotimaiset suhteet kariutuvat ihan samoista syistä kuin monikulttuuriset. Vaimoni onkin opettanut minulle paljon suomalaista realismia, luterilaisuutta, kuten hän itse sanoo. "Ymmärsin vasta Suomeen muutettuani, että oman ammatillisen identiteettini lisäksi minusta oli hyvää vauhtia kasvamassa kaksikulttuurisen perheen isä." En kuitenkaan tunnista edellä mainituista identiteeteistä yhtäkään, sillä olen ensisijaisesti isä, kahdelle lapselleni ja aviomies suomalaiselle vaimolleni. Olen myös eurooppalainen, mutta se ei koskaan kiinnosta ketään, ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Minua ei haittaa se, että ulkomaalaisista puhuttaessa viitataan usein vähemmistöön, johon liitetään erilaisia haasteita, sillä tiedän, että suomalaisen keski-ikäisen miehen haasteet ovat aivan samanlaisia kuin minunkin, jaan hänen huolensa. Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää. Kysymys, jota olen usein pohtinut, on, annetaanko meille Suomessa asuville ulkomaalaisille todella mahdollisuus nousta numeroista tilastoissa osaksi suomalaista yhteiskuntaa, nähdäänkö meidät todellisena voimavarana? Usein vaaditaan integraatiota pohtimatta itse asiassa sitä, mihin meidän tulisi integroitua. Mikä on se suomalainen kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? "Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää." Usein olen myös kadehtinut teitä suomalaisia, mutta siinä positiivisessa mielessä. Teillä on kaikki, mitä toimivaan yhteiskuntaan tarvitaan, teillä on myös luontoa, teitä kutsutaan maailman onnellisemmaksi kansaksi, olette rehellisiä ja hoidatte asianne hyvin. Olette myös osanneet tehdä koronapandemian kurimuksessa etäisyysvaatimuksesta hyveen ja vielä jopa nauttia siitä! Silti Suomessa jaksetaan loputtomasti pohtia esimerkiksi sitä, tarvitaanko maassa työperäistä maahanmuuttoa ja saako Suomeen tulla poimimaan marjoja (vai annetaanko marjojen maatua metsään). Kun tapasin vaimoni, ei meistä kumpikaan silloin onneksi miettinyt tilastoja, työperäisyyttä tai kategoriaa muut. Kaikki tämä on tullut osaksi suhdettamme vasta myöhemmin. Meidän on molempien täytynyt myös tottua siihen, että toinen meistä tulee aina olemaan numero tilastoissa, jota toinen meistä selittää: vaimonihan on syy siihen miksi ylipäätään olen Suomessa.
Näin itsenäisyyspäivän aikaan on hyvä haastaa meidät kaikki pohtimaan yhteiskuntamme tilaa. Maahanmuuttajien sijaan meidän tulisi puhua yhteiskuntamme uusista jäsenistä maanmuuttajina, voimavarana, joka nostaa yhteiskuntamme yhä korkeammalle menestyksen portaita. Näin numerosta tilastossa tulee voimaannuttaja, joka raivaa omaa tietään kuin Väinö Linnan Jussi, sillä alussahan olivat vain suo, kuokka ja Jussi. Näin kategoriasta muut nousevat esiin ne lukemattomat kokit, insinöörit, lähihoitajat, asiantuntijat ja luovat työntekijät, jotka omalla panoksellaan tuovat osansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin ulkomaalaisesta miehestä tulee isä, iskä, faija tai paras kaveri, se sama mies, jollainen jokainen meistä miehistä haluaa omille lapsilleen olla. Paras mahdollinen isä.kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? Maanmuuttaja Jutun minä on kaksikulttuurisen perheen isä, joka kalastaa ja kokkailee myös vapaa-ajallaan. When Valéria Pinto moved to Finland with her Finnish partner two years ago, she was looking for opportunities to integrate and network. Originally from Brazil, Valéria has experience in both working as a media coordinator and teaching English. It was during this time that Valéria met Familia by chance during an event with another organisation that at the time had a partnership with Familia. “I won’t say it was my dream to volunteer when I moved to Finland, but it was something to fulfill the need of doing something and being useful, of meeting people and understanding things a bit better.” “I wanted to find a way to get more connected to the Finnish mindset and lifestyle, but also to become more employable”, she shares. “I met someone from Familia who was giving me tips regarding my CV and she suggested volunteer work. Her professionalism, her energy made an impression on me.”
This autumn Valéria led workshops about Brazilian music for learners of Portuguese to become more familiar with important cultural moments in Brazilian history. The workshops included exercises and discussion to contextualise these cultural moments through songs of the era. The Portuguese club was part of Familia's language club activities. For Valéria, the best thing about volunteering at Familia was the freedom to develop her own activities. “Familia gave me great freedom to develop my idea […] and was very open to my proposition.” “What’s the point with my volunteer experiences? Exchange: exchange of experiences and exchange of stories.” says Valéria, “I have lived in 6 countries and I really enjoy knowing different things, meeting different people, listening to their stories and telling my own stories.” Volunteering in Familia was also a way to challenge some assumptions about Finland. “After my experience with Familia, I felt that [Finland] is a friendly environment and I just have to go a step further to integrate. […] I learned that Finns are very open, welcoming and curious about things.” she says, “It’s about sisu!” Camilla Bergman This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for new volunteers to run multicultural and multilingual activities. If you are interested in leading activities in your language please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi. Komal, Noel and Celine are part of Love is not tourism -movement, that has been actively campaigning for partners and families that haven't been able to see each other this year. Global pandemia has caused travel restrictions especially from the third countries to European Union. These are the stories from the people that are desperately missing their partners and family members. Komal's story Me and my husband are both Indians but were residing in Finland since 5 years with A type residence permit. We came to India for a short trip in February 2020 and got stuck here due to pandemic. My husband managed to return to Finland in May 2020 but me and my daughter’s residence permits expired so we could not return. We are desperately waiting for the embassy in India to reopen visa services so that we can reunite with my husband. Our daughter is desperately missing her dad and missing her school and education. Noel's story My fiancé lives in Lebanon and it’s getting tough to get him a visa since the visa center in Beirut is closed. I found out that in Turkey they’re partially open but I’ve been calling them and they haven’t answered. We are planning to see each other in Istanbul next month but not sure if we will be able to get there, if there will be flights. Now I’m trying to get him a visa to come to Finland in December. We were planning to meet many times during spring and summer but because of the restrictions, everything was always canceled. We were planning to get married in February 2021 but now I think that’s not gonna be possible. Celine's story I’m an Indian citizen. My husband and I have been separated since June 2020. He is new to Finland and has a A type resident permit. He is alone and finding it difficult mentally to manage alone. He also got severely sick and has no one to take care of him. I contacted the Finnish Embassy in New Delhi several times, more than 10 calls since June. Their response every time was that they can’t provide any type of visas or travel documents unless Finland lifts its travel/visa ban. Once I called Chennai consulate. They said that our personal relationship doesn’t matter. They only do what the government decides. I told the embassy that my husband is sick in Finland with no one to take care of him, and they replied that’s “not their responsibility”. How cruel... Being separated too long affects us both physically and mentally. Please help. What’s the point of declaring family reasons as “essential travel” if they don’t give us visas to enable us to travel? Is it so much fun for the authorities to see the struggle of separated couples? |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |