Milloin ikävä kotiin kasvaa koronapelkoa suuremmaksi? – mietteitä koronan vaikutuksista monikulttuurisessa perheessä

Ikävä kotiin riisipeltojen keskelle on jo kova. Kuva: Anna Setiansyah

Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. 
​
Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. 

Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti. 

Viimeksi kolme vuotta sitten on saatu nauttia Indonesian lämmöstä. Kuva: Anna Setiansyah

Aiemmin olemme perheeni kanssa käyneet Indonesiassa 1-2 vuoden välein. Viisi vuotias esikoisemme on käynyt Indonesiassa jo 2 kertaa, kun taas 2-vuotias kuopus ei kertaakaan. Ikävä sukulaisten luo on tietysti kova. Serkut kasvavat vauhdilla kännykän ruudun toisella puolella ja kovasti olisi tytöillä halu päästä leikkimään yhdessä, mutta ”milloin?” – siinäpä vasta kysymys. Sekä mieheni mielenterveyden, mutta myös ihan lastemme kielenoppimisen kannalta olisi tärkeä päästä taas viettämään aikaa Indonesiassa sukulaisten kanssa. Esikoisemme indonesiankielentaito on tehnyt aina valtavat loikkaukset eteenpäin, kun olemme viettäneet 1-2 kuukautta Indonesiassa. Raskainta on kuitenkin voimakas riittämättömyyden tunne: jos joku perheestä sairastuisi, meistä ei olisi mitään apua – olemme liian kaukana.
​
Kun sitten taas ”joskus” on mahdollisuus pakata rimpsumekot, uikkarit ja uninallet rinkkaan, ja lähteä kohti perheemme toista kotimaata, on jäljellä vielä pohdinta siitä, millaisiin olosuhteisiin olemme valmiit lähtemään. Vaikka itse olisimme rokotettuja, Indonesiassa tilanne tulee olemaan vielä pitkään haastava. Haluammeko viettää kuukauden mittaisesta lomasta 2 viikkoa karanteenissa neljän seinän sisällä? Ja Suomeen palatessa kenties toiset 2 karanteeniviikkoa. Kannattaako lähteä, jos kaikki paikat on suljettuna tai jos rokottamattomat sukulaiset eivät pääse kanssamme mihinkään kodin ulkopuolelle? Rokotekaan ei suojaa täysin tartunnoilta - mitä jos sairastuu, eikä saa tarvittavaa hoitoa? Lentolippujen maksaessa reippaan tonnin per nenä, on pakko pohtia ”Milloin ikävä on kasvanut liian suureksi?”.  

Anna Setiansyah