​For Mother's Day in Finland, I would like to share reflections and experiences about the maternity package and neuvola services in Finland. If you make a quick browse online, you will read that ” The maternity package (in Finnish: äitiyspakkaus,) known internationally as the Finnish "baby box," is a kit granted by the Finnish social security institution Kela, to all expectant or adoptive parents who live in Finland or are covered by the Finnish social security system. By neuvola services I refer in this blog to the prenatal care offered by public clinics of the Finnish healthcare system.
What is the paradox that I want to tell?

Scroll down for Finnish Blog

Traveling allows you to introduce the child to his or her other culture and may strengthen his or her desire to learn speaking that culture's language. That's why we have collected some interesting blogs with tips and recommendations related to traveling with a multilingual child. Andrea Breitenmoser first explains in her video blog why traveling with bilingual or multilingual children is worthwhile. ​"Multilingual travel lesson" teaches, for example, that children's interest and motivation to learn another language can be promoted by demonstrating that language is really useful and necessary by using it in front of them when traveling, and also to highlight it. One blog mentions, among other things, the inclusion of audiobooks on the journey. In one other blog from the below, it is also taken into account that cultural education is benefitting the learning of language. Immersion in a child's second language and its culture and traditions is discussed a lot in these blogs, as it is an important source of motivation and interest for the child. 

​Duo vanhempainvalmennusryhmiä on järjestetty vuodesta 2009 asti, ja jo lähes 600 vauvaa odottavaa kahden kulttuurin paria on osallistunut ryhmiin! Tämä tarkoittaa myös sitä, että valmennukseen osallistuneille pareille on syntynyt ainakin yhtä monta vauvaa, joista valtaosa on ehtinyt kasvamaan taaperoiksi, leikki-ikäisiksi, koululaisiksi ja teini-ikäisiksi. Mutta mitä me osallistujista tiedämme? Entä mitä osallistujat valmennukselta odottavat ja mitä he siltä saavat? Siitä kerron seuraavaksi, mutta aloitan jakamalla erään valmennukseen osallistuneen palautteen:

​Lähes kaikki Duo vanhempainvalmennukseen osallistuneet odottivat tapaamisten aikana ensimmäistä lastaan. Viimeisen kolmen vuoden aikana (2020-2022) 97 % osallistujista oli tulossa vanhemmaksi ensimmäistä kertaa.

Tänään Suomessa vietetään isänpäivää, jota liputetaan nyt neljättä vuotta. Sattumalta myös minusta tuli isä 4 vuotta, 8 kuukautta ja 10 päivää sitten vain muutamaa viikkoa ennen liputuspäivän virallistamista. Joka ikinen noista päivistä on ollut ikimuistoinen ja on täysin muuttanut käsitystäni itsestäni, muista ja maailmasta.
 
Menetettyäni oman isäni pian lapseni syntymän jälkeen olen toden teolla miettinyt, mitä isänä oleminen tarkalleen ottaen tarkoittaa. Oma isäni oli huumorintajuinen ja sai minut aina nauramaan, hän oli innostunut ja halusi rakentaa asioita itsekseen ja kanssani. Hänellä oli asenne, että hän pystyi varmasti tekemään kaiken itse, ja se on arvo, joka on myös minulle jäänyt ja jota haluan omalle lapselleni opettaa. Hän toisaalta myös piti selkeistä ja yksinkertaisista asioista, kuten saunomisesta, kotona perheen parissa olosta ja perinteistä. Vaikka itse pidänkin kaikesta uudesta ja matkustan mielelläni, niin osaan suuresti arvostaa myös oman kodin lämpöä.

Katja Manninen-Abbouchi on Olarin seurakunnan yhteisötyöntekijä ja kahden kulttuurin perheen äiti.  Vuonna 2015, kun Katja sai poikansa, hän päätti osallistua Familian Duo Äiti & Vauva ryhmään. Tämän jälkeen Katja päätti lähteä vapaaehtoiseksi Duo Olohuone toiminnan ohjaajaksi Helsingissä.

“Lähdin mukaan Familiaan, koska minulla itselläni on monikulttuurinen perhe”, kertoo Katja. Katjan kahden kulttuurin perheeseen kuuluu kaksi lasta aiemmasta avioliitosta sekä libanonilainen mies, jonka kanssaan hänellä on yksi lapsi. “Tutustuttuani [Familian] Facebookiin ja nettisivuihin sekä Familian jakamiin kahden kulttuurin perheiden tarinoihin, minulle tuli sellainen tunne, että halusin olla osana Familian perhettä.”

Duo Äiti & Vauva ryhmä on kahden kulttuurin äideille tarkoitettu vertaisryhmä, jossa tavataan seitsemän viikon ajan ja käsitellään eri teemoja. Duo Olohuone toiminta on taas kaikille kahden kulttuurin arkea eläville avointa perhekahvilatoimintaa. Toiminnasta Katjalla on hyviä muistoja. “Poikani tykkäsi kovasti, että pääsi tutustumaan muihin kaltaisiinsa lapsiin”, Katja muistelee.

Vapaaehtoisuus merkitsee Katjalle uusia ystäviä ja vertaistukea. “Vapaaehtoistyön avulla saa tutustua uusiin ihmisiin”, Katja kertoo. “Vaikkakin en itse ajattele, että hakisin mitään vertaistukea mutta siitä saa kuitenkin vertaistukea. Siinä on monia hyviä puolia.” Katja haluaa myös toimia esikuvana omille lapsilleen: “Toivon, että he joku päivä myös tekisivät vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyöllä annetaan paljon hyvää niin toisille kuin itsellekin.”

Mitä vapaaehtoisuus Familiassa antoi Katjalle? “Vapaaehtoistyöstä minulle jäi matala kynnys pyytää apua, kun sitä tarvitsen. Minulle jäi myös ystäviä siitä ajasta”, Katja jakaa, “Nykyään aina kun tutustun uusiin monikulttuurisiin perheisiin, jotka tulee Suomeen niin aina kysyn: Oletko kuullut Familiasta?”

​Camilla Bergman

Tällä viikolla Duo Blogiin on kerätty Familian vapaaehtoisten tarinoita. Olemme tällä hetkellä etsimässä uusia vapaaehtoisia vetämään Duo Olohuonetta Espooseen, Turkuun, Tampereelle sekä valtakunnallisesti. Jos olet kiinnostunut vapaaehtoisuudesta Familiassa, täytä vapaaehtoisten hakemus tai ota yhteyttä vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin, Camilla Bergmaniin sähköpostilla camilla.bergman(at)familiary.fi.

Veronika and Sonja have shared many good moments together and as a group. "I feel we had a good atmosphereas a group, but also got to know each other personally”, Sonja shares. “For example sometimes we went home just the two of us after the session and shared more personal things. The people of course are the most important and best part."

​Even though the official meetings ended, Veronika and Sonja still stayed in touch with the group. “After the official sessions have ended the girls started to initiate different activities themselves. We went to a farm together to see animals”, Veronica shares, ”It was great to see that people bring something of themselves and are volunteering to organise activities.”

The Duo Mother & Baby Group’s structure brought reassurance to Veronica and Sonja as facilitators. “If someone wants to try to facilitate a group it’s a good way to practice because there are two people to share the tasks, two brains”, says Veronika. However, in the end it’s the group itself who makes the experience. Sonja shares: “It’s more like the group is creating the whole thing. We just give starting points and then it’s the whole group together directing it. And the kids enjoy it a lot!”

Camilla Bergman

This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for mothers to lead and participate in Duo Mother & Baby groups next year. If you are interested in the Duo Mother & Baby Group please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi.

​Hurjaa vauhtia muuttuva tilanne ja kaikkialta tulviva uutisvirta koronaviruksesta (COVID-19). Sitä on meidän kaikkien elämä juuri nyt. Lapsille korona on näkynyt lisääntyneenä käsienpesuna kotona ja koulussa, päiväkotien pihojen puheena, aikuisten huolestuneina ilmeinä ja kenties myös pettymyksinä peruuntuneiden harrastusten ja lomamatkojen muodossa. Moni vanhempi puolestaan pohtii, kuinka kertoa tilanteesta lapselle ilman että lisää lapsen mahdollista huolta perheestä kotona ja maailmalla. Entä kuinka pitää lapsen arki mahdollisimman normaalina sosiaalisesta etäisyyden ottamisesta huolimatta?

Puhu lapselle hänen ikätasolleen sopivasti
Puhumatta jättäminen huolestuttaa lapsia enemmän kuin puhuminen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kertoa ja aikuisen tehtävänä on välittää lapselle suodatettuja faktoja sekä ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta. Lasta ei kannata kuormittaa liialla informaatiolla, mutta hänen kysymyksiinsä tulee vastata rehellisesti ja selkeästi. Joskus kysymykseen ei löydy vastausta, mutta tärkeämpää on, että olet läsnä ja saatavilla.

Rauhoita lasta ja kerro asioista jotka pitävät teidät turvassa
Ole rauhoittava ja rohkaiseva. Puhu erilaisista tavoista, joilla teidän perheenne ja muut ihmiset pysyvät turvassa. Taaperoiän ohittaneet lapset ymmärtävät kerrottaessa jo senkin, että suurin valtaosa koronavirukseen sairastuneista sairastaa lievän flunssatyyppisen taudin ja että lapset näyttävät pääsevät vähimmällä. Lapselle on myös hyvä kertoa, ettei poikkeustilanne ole lopullinen ja että tilanne varmasti paranee ajan mittaan.

Ylläpidä vanhoja rutiineja ja luo uusia
Lapset rakastavat rutiineja ja ennalta-arvattavuutta. Tämänhetkiseen tilanteeseen kuuluu kuitenkin vääjäämättä ennalta-arvattavuuden väheneminen ja rutiinien muuttuminen. Niinpä kannattaa istua alas miettimään oman perheen päiväjärjestystä ja viikko-ohjelmaa, ja tehdä mukavia yhteisiä suunnitelmia niissä raameissa, jotka meillä juuri nyt on. Myös yhteiset ruokahetket ja säännölliset nukkumaanmenoajat tuottavat lapselle tunteen ennalta-arvattavuudesta ja turvallisuudesta.

Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä.

(Fanny Yusuf)

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi.
Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”.
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen.

​Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

​Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla.
Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä.
​
Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.

Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa.
Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi.
Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan.
En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä.
Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset.

Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme.
​
​Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys.
Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet.
Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea.
Osaksi lasta.
Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla.
Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa.
Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire.
Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi.

​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.
Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain.
Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua.
Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En.
Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään.
Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne.
Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon.

Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita.

Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä.
​
(Annuska Dal Maso)

​ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.

It could be a cultural thing, it could be a regional thing, or it could just be me, but here’s the thing: there’s been so much I didn’t expect during pregnancy. Where I grew up, women are reminded daily - if not hourly - that it is our purpose in life to have kids. Forget about how that decision can affect all areas of your life, some of these not very positively. People insist on how lovely it is to have kids, how much of a societal need it is… and they conveniently leave out how harrowing the whole process can be.

So, here I am telling you about my own experience with the matter, trying to be honest about what surprised me and what didn’t. For the courage to do this I have to thank the honesty of other mothers that came before me.

I want to start by saying that I consider myself an educated woman, one who loves reading and entered this situation willingly. That is, my partner and I chose to have a kid. And this is where it starts: choosing to have a baby makes me part of the 36% of people in South America who plan their pregnancy. So apparently, I am at least aware of family planning (thanks, mom and dad!). Yet I was still not very well instructed on how difficult pregnancy can actually be. I knew of cases where people had to stay in bed for 3-6 months, but I mostly thought that only happened in extreme circumstances. I was hoping to have a normal pregnancy, one where I could still do what I needed to do: do lab work, write and publish papers, and do other kinds of work. I was actually able to do some of those, but not all, and not for long, and definitely not for lack of trying. So, here’s a bunch of stuff I expected, and some I didn’t.

EXPECTED

Nausea

I was expecting nausea, as this is fairly common during pregnancy. It happens to around 60% of women so I thought this would be my case too. And boy did it begin soon, during the second week already. It is commonly believed that this only happens during the first trimester, so when the first trimester and nausea ended together I was quite happy with myself. Turns out, it can come back! And it did in the third trimester. Not too happy about that one! Luckily, in my case, it is mostly a morning thing and in the third trimester it has not been as strong as in the first one.

Coloration changes

One of the first things I noticed when I suspected we were successful in conceiving was how my nipples changed colours. I had read that it can happen, and it did in my case. What I did not know was that other parts of the body change color, too; that was interesting to see! The most obvious one I noticed was the hair line, the one that goes from in between the breasts all the way down to the navel and ends in the pubic bone. This line darkens during pregnancy, and it can also become a bit hairier (luckily not between the breasts, though).

Swollen feet

When my half sister was expecting she was quite swollen. I was hoping that came from her mom’s side of the family, and that maybe I had inherited a luckier set of genes. Nope! It seems my mom also had swollen feet during her pregnancy. Of course I only found this out now, because people ::couhgMOMcough:: for some reason ::coughgrandkidscough:: never discuss how bad their pregnancies were before you are pregnant – so I was not very lucky in this department. Soon I realized this was related to me standing for too long, so of course it meant I had to reduce the amount of time I was standing and therefore no more long lab work time for me. In the last trimester though, I woke up some days and my feet are all swollen and I just have no idea why it happens seemingly randomly.

EXPECTED BUT DID NOT HAPPEN 

Cravings

It is funny that one of the most characteristic anecdotes people have from their pregnancy is how much their cravings affected them and their relationships. It is also funny that this did not really happen to me. During the first trimester I wanted spicy Korean soup -Ramen- more often than not but I was not dying to eat them constantly either and since I do love Korean spicy soups anyway this was not the disgusting combination of food I was told to expect to want to eat. I was expecting some weird craving like olives, mayonnaise, pickled onions and blue cheese – things that I detest – yet this never occurred. Quite the opposite, I hated them even more and as little as smelling or seeing them made me gag.

Mood swings

I was told by many that I at some point I could become quite angry, either at friends or my partner. Curiously enough, this also did not happen. At least until now my husband was saved from being yelled at randomly by me. I do feel more sensitive to some feelings though.

Sleep issues

When I first started to feel the fetus move I had some trouble sleeping. However, in time I regained my sleep and it might be related to the fetus having some change in sleeping patterns that allow me to sleep more or just being lucky in this department. There are days when I wake up a bit too early and I do hit the bathroom quite often, as expected, even during early hours of the morning but mostly I can go back to sleep afterwards. I think that something that helped me sleep was that I bought baby pillows that I used to place my belly in a comfortable position at night.

Socially expected feelings

The narrative is that, when pregnant, a woman is inundated with overwhelming joy and love. A kind of love never before experienced. I have been suspicious of this narrative for a while, especially after reading about some mothers that felt nothing like that, which caused them to feel very discouraged and guilty. They would blame themselves for being such horrible people for not feeling these things that apparently everyone else does. I felt that these were traditional ideas of womanhood being imposed socially, and that there may not be any truth to them. Perhaps women have felt the need to say it out loud to be socially accepted. However, once a friend that is not a very traditional or religious person confided in me that she did feel that when expecting - I believed her because she mentioned this in private, with no one around to prove anything to. This led me to reading a bit more about it and concluding that some may feel this love and some may not. And that is fine. At around the same time, something else made me curious: reading in a blog of another very unconventional woman that she only started developing a relationship with her baby once the baby was born and realizing that meeting the baby was like meeting any other new person in her life. So I read more about different experiences and concluded that this too is a possibility, and that this is fine and I am in no position to judge how a person feels about their pregnancy. I have to thank all these brave women that I was lucky enough to meet and that were honest about their feelings regarding their children, however taboo the topic might be. They helped me and now I do not feel bad at all for not feeling the “overwhelming love” that I am supposed to feel. I am content with my pregnancy, but I do not feel this fairytale type of love and I welcome openly any form of feeling that happens onwards, however the delivery goes and whatever I feel when I look at my child once they are born.

Unexpected Hiccups

Of course the fetus moves inside me, but I was not expecting the baby to have hiccups. It was quite obvious that was happening because of the rhythm. I immediately read that it’s normal, and also asked the nurse and doctor and they reassured me it is fine, I have nothing to worry about if the fetus is having hiccups. It is just that I was not expecting it.

Pain during baby movements

Normally when people talk about baby movement there is this aura of awe and happiness about it, and people love to mention how magical it is to feel the human-to-be move and such. I was waiting to feel it, and it happened a bit earlier than expected for a first timer. However, as the baby grows and runs out of space, these movements become amazingly uncomfortable. By the time they are more visible, the pain is quite strong and hard to ignore. This makes writing very difficult, if not impossible. It does feel like the baby is either doing yoga or karate inside and it is not fun or enjoyable in any way. “Can you feel the baby move? Awwwwww” It’s more like “yes, and ouch”.

My vulva hurts!

As the baby grows and the belly becomes heavier, I’m starting to feel an increasing pain in my vulva. I asked and checked and it is apparently normal and related to the weight of the belly and having my vulva endure all that weight. Although it sounds quite logical, I was never told this could happen and never heard a woman complain about this before. Needless to say, I was not prepared for this. Something that can help with this is getting a pack (kylmä/lämpöpakkaus) from the pharmacy, freezing it and placing it in your private area, it can be quite relaxing!

Tiredness

Although a part of me knew I would be tired I did not expect it to be this level of tired. I find it harder and harder to walk, move, or even sit as the pregnancy advances. I am more comfortable laying down but at the same time my head will not be convinced that I should be like this the whole day. I try to go for walks at least but doing all the yoga, exercises and things that are supposed to be helping my body get ready for delivery seem like a daunting effort I am not going to be able to make. I am sure some pregnant people can even run during pregnancy -or play and win tennis matches- yet each pregnancy is different, and I think that one has to be realistic about one’s limitations and try to avoid comparisons.

Feeling bad about my body

The status quo is feeling uncomfortable about one’s body. Very rarely do I find a person – in particular a female identified person – who feels happy with their body. I am more or less at a stage in my life that I learned to accept how my body is even when I tend from time to time to look at older pictures and wish for “that body” rather than the present body I now have. Pregnancy made the awkwardness worse. I am aware of the fact that luckily, I do not need a “perfect” body for my line of work. I am not a model or actress, or singer and I do believe women and other people of different genders have no need whatsoever to comply with current and unrealistic standards of beauty. I am also aware that being beautiful itself is no indication of worth and there is no need to make any effort to be beautiful. A person is worthy regardless of their physical aspect.

This does not mean that I am impervious to the media’s push to have a particular type of body, in particular when trying to find something that could fit me while my belly is growing. I am a Latina and with a good-sized butt – and proud of it, mind you – so I was horribly frustrated trying to find pants that could fit me even at the mommy section of shops that for some reason was now full of skinny jeans. I just could not fit in those things and could not understand who could possibly want to be made even more uncomfortable than what one already is at this particular moment in life.

Finding clothes during pregnancy is hard, in particular if one is not very much into what is considered feminine. Too much of the pregnant people clothes tend to be too “sweet” and “pure” and have a kind of “virginal air” and this is not at all my style and I did not feel comfortable with it at all. I am aware that this stage is short lived and that mostly my body will change once the baby is born, however I can’t help from having these feelings, so I rather acknowledge them and share these experiences than pretend they are not happening.

Every pregnancy is different. Some people will have it easier than others, so this is just what happened to me. A positive thing in my case was that I am mentally in a better state than before and hope to continue being so, despite the difficulties that may rise once the baby is here. Even regarding the detail about the painful baby movements, I can say I quite enjoy my partner’s reaction when the baby kicks and he feels them. It is really cute in a way even if the kicks can be super strong.

X.S.