After travelling around the world me and my ex-wife decided that we wanted our children to grow up in Italy. My ex-wife is American and I’m Italian so our two boys are bilingual. After few years in Italy, the economic crisis became quite severe so we decided that for our family´s future Finland was a great option. Our family moved to Finland from Italy in 2012.

Our oldest son at the time was 9 years old and the little one was 3. The choice to move was not an easy one, we were worried that the kids might have a hard time in a country where neither of us had any cultural connection, so we decided that to ease the integration process for the boys we would send them to the International School of Vantaa (ISV).

I had a meeting with the school principal in which I familiarized with the Finnish school curriculum. I was quite impressed and the fact that the school had a Finnish as a second language class reassured me that eventually the kids would learn Finnish.

My oldest son was 9 years old when he started 3rd grade, he was very enthusiastic about the school and the teacher, but after 3 years we realized that his Finnish was basically only a passive language and his vocabulary was extremely limited.

The fact that we were not speaking Finnish at home and that with all his friends he was only speaking English were the causes of the problem. Also, I realized that most of the kids at the school were bilingual in English and Finnish and that only few kids were attending the Finnish as a second language class. The school had little interest in the outcome of these few kids nevertheless knowing that they would never pass the matriculation exam to get in to Lukio.

After a difficult negotiation with our son we were able to make him realize that moving to the Finnish school was the best idea, but definitely a difficult one at 13 years of age.

For the little one the situation was even worse because in the English kindergarten Finnish was not encouraged, so considering the age of children and their knowledge of English, when outside in the courtyard he was mostly playing alone.

So, my advice based on my personal experience would be that if you are an intercultural couple with children and neither of you speak Finnish or you do not speak it at home, even if difficult at the beginning the best choice for your children is to go directly to the Finnish school, eventually maybe lose a year of school but giving your child a better chance to integrate in the long run.
​
Written by: Babbo

Selatessani eräänä päivänä vanhoja valokuviani törmäsin kuvaan itsestäni, jossa minulle oltiin maalattu kasvoilleni kissakasvomaalaus. Se kuvastaa täydellisesti nuorta minua sekä minua nyt. Olen kissatyttö maskin takana. Kasvomaalaus oli nolo ja kissatkin ovat omasta mielestäni outoja. Kissat vain sähisevät, tuijottavat murhaavasti ja piiloutuvat sohvien alle. Ala-asteella koin olevani erilainen muista niin kuin outo kissa. Halusin olla kuin kaikki muutkin, halusin pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta kuin muut. Pyrin olemaan läsnä hetkessä, vaikka tosiasiassa olisin vain halunnut piiloutua sohvan alle niin kuin kissat ja sähistä siellä yksikseni. Koin kiusaamista ulkonäöstäni. Toisen luokkakaverin tullessa haukkumaan neekeriksi se sattui ja paljon, mutta eihän sitä halunnut näyttää muille. Todellisuus oli kuitenkin se, että halusin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Lapsena olin sulkeutuva enkä osannut puhua omista tunteistani. Sitä kehitti itselleen selviytymisidentiteetin, vaikka ei kukaan lapsi voi selvitä yksin. Halusin olla ylpeä omista taustoistani ja näyttää sen ulkoisesti. Vielä lukiossa koin olevan huonolla tavalla erilainen ja outo verrattuna muihin. Myöhemmin tajusin, että kaikki haluavat olla ruskeita, värjätä tumman tukan ja olla kuin minä.

Ilman vanhempieni, perheeni tai ystävieni tukea en olisi se mitä olen nyt. Se ylihössötys mitä koin pienenä on nyt muuttunut ihaniksi muistoiksi siitä, kuinka esimerkiksi äiti tuli näyttämään ala-asteella kuvia Kolumbiasta muulle luokalle ja kertoi mistä minä olen kotoisin. Vaikka muille sanoin sen olevan noloa, muistan kuinka ylpeä olin salaa mielessäni esityksestä ja varsinkin äidistäni.

Ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään; suomalaiselle tämä tarkoittaa keskimäärin lähes 27-vuotta. Kiistämätön tosiasia on, että me kaikki tarvitsemme unta mutta se, miten nukumme, kenen kanssa nukumme, missä ja milloin nukumme sekä minkälaisen merkityksen annamme unellemme, on vahvasti kulttuurisidonnaista: nukkumistottumukset vaihtelevat huomattavasti liikkuessamme maasta ja aikakaudesta toiseen.

Juuri tämä on omiaan aiheuttamaan ylimääräistä kitkaa kahden kulttuurin perheissä (käsi ylös, kuka on riidellyt jälkikasvunsa päiväunirytmistä eri kulttuuritaustan omaavien appivanhempiensa kanssa?). Hyvin harva ulkomaalainen esimerkiksi arvostaa suomalaista tapaa nukuttaa pikkulapsia jäätävässä paukkupakkasessa. Toinen vähintäänkin yhtä paljon kummeksuntaa herättävä tapamme on jättää pieni lapsi yksin ulos nukkumaan rattaiden suojiin, olkoonkin sitten kyseessä vain kotipihamme (tässä vaiheessa moni ulkomaalainen olisi jo tekemässä lastensuojeluilmoitusta jälkikasvustamme). Muistan ikuisesti kohtaamani turistilauman paheksuvat katseet, kun parkkeerasin oman rattaissa nukkuvan taaperoni kahvilan ikkunan eteen ja astelin itse sisään kahvikupposelle, säilyttäen toki näköyhteyden lapseeni.

Monikulttuurisuus on aina ollut tärkeä osa elämääni. Olen henkilökohtaisesti kokenut kahden kulttuurin arjen keskellä elämisen, isäni on kotoisin Turkista ja äitini on suomalainen. Lapsuudessani en tunnistanut suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin eri vivahteita sillä emme puhuneet kahdesta eri kulttuurista vaan elimme elämää kahden kulttuurin sekamelskassa.
​En kokenut olevani erilainen lapsi - huolimatta siitä, että toisinaan sosiaalinen ympäristö huomioi tummat piirteeni sekä erilaiset toimintatapani. Muistan kun eräs tarhakaverini kysyi minulta aamiaispöydässä miksi en syö maksamakkaraa. En ollut aikaisemmin miettinyt asiaa, joten lapsentavoin totesin ääneen ”olen sille allerginen”. ​

Teini-iässä koin elämän kahden kulttuurin välillä haasteellisena. Aloin tunnistaa mikä osa arjessani on turkkilaista kulttuuriperimää ja siten mitkä asiat olivat erilaisia verrattuna ystävieni elämään kotona ja kodin ulkopuolella. Liikkumiseni kodin ulkopuolella oli ystäviini verrattuna rajoittuneempaa. Koin elämäni olevan täynnä selontekoja - toisaalta ystävilleni toisaalta perheelleni. Olin todella epävarma itsestäni ja jo nimeni mainitseminen tuntemattomien ihmisten edessä sai oloni vaivaantuneeksi. Näin jälkeenpäin koen kenties suurimman haasteen olleen kahdenkulttuurin kasvattina se, että asioista ei keskusteltu enkä osannut turkin kieltä, mikä jo lähtökohtaisesti vaikeutti turkkilaisen kulttuurin ymmärtämisen. Selontekoni ja perheen sisäisen yhteisymmärryksen saavuttaminen olivat suomalaisen käsitteistön varassa.

Esikoispoikani syntyi 15.9.2016 osaksi monikulttuurista perhettämme. Monikulttuurisen perheestämme tekee turkkilaisen taustani lisäksi se, että mieheni on suomenruotsalainen. Luonnollinen valinta oli, että mieheni tulee puhumaan lapselle ruotsia ja minä suomea. Koen kaksikielisyyden tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta; toisaalta kulttuuriperimän ymmärtämiselle, toisaalta onnistuneen dialogisen vuorovaikutuksen saavuttamiselle.

Haluan tarjota pojalleni mahdollisimman rikkaan ja moninaisen lapsuuden ja nuoruuden. Haluan hänen ymmärtävän erilaisuuden rikkaudet ja moninaisuuden tuomat mahdollisuudet. Huolimatta siitä, että minä en aina saanut kokea turkkilaisuuden parhaimpia puolia, haluan tarjota pojalleni tähän paremman mahdollisuuden. Näin isäni tulee puhumaan pojalle turkkia. Toivon, että poikani omaksuu turkkilaisesta kulttuurista sen yhteisöllisyyden ja vahvat perhesiteet.

Olen nykypäivänä onnellinen kahden kulttuurin kasvatti ja jättänyt vaikeimmat ajat taakseni. Monikulttuurisuus on edistänyt valmiuksiani elämän eri osa-alueilla ja se on ehdoton vahvuuteni esimerkiksi työelämässä. Poikani tulee kasvamaan kolmen kielen ja kulttuurin ympäröimänä ja toivonkin, että hän uskaltautuu avoimesti kysymään ja kyseenalaistamaan asioita. Hänelle on kaikki ovet avoinna ja useita vaihtoehtoja, joista valita. Yhteinen kieli on yksi tärkeä perusedellytys sille, että lapsi saa ymmärrettävän vastauksen kysymykseensä.
​
(Emine Ehrström)