My son was born in Tampere almost 40 years ago. At the time, we used English with my Finnish ex wife as an unavoidable lingua franca. But from the very first day at home, we both decided to systematically speak our own native languages when talking to the baby. This meant that I started using exclusively Spanish in all my interactions with the boy. It was not always easy to keep up. The Finnish environment (mother, neighbourhood, day-care, shops, TV, etc.) was pervasively ubiquitous and the child grew understandably more familiar with that language. Meanwhile — as my own language skills slowly improved — it became often tempting to just give up and give in. I stubbornly resisted and, with time, my son and I both started gradually to resort with reasonable effectiveness to Spanish in our bilateral relations.

I did not quite realize it then, but an anecdote can perhaps illustrate a collateral and unintended phenomenon that emerged: when he was about four years old, we went by car on a family vacation all the way to Spain. We drove into that country coming from France quite early one morning and soon stopped at a road-side cafeteria in order to have breakfast. My son had been sleeping when we arrived. But he rapidly woke-up and, like children often do, started to explore the place, independently walking among the tables (which were more or less full with customers) while we studied the menu options. Only a few moments later, he came rushing back to us and, wide eyed and obviously bewildered, told me: “dad, everyone here speaks like you...”​

Subsequently, he continued to improve steadily with his Spanish over the years, eventually adding also other languages, apparently with enviable ease. Today, he manages well in five languages, and this has been rather useful in his international professional career. In fact, the positive empirical experience gained with him as a child, was applied successfully by us subsequently with his younger sister. She now speaks fluently several languages as well and has also found it equally advantageous from the professional and social point of view.

In conclusion, I strongly suggest that parents with mother tongues different to Finnish should make deliberate efforts to preserve them, when communicating with their children. Of course, this has to be made systematically, stubbornly, and with lots of patience. I assure you, results can be highly rewarding indeed for all involved.

Luis Herrera

Katja Manninen-Abbouchi on Olarin seurakunnan yhteisötyöntekijä ja kahden kulttuurin perheen äiti.  Vuonna 2015, kun Katja sai poikansa, hän päätti osallistua Familian Duo Äiti & Vauva ryhmään. Tämän jälkeen Katja päätti lähteä vapaaehtoiseksi Duo Olohuone toiminnan ohjaajaksi Helsingissä.

“Lähdin mukaan Familiaan, koska minulla itselläni on monikulttuurinen perhe”, kertoo Katja. Katjan kahden kulttuurin perheeseen kuuluu kaksi lasta aiemmasta avioliitosta sekä libanonilainen mies, jonka kanssaan hänellä on yksi lapsi. “Tutustuttuani [Familian] Facebookiin ja nettisivuihin sekä Familian jakamiin kahden kulttuurin perheiden tarinoihin, minulle tuli sellainen tunne, että halusin olla osana Familian perhettä.”

Duo Äiti & Vauva ryhmä on kahden kulttuurin äideille tarkoitettu vertaisryhmä, jossa tavataan seitsemän viikon ajan ja käsitellään eri teemoja. Duo Olohuone toiminta on taas kaikille kahden kulttuurin arkea eläville avointa perhekahvilatoimintaa. Toiminnasta Katjalla on hyviä muistoja. “Poikani tykkäsi kovasti, että pääsi tutustumaan muihin kaltaisiinsa lapsiin”, Katja muistelee.

Vapaaehtoisuus merkitsee Katjalle uusia ystäviä ja vertaistukea. “Vapaaehtoistyön avulla saa tutustua uusiin ihmisiin”, Katja kertoo. “Vaikkakin en itse ajattele, että hakisin mitään vertaistukea mutta siitä saa kuitenkin vertaistukea. Siinä on monia hyviä puolia.” Katja haluaa myös toimia esikuvana omille lapsilleen: “Toivon, että he joku päivä myös tekisivät vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyöllä annetaan paljon hyvää niin toisille kuin itsellekin.”

Mitä vapaaehtoisuus Familiassa antoi Katjalle? “Vapaaehtoistyöstä minulle jäi matala kynnys pyytää apua, kun sitä tarvitsen. Minulle jäi myös ystäviä siitä ajasta”, Katja jakaa, “Nykyään aina kun tutustun uusiin monikulttuurisiin perheisiin, jotka tulee Suomeen niin aina kysyn: Oletko kuullut Familiasta?”

​Camilla Bergman

Tällä viikolla Duo Blogiin on kerätty Familian vapaaehtoisten tarinoita. Olemme tällä hetkellä etsimässä uusia vapaaehtoisia vetämään Duo Olohuonetta Espooseen, Turkuun, Tampereelle sekä valtakunnallisesti. Jos olet kiinnostunut vapaaehtoisuudesta Familiassa, täytä vapaaehtoisten hakemus tai ota yhteyttä vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin, Camilla Bergmaniin sähköpostilla camilla.bergman(at)familiary.fi.

Veronika and Sonja have shared many good moments together and as a group. "I feel we had a good atmosphereas a group, but also got to know each other personally”, Sonja shares. “For example sometimes we went home just the two of us after the session and shared more personal things. The people of course are the most important and best part."

​Even though the official meetings ended, Veronika and Sonja still stayed in touch with the group. “After the official sessions have ended the girls started to initiate different activities themselves. We went to a farm together to see animals”, Veronica shares, ”It was great to see that people bring something of themselves and are volunteering to organise activities.”

The Duo Mother & Baby Group’s structure brought reassurance to Veronica and Sonja as facilitators. “If someone wants to try to facilitate a group it’s a good way to practice because there are two people to share the tasks, two brains”, says Veronika. However, in the end it’s the group itself who makes the experience. Sonja shares: “It’s more like the group is creating the whole thing. We just give starting points and then it’s the whole group together directing it. And the kids enjoy it a lot!”

Camilla Bergman

This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for mothers to lead and participate in Duo Mother & Baby groups next year. If you are interested in the Duo Mother & Baby Group please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi.

​Hurjaa vauhtia muuttuva tilanne ja kaikkialta tulviva uutisvirta koronaviruksesta (COVID-19). Sitä on meidän kaikkien elämä juuri nyt. Lapsille korona on näkynyt lisääntyneenä käsienpesuna kotona ja koulussa, päiväkotien pihojen puheena, aikuisten huolestuneina ilmeinä ja kenties myös pettymyksinä peruuntuneiden harrastusten ja lomamatkojen muodossa. Moni vanhempi puolestaan pohtii, kuinka kertoa tilanteesta lapselle ilman että lisää lapsen mahdollista huolta perheestä kotona ja maailmalla. Entä kuinka pitää lapsen arki mahdollisimman normaalina sosiaalisesta etäisyyden ottamisesta huolimatta?

Puhu lapselle hänen ikätasolleen sopivasti
Puhumatta jättäminen huolestuttaa lapsia enemmän kuin puhuminen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kertoa ja aikuisen tehtävänä on välittää lapselle suodatettuja faktoja sekä ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta. Lasta ei kannata kuormittaa liialla informaatiolla, mutta hänen kysymyksiinsä tulee vastata rehellisesti ja selkeästi. Joskus kysymykseen ei löydy vastausta, mutta tärkeämpää on, että olet läsnä ja saatavilla.

Rauhoita lasta ja kerro asioista jotka pitävät teidät turvassa
Ole rauhoittava ja rohkaiseva. Puhu erilaisista tavoista, joilla teidän perheenne ja muut ihmiset pysyvät turvassa. Taaperoiän ohittaneet lapset ymmärtävät kerrottaessa jo senkin, että suurin valtaosa koronavirukseen sairastuneista sairastaa lievän flunssatyyppisen taudin ja että lapset näyttävät pääsevät vähimmällä. Lapselle on myös hyvä kertoa, ettei poikkeustilanne ole lopullinen ja että tilanne varmasti paranee ajan mittaan.

Ylläpidä vanhoja rutiineja ja luo uusia
Lapset rakastavat rutiineja ja ennalta-arvattavuutta. Tämänhetkiseen tilanteeseen kuuluu kuitenkin vääjäämättä ennalta-arvattavuuden väheneminen ja rutiinien muuttuminen. Niinpä kannattaa istua alas miettimään oman perheen päiväjärjestystä ja viikko-ohjelmaa, ja tehdä mukavia yhteisiä suunnitelmia niissä raameissa, jotka meillä juuri nyt on. Myös yhteiset ruokahetket ja säännölliset nukkumaanmenoajat tuottavat lapselle tunteen ennalta-arvattavuudesta ja turvallisuudesta.

"Ehtiiköhän kirje Australiaan ennen meitä?" pohtii äiti poikansa kanssa. He ovat juuri saaneet tärkeät piirustukset ja kirjeet valmiiksi ja sujauttaneet ne pienen kirjekuoren sisälle. Kuoren päälle on kirjoitettu tuttu kaukainen osoite, jonne lähdetään taas jouluksi koko perheen voimin.

Kahden kulttuurin perheissä osa sukulaisista saattaa asua toisessa maassa tai jopa eri maanosassa. Tärkeä kysymys tällöin onkin, miten pitää yhteyttä ja luoda suhdetta kaukana asuviin sukulaisiin ja isovanhempiin. Osa tapahtumassa vierailleista perheistä kertoo käyvänsä ulkomailla asuvien isovanhempien luona kerran vuodessa, jotkut useamminkin. Suomessa tai samalla paikkakunnalla asuvia isovanhempia saatetaan sen sijaan nähdä jopa viikoittain, jolloin tiivis suhde isovanhemman ja lapsenlapsen välille muodostuu ikään kuin itsestään.

Perheiden puheista käy ilmi, että digiaika on suuresti helpottanut yhteydenpitoa kaukana asuviin isovanhempiin, sillä  esimerkiksi kuvia, ääniviestejä, videopuheluita ja viestejä voi lähettää helposti ajankohdasta riippumatta. Kommunikaatiotapojen monipuolisuus ja helppous mahdollistaa yhteydenpidon säännöllisyyden ja näin ollen helpottaa jälleennäkemisen tuomaa jännitystä: “Välillä jännitti, että alkaako lapsemme pitkien näkemisvälien takia vierastaa isovanhempia, mutta he halaavat toisiaan kuin vanhoja tuttuja jo heti lentokentällä”, eräs äiti kertoo hymyillen. Hänen perheensä pitää kaukosuhdetta yllä soittamalla isovanhemmille videopuhelun kerran viikossa. Joissain perheissä isovanhemmat lukevat välillä lapsenlapselle iltasadun tai laulavat lempilaulujaan omalla äidinkielellä.

Miksi lähettää välillä myös etanapostia?

• Valokuvan tai videon nappaa nopeasti, mutta kirjeen kirjoittamiseen tai piirtämiseen keskitytään pidemmän aikaa. Tällöin lapsi todella syventyy ajattelemaan lämmöllä henkilöä, jolle postia ollaan lähettämässä.
• Kuvat usein hukkuvat kännykän kansioihin, mutta piirustuksen tai valokuvan voi vaikka ripustaa kotona esille.
• Lapsen kanssa voidaan yhdessä seurata, kauanko kirjeellä kestää saapua perille ja näin hahmotetaan lapsenlapsen ja isovanhempien välistä etäisyyttä.

Vinkkejä
Piirustukset ja kuvat ovat ihanaa postia. Mikäli lapsi ei vielä kirjoita tai piirrä itse, lapsen pienen käden tai jalan ääriviivat voi piirtää paperille — tai vaikka painaa sormivärillä korttiin. Myös isovanhemmat voivat tehdä saman.

Lapsen ääni ja persoona pääsee esille, kun lasta sadutetaan eli kirjataan ylös lapsen puhe sanasta sanaan. Tarinoinnin välissä lapselle voi lukea ääneen sen, mitä siihen asti on kirjoitettu, jolloin lapsi voi halutessaan muuttaa tai lisätä jotain. Aluksi kannattaa käyttää suttupaperia, sillä teksti usein muokkaantuu sadutusprosessin aikana. Jos teksti on käännettävä isovanhempien äidinkielelle, kannattaa yrittää säilyttää lapsen ‘ääni’ myös käännöksessä.
​
Mitä saduttaa?

• Lapsi voi kertoa omasta arjestaan Suomessa (pienet, yksinkertaisetkin kuulumiset ovat kaukana asuville isovanhemmille tärkeitä ja ainutlaatuisia).
• Lapsi voi tehdä isovanhemmille haastattelun, jolloin kirjeeseen kootaan juuri lasta kiinnostavia kysymyksiä

(Riikka Paloneva)

RIIKKA PALONEVA
​
Kirjoittaja on kahden kulttuurin parisuhteessa elävä opettaja ja reppureissaaja, joka osaa keittää pastan al denteksi, pakata rinkan kompaktisti ja tanssia uskottavasti cumbiaa. Hän toimii Familiassa vapaaehtoisena sisällöntuottajana.

Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.

Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi
​
Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.

Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.

Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää.

 (Asta Buchanan)

ASTA BUCHANAN

Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen?
​
Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä! 
 

Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä.

(Fanny Yusuf)

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi.
Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”.
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen.

​Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

​Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla.
Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä.
​
Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.

Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa.
Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi.
Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan.
En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä.
Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset.

Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme.
​
​Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys.
Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet.
Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea.
Osaksi lasta.
Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla.
Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa.
Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire.
Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi.

​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.
Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain.
Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua.
Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En.
Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään.
Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne.
Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon.

Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita.

Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä.
​
(Annuska Dal Maso)

​ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.

My Spanish-Catalan-Finnish-Colombian combo has now been living in Finland for about half a year. We moved from a town near Barcelona to a town in southern Finland, close to my parents. We’re enjoying the snow and the reasonably mild winter weather. We have had our ups and downs, but mostly it has been smooth sailing. Our children seem to be adapting to their new environment with relative ease. They miss Spain but life in Finland doesn’t seem so bad either - not for now, anyway. Our lives are somewhat uneventful but right now we’re happy that way.

Perhaps the biggest event for us in the past few months was Christmas. Our son got a set of collectable football cards for Christmas. Each card has a picture of a player, their skillset, team and home country. The other day, as we talked about where each football player was from, I asked our 6- and 7-year-old children where they themselves were from. My question in Finnish was “Minkä maalainen sinä olet?” which literally refers to nationality and country rather than origin. Still, their answer was clear as day: both said they were Spanish.

Now, here’s the thing: our children don’t have a Spanish passport. They were born and, until half a year ago, raised in Catalonia, Spain, but officially they are not Spanish. Even in Spain, they were foreigners, born to a Colombian father and a Finnish mother. Did that matter to them? No. Home as they know it is in Spain, so that’s where they’re from.

In saying they were Spanish, my children made me both delighted and a little bit sad. Delighted because clearly they have an idea of self, home and roots. Sad because I feel that our transition and integration to Finland has gone well, that the children’s Finnish is improving in leaps and bounds, and that they have made friends. This winter they have even started to learn all the seasonal quirks Finnish children have to deal with - how to slip almost effortlessly into a snowsuit (“Äiti, I look like an astronaut!”), how to stay up on skates and skis, how to sing more than one or two Finnish Christmas carols. Surely these experiences are proof that they are starting to feel at home in Finland? I held onto these small victories as justifications that we had done the right thing in moving countries.

I was also a little bit sad about my children’s answer because I too have felt that home is somewhere other than where I live, and I know it’s not always easy to deal with such a complex feeling. I badly want them to feel at home where they are. But 6 months is a very short time in a new place - it can take years to start feeling at home in a place, even for children who we tend to think adapt to change quickly. I should know - I lived abroad as a child and I’m still unsure of where home is.

Your home is often defined by a document saying where you are from. These documents may give you certain freedoms, or restrict where you can travel. For many official purposes, these documents do matter. They also matter in politics, whether you want them to or not. A passport can also give you a sense of belonging - an idea of where home is. But right now, and perhaps for the rest of their lives, what defines home for my children is the place they first knew as home, even if they were born foreigners to that place. It’s not a new phenomenon and it’s not unique to my family. People have moved across borders throughout history. Diasporas, refugee camps and multilingual families like ours provide continuous proof of that.

How, then, can we support our children who have left their home behind? I wish I knew. In our case, we are trying to keep up their Spanish language skills, stay in touch with their friends and, when the time is right, we'll visit our former hometown. But will that be enough for them to feel like they are connected to their Spanish home? I don’t know. Fortunately, my daughter has a backup plan: she says we could transport our old home in Spain to Finland. So if push comes to shove, maybe we’ll just have to do that.

(Reetta Savolainen)