Äidinkieliä voi olla useampia, pidetään ne kaikki elinvoimaisina!

”Ajatus äidinkielestä tuntuu monista varmaan yksinkertaiselta. Todellisuudessa ei kuitenkaan aina ole itsestään selvää, mikä on henkilön äidinkieli. Täysin yksikielisessä perheessä, joka asuu koko elämänsä samassa kieliympäristössä, asia on yleensä kiistaton. Mutta monessa perheessä puhutaan useampia kieliä, ja esimerkiksi kahta eri kieltä puhuvan vanhemman lapsi on usein jo lapsuudestaan lähtien vähintään kaksikielinen.” (Saukkonen, P. 2019)

Maailmassa puhutaan tuhansia kieliä. Eri kielten ja kulttuurien yhteiselo on luonteva osa myös monen suomalaisperheen arkea, ja monessa kodissa puhutaan useampaa kuin yhtä kieltä. Virallisesti Suomessa puhutaan äidinkielenä yli 160:tä eri kieltä. Suomi kieliympäristönä on rikastunut suhteellisen nopeasti. Kun vielä 1980-luvulla vieraskielisten eli henkilöiden, joiden äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame, osuus koko Suomen väestöstä oli vain 0,2 prosenttia, on vastaava osuus tänä päivänä jo yli 8 prosenttia. (Tilastokeskus 2023.) Todellisuudessa puhuttuja kieliä ja vieraskielisiä on Suomessa paljon enemmän.
​
Nyt jo edesmenneet vanhempani syntyivät ja kasvoivat maaseudulla Itä-Suomessa 1940–1960 luvuilla. Vaikka Suomi on aina ollut monikielinen maa, vanhempieni elinympäristöt olivat yksikielisiä ja mahdollisuudet opiskella, kuulla tai käyttää eri kieliä olivat heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan rajalliset. Isäni yritti aikuisena parhaansa mukaan puhua englantia aina, kun se vain oli mahdollista. Mutta isäni myös turhautui usein siihen, että hän ei voinut käydä syvällisiä keskusteluja ulkomailla tapaamiensa ihmisten kanssa. Äitini puolestaan ajatteli, että kieliä ei voi käyttää, jos niitä ei osaa kunnolla. En muista äitini juuri koskaan puhuneen englantia muutamaa sanaa lukuun ottamatta muista kielistä puhumattakaan. Mietin usein, miten erilaista elämä olisi voinut vanhemmilleni ja meille perheenä olla, jos vanhemmillani olisi ollut samat mahdollisuudet kielten opiskeluun ja niiden käyttöön kuin omalla sukupolvellani. Onnekseni pääsin kuitenkin seuraamaan, kuinka isäni ja aviomieheni vielä aikuisina pystyivät luomaan läheisen ystävyyssuhteen ja keskustelemaan syvällisistäkin asioista luontevasti suomea ja espanjaa keskenään sekoittaen. Tämä onnistui huumorin, välittämisen sekä aidon ymmärtämistarpeen ja -halun ansiosta. Hetkittäin olin näkevinäni isoisän katseessa ylpeyttä hänen seuratessaan lastenlastensa kieleilyä. 

”Monikielisyys on Suomelle suuri mahdollisuus ja voimavara. Suomi tarvitsee monipuolista kielipääomaa, maiden- ja kulttuurienvälisiä suhteita ja ymmärrystä, erilaisia ajattelutapoja, innovatiivisuutta sekä kielten mahdollistamaa luovuutta toimia globaalistuneessa maailmassa.” (Del Angel, T. 2015

Minulla itselläni on ollut mahdollisuus opiskella elämäni varrella suomea, englantia, ruotsia, ranskaa, saksaa, latinaa, ketšuaa ja espanjaa. Näistä kielistä suomi, espanja ja englanti kuuluvat päivittäiseen arkeeni, muita kieliä en äitini ajattelumallin tapaan uskalla häpeilemättä käyttää. Voin kuitenkin sanoa eläväni monikielistä arkea ja elämää. Kielet ovat rikastuttaneet elämääni; ne ovat avanneet minulle uusia ovia, helpottaneet matkustamista, auttaneet luomaan maiden ja kielten rajoja ylittäviä ystävyyssuhteita sekä antaneet mahdollisuuden rakastua ja rakastaa. Vaikka äidinkieleni suomi onkin minulle tärkein ajattelun ja itseilmaisun työväline, ovat muut kielet avanneet minulle uusia väyliä niin tunteiden ilmaisuun kuin toisenlaisiin näkökulmiin ja ajatusmaailmoihin. Uskon, että ilman kielipääomaani en eläisi nykyistä kielellisesti ja kulttuurisesti rikasta arkeani. Olen voinut tarjota lapsilleni enemmän kielellistä pääomaa ja rikkaamman kieliympäristön, kuin mihin omilla vanhemmillani oli mahdollisuus. Ajattelen, että olen voinut antaa lapsilleni avaimia, jotka taskussaan heidän on helpompi lähteä maailmalle ja avata uusia ovia sitten, kun sen aika koittaa. 

”Aikaisemmin suomalaisten kielipääoma on ollut kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellinen juuri johtuen kahdesta velvoitetusta vieraasta kielestä... joita ovat täydentäneet vapaaehtoiset kielet. Kielten opiskelun monipuolistaminen on erittäin hyvä suuntaus ja pyrkimys suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.”
(Törmänen, M. 2017

​Suomessa asuvalla voi virallisesti olla vain yksi äidinkieli, vaikka Suomi onkin kaksikielinen maa, ja kuten jo mainitsinkin, aina ollut myös monikielinen. Suomen virallinen kaksikielisyys ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki suomalaiset puhuisivat todellisuudessa kahta kieltä, tai että valtio tietoisesti haluaisi edistää ja ylläpitää väestön kaksi- ja monikielisyyttä. Suomen harjoittamalla kielipolitiikalla on haluttu pääasiassa turvata ruotsin kielen asema ja säilyminen Suomessa muun muassa historiallisin ja maantieteellisin perustein. (Del Angel, T. 2015.) Olen kotimaalleni todella kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden opiskella vieraita kieliä jo lapsena. On hienoa, että Suomessa kaksi- ja monikielisyys on ymmärretty mahdollisuutena ja rikkautena sen sijaan, että kielten olisi nähty kilpailevan tai olevan uhka toisilleen. Kielipolitiikan ansiosta Suomessa ei esimerkiksi ole ajateltu, että oppiakseen uusia kieliä oma äidinkieli pitäisi unohtaa, vaan kaikki kielitaito on nähty lähtökohtaisesti arvokkaana. 

”…kielitarjonnan voimakas kaventuminen viimeisen kymmenen vuoden aikana on huolestuttavaa ja johtaa kansallisen kielipääomamme köyhtymiseen… Yksipuolinen kielitaito on haitallista sekä kansantalouden että kulttuuriyhteyksien ja muun kansainvälisen kanssakäymisen kannalta.”

​Valitettavasti Suomessakin, muualla Euroopassa käydyn keskustelun tapaan, on ollut nähtävissä kielten vastakkain asettelua ja valtakieli ensin -tyyppistä mentaliteettia, jonka mukaan esimerkiksi maahanmuuttajien ajatellaan oppivan suomea tai ruotsia nopeammin tai paremmin, mikäli he vähentävät oman äidinkielen käyttöä. Taustalla vaikuttavat todennäköisesti yksikielisyyden normi ja myös virheellinen uskomus siitä, että aivoissamme olisi eri kielille rajallinen kapasiteetti. (Latomaa, S. 2018.) Omaan elämänkokemukseeni peilaten voin kuitenkin myös todeta, että pelkkä kielten opiskelu ei riitä kielitaidon ylläpitämiseen, vaan kaikkia kieliä täytyy voida aktiivisesti ja monipuolisesti käyttää. Tarvitsemme siis monikielisiä kieliympäristöjä. Eri kielten käytölle täytyy olla myös riittävän motivoiva syy, jotta ne säilyisivät taitona ja osaamisena, jota ei tarvitse vanhempieni lailla vähätellä tai hävetä. Jos Suomeen muuttanut ei opi hyvin suomea tai ruotsia, ei ongelma siis automaattisesti ole kielten opiskelussa tai motivaation puutteessa vaan siinä, että kieliä ei pääse riittävän monipuolisesti käyttämään niiden epätäydellisyydestä huolimatta. Tässä meillä kaikilla on peiliin katsomisen paikka. Tuotammeko ja ylläpidämmekö omilla ajattelu- ja toimintamalleillamme tahtomattamme yksipuolisia kieliympäristöjä sekä kielten käyttöön liittyvää täydellisyyden odotusarvoa, mikä synnyttää epäonnistumisen pelkoa ja häpeää? 

”Sen sijaan että puhuttaisiin kaksikielisyydestä tietyt kriteerit täyttävänä taitona, voidaan korostaa kaksikielisyyden toiminnallista puolta. Toiminnallisessa kaksikielisyydessä on olennaista kielten käytön säännöllisyys ja monipuolisuus sekä kielten sosiaalinen ulottuvuus ja merkitys. Kaksikieliseksi ei voi pakottaa, eikä kaksikieliseksi voi tulla pelkästään kieliä opiskelemalla. Kaksikielisyys on elämäntapa.” (Del Angel, T. 2015

​Kielten käyttöön liittyvää epävarmuutta ja häpeää voi tuottaa myös se, että kaksi- tai monikielisyyttä määritellään, arvioidaan tai testataan taitona. Kieliä myös verrataan keskenään. Tiukimman määritelmän mukaan esimerkiksi kaksikielisyys edellyttäisi molempien kielten yhtä hyvää ja lähes täydellistä hallintaa. Todellisuudessa täydellisen kielitaidon vaatimus ei ole realistinen, sillä kenenkään kielitaito ei ole täydellinen, ja eri kielet kehittyvät omalla tavallaan (Del Angel, T. 2015). Valitettavasti jo pienet lapset joutuvat todistamaan kielitaitoaan testein pyrkiessään esimerkiksi kielikylpyyn tai vieraskieliseen opetukseen. 

”Monikulttuurisuuden tilastointi Suomessa kaipaa uudistamista vastaamaan paremmin yhteiskunnan todellisuutta… Väärien mielikuvien johdosta saatetaan päätyä myös virheellisiin päätöksiin ja palveluiden epätarkoituksenmukaiseen kohdistamiseen.”
(Saukkonen, P. 2019)
​

​Joissakin tapauksissa kielitestit ovat toki perusteltuja, mutta niiden käyttäminen kertoo myös siitä, että resurssit ovat rajalliset, ja opetuspaikkoja ei aina riitä kaikille halukkaille tai niitä tarvitseville. Toisaalta myös tiedetään, että väestötietojärjestelmässä olevan äidinkielitiedon virheellinen käyttö voi johtaa rajallisten resurssien hukkaamiseen. Paras apukeino resurssien oikealle mitoittamiselle ja järkevälle kohdentamiselle olisi se, että kaksi- ja monikielisyys näkyisi myös väestötietojärjestelmässä ja tilastoissa. 

”Kielitilasto ei myöskään tunnista yksilöiden kaksi- tai monikielisyyttä. Järjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihmiset ovat yksikielisiä, ja pitkään tämä oletus on varmaan suurelta osin pitänytkin paikkansa. Nykyään yhä suurempi osa Suomen väestöön kuuluvista henkilöistä on kuitenkin sellaisia, jotka ovat joko vanhemmiltaan oppineet kahta tai useampaa kieltä tai lapsuuden kasvuympäristö on muuten tehnyt heistä kaksi- tai monikielisiä. Yksikielisyys ei ole samalla tavalla normi kuin ennen.”
(Saukkonen, P. 2019)
​

Nykyinen kielten rekisteröinti- ja tilastointitapa tuottaa myös osaltaan kielten välistä vastakkainasettelua, sillä väestötietojärjestelmään voi valita vain yhden äidinkielen. Tämä asettaa monikieliset perheet hankalan tai jopa mahdottoman valinnan eteen. On mahdollista, että nykykäytännön vuoksi viralliseen rekisteriin merkitään lapselle jokin muu kuin kummankaan vanhemman äidinkieli vain siksi, että vanhemmat eivät halua asettaa äidinkieliään paremmuusjärjestykseen tai vastakkain. Näin ollen tilastot vieraskielisestä väestöstä eivät todellisuudessa pidä paikkaansa, ja nykykäytäntö synnyttää yksipuolisen kuvan Suomen todellisesta kielivarannosta. Se voi myös osaltaan kiihdyttää kansallisen kielipääomamme köyhtymistä. Näin ei pitäisi olla Suomessa, jossa monikielisyys on aina nähty rikkautena ja mahdollisuutena. Siksi kannatan kaikkien äidinkielten merkitsemistä ja niiden näkyväksi tekemistä väestötietojärjestelmässä. Sinäkin voit vaikuttaa ja osoittaa tukesi monikieliselle Suomelle allekirjoittamalla kansalaisaloitteemme.

Äidinkieliä voi olla useampia, pidetään ne kaikki elinvoimaisina ja ollaan ylpeitä kaikesta kielitaidostamme. Tämä ei ole keneltäkään pois vaan meidän kaikkien yhteinen etu!

Näillä sanoin haluan toivottaa kaikille hyvää kansainvälistä äidinkielen päivää!

Tanja Del Angel
Perhe- ja parisuhdetyön suunnittelija
Kaksikielisen perheen äiti
Familia ry

Lähteet:

• Del Angel, T. 2015. Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Familia ry [viitattu 20.2.2023]. https://www.familiary.fi/uploads/7/1/8/2/71825877/kaksikielisyys-julkaisu.pdf
• Latomaa, S. 2018. Ei joko−tai vaan sekä−että: kaikille kielille on tilaa ja tarvetta. Kieliverkosto [Viitattu 18.2.2023].  
• Tilastokeskus 2023 [viitattu: 20.2.2023].
• Törmänen, M. 2017. Lasten ja nuorten kielten oppimiskyky. Helsingin yliopisto [viitattu 20.2.2023]. ​
• Saukkonen, P. 2019. Vieraskielinen väestö: kieliperusteisen tilastoinnin ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Kvartti. Kaupunkitiedon verkkolehti [viitattu 20.2.2023]. 

Tämä blogi on julkaistu monikielinen.fi-sivustolla. Lue myös täältä.