Hei Sinä maahanmuuttaja! Miehinen näkökulma on se mitä minulta pyydettiin. Miehistä näkökulmaa monikulttuurisen perheen isänä, iskänä, faijana ja aviopuolisona. Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä olen saanut kokea suurperheen rakkauden ja viiden sisarukseni loppumattoman huolenpidon. Isoveljeni opetti minut paitsi ajamaan autoa, myös korjaamaan niitä ja siskoni sekä äitini opettivat minulle ruoanlaiton jalon taidon. Rakkauteni ruokaa kohtaan on seurannut minua koko elämäni ajan, armeija-aikana osasin aseenkäytön lisäksi tehdä ruokaa, joten kasarmiveljeni saivat nauttia minun moninaisista taidoista loihtia perunasta mitä erilaisempia gourmet-ruokia. Olinkin armeija aikana erittäin suosittu, pidinhän asekuntamme leivässä kiinni. Armeijan jälkeen siirryin töihin kotikaupunkini suurimpaan meijeriin, josta erinäisten vaiheiden jälkeen valmistuin kokiksi ja tätä ammattia harjoitan edelleen. Perheessämme syödään yhä edelleen paljon perunaa ja juodaan maitoa, mihinpä sitä koira karvoistaan pääsisi, toteaa vaimoni usein ja ihan oikeutetusti, työhistoriaani ajatellen. "Tiedän myös mitä perkele tarkoittaa ja milloin tätä sanaa käytetään.
Ymmärsin vasta Suomeen muutettuani, että oman ammatillisen identiteettini lisäksi minusta oli hyvää vauhtia kasvamassa kaksikulttuurisen perheen isä. Kun kaksi eri kulttuureista lähtöisin olevaa ihmistä kohtaa toisensa, jää seurusteluaika usein hyvin lyhyeksi. On erilaisia syitä siihen, miksi rakastutaan nopeasti, miksi perustetaan perhe ja asetutaan jommankumman kotimaahan asumaan. Usein kiire johtuu siitä, että monikulttuurisen parisuhteen toinen puolisko on aina niin sanotusti ”ei kenenkään maalla”, in no mans land, kuten usein sanotaan. Jotta toinen voi jäädä, on tehtävä kompromisseja ja löydettävä oma paikkansa nopeastikin. Se ei ole reilua eikä tunnu kivalta, mutta on realiteetti, jonka kanssa on elettävä. Olen usein miettinyt, onko tämä kiire syy siihen, miksi monikulttuuriset parisuhteet ovat usein kotimaisia suurempien haasteiden edessä, mutta siihen vaimoni aina sanoo, että myös kotimaiset suhteet kariutuvat ihan samoista syistä kuin monikulttuuriset. Vaimoni onkin opettanut minulle paljon suomalaista realismia, luterilaisuutta, kuten hän itse sanoo. "Ymmärsin vasta Suomeen muutettuani, että oman ammatillisen identiteettini lisäksi minusta oli hyvää vauhtia kasvamassa kaksikulttuurisen perheen isä." En kuitenkaan tunnista edellä mainituista identiteeteistä yhtäkään, sillä olen ensisijaisesti isä, kahdelle lapselleni ja aviomies suomalaiselle vaimolleni. Olen myös eurooppalainen, mutta se ei koskaan kiinnosta ketään, ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Minua ei haittaa se, että ulkomaalaisista puhuttaessa viitataan usein vähemmistöön, johon liitetään erilaisia haasteita, sillä tiedän, että suomalaisen keski-ikäisen miehen haasteet ovat aivan samanlaisia kuin minunkin, jaan hänen huolensa. Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää. Kysymys, jota olen usein pohtinut, on, annetaanko meille Suomessa asuville ulkomaalaisille todella mahdollisuus nousta numeroista tilastoissa osaksi suomalaista yhteiskuntaa, nähdäänkö meidät todellisena voimavarana? Usein vaaditaan integraatiota pohtimatta itse asiassa sitä, mihin meidän tulisi integroitua. Mikä on se suomalainen kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? "Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää." Usein olen myös kadehtinut teitä suomalaisia, mutta siinä positiivisessa mielessä. Teillä on kaikki, mitä toimivaan yhteiskuntaan tarvitaan, teillä on myös luontoa, teitä kutsutaan maailman onnellisemmaksi kansaksi, olette rehellisiä ja hoidatte asianne hyvin. Olette myös osanneet tehdä koronapandemian kurimuksessa etäisyysvaatimuksesta hyveen ja vielä jopa nauttia siitä! Silti Suomessa jaksetaan loputtomasti pohtia esimerkiksi sitä, tarvitaanko maassa työperäistä maahanmuuttoa ja saako Suomeen tulla poimimaan marjoja (vai annetaanko marjojen maatua metsään). Kun tapasin vaimoni, ei meistä kumpikaan silloin onneksi miettinyt tilastoja, työperäisyyttä tai kategoriaa muut. Kaikki tämä on tullut osaksi suhdettamme vasta myöhemmin. Meidän on molempien täytynyt myös tottua siihen, että toinen meistä tulee aina olemaan numero tilastoissa, jota toinen meistä selittää: vaimonihan on syy siihen miksi ylipäätään olen Suomessa.
Näin itsenäisyyspäivän aikaan on hyvä haastaa meidät kaikki pohtimaan yhteiskuntamme tilaa. Maahanmuuttajien sijaan meidän tulisi puhua yhteiskuntamme uusista jäsenistä maanmuuttajina, voimavarana, joka nostaa yhteiskuntamme yhä korkeammalle menestyksen portaita. Näin numerosta tilastossa tulee voimaannuttaja, joka raivaa omaa tietään kuin Väinö Linnan Jussi, sillä alussahan olivat vain suo, kuokka ja Jussi. Näin kategoriasta muut nousevat esiin ne lukemattomat kokit, insinöörit, lähihoitajat, asiantuntijat ja luovat työntekijät, jotka omalla panoksellaan tuovat osansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin ulkomaalaisesta miehestä tulee isä, iskä, faija tai paras kaveri, se sama mies, jollainen jokainen meistä miehistä haluaa omille lapsilleen olla. Paras mahdollinen isä.kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? Maanmuuttaja Jutun minä on kaksikulttuurisen perheen isä, joka kalastaa ja kokkailee myös vapaa-ajallaan.
0 Comments
Myös yksilötasolla koronapandemian vaikutukset ovat olleet mittavia, maailma ympärillämme on muuttunut pysyvästi. Sanotaan, että oman osaamisensa kehittäminen on parasta sosiaaliturvaa, tämän olemme kouriintuntuvasti saaneet kokea myös viimeisen puolen vuoden aikana. Käynnissä oleva työn murros koskettaa jokaista suomalaista tavalla tai toisella. Työ ei lopu, mutta se muuttaa muotoaan. Uudenlainen työ vaatii uudenlaista osaamista, perinteinen polku opinnoista työelämään ja lopulta eläkkeelle on rapistumassa ja sen tilalle on noussut ajatus jatkuvasta oppimisesta ja aktiivisesta osallistumisesta läpi koko elämän. Tulevaisuudessa paras osaaminen voittaa, tästä syystä osaamistason nostaminen on tärkeää niin kilpailukyvyn kuin myös sosiaalisen inkluusion näkökulmasta. Työn murrokseen ei vastata ainoastaan lapsia ja nuoria kouluttamalla. Oppimisen on oltava jatkuvaa. Jokaisen kansalaisen on saatava mahdollisuus taitojensa ja osaamisensa kehittämiseen koko elämän ajan.
Myös ihmisen oma vastuu omasta osaamisesta kasvaa. Opiskelu siirtyy lapsuudesta ja nuoruudesta tasaisemmin koko elämän varrelle. Tarvitaan entistä parempia oppimisen taitoja. Tärkeintä on kyky oppia joustavasti uutta, myös töiden ohessa ja aikana. Työelämän ja työtehtävien muutoksia tai uudenlaisten työpaikkojen syntymistä on vaikea ennakoida täsmällisesti, mahdotonta on myös tietää kuinka kauan maailmanlaajuinen pandemia kestää tai tuleeko myöhemmin tilalle uusi epidemia. Suurissa muutoksissa tarvitaan motivaatiota ja innostusta uusien taitojen ja jopa uuden ammatin hankkimiseen, sekä joustavuutta ja kykyä sietää epävarmuutta. Yläasteikäisen poikani opettaja antoi tänä syksynä lapsille ikimuistoisen lahjan, hän kehotti lapsia tavoittelemaan viisautta. Hän kirjoitti myös meille vanhemmille kirjeen, jota tässä siteeraan. ”Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Suomen kansalliskirjailija Aleksis Kiven pääteoksen Seitsemän veljestä julkaisusta. Heti kirjan alussa veljekset kohtaavat elämän realiteetit: ilman lukutaitoa on turha havitella avioliittoa, joten veljekset lähtevät lukkarin luo lukutaitoa hankkimaan. Veljesten haluttomuus paneutua opiskeluun ajaa heidät pakenemaan Impivaaraan, jossa he voivat elää ilman yhteisön ja yhteiskunnan asettamia odotuksia ja määräyksiä. Vetäytyminen yhteiskunnan ulkopuolelle ei kuitenkaan tarjoa ratkaisua onnelliseen elämään vaan eristäytyminen osoittautuu lopulta mahdottomaksi. Seitsemän veljeksen Timo on ehkä veljeksistä yksinkertaisin, mutta hän antaa hyvän ja vaativan ohjeen elämään: ”Ihmisen pitäisi aina oleman viisas.” Timo asettaa meille ehdottomuudessaan lähes mahdottoman tavoitteen, mutta tavoitteiden tuleekin olla korkealla.” Näiden sanojen myötä tahtoisin kannustaa meitä jokaista jatkuvan oppimisen ja itsensä kehittämisen tielle. Nähdään maailmanlaajuinen haaste mahdollisuutena parantaa omaa ja yhteiskuntamme osaamista. Oppiminen on elämänmittainen matka! Johanna Koponen Kirjoittaja toimii erityisasiantuntijana ulkoasiainhallinnon palveluksessa ja on nelihenkisen monikulttuurisen perheen äiti. Hei!
My internship at Familia has come to an end. I am happy that I had a chance to be a part of Familia and contribute to meaningful work. As a part of my responsibilities, I met 14 different people, both Finns and foreigners, who shared stories about their paths on employment, integration, and well-being in Finland. We discussed what getting a job in Finland means for integration, what are the best ways to expand one's network, how to master the Finnish language and much more. You can find the Path Ambassadors articles here. I must admit that I got many insights during my internship, both from the people who participated in the interviews and my observations. This was my first time working at a Finnish office and I would like to share the main takeaways:
These were the most important points that I wanted to share. I hope you find some of my observations and notes helpful for your own job search in Finland. Take care, Daria ![]() Over the five years I have been living in Finland I have been in contact with the TE-office for four. I have some very conflicting feelings and experiences from all of that. In the beginning everything was good, and I had a very nice and understanding official with whom I made the social integration plan to study Finnish language and culture. For the time I have lived here I have moved several times and I have been communicating with several different officials each one being a worse experience than the previous. After my language studies had ended I felt like the officials weren’t really listening to me and my wishes but instead they were pushing their own to me. I made plans together and yet I got assignments that overruled my own wishes. For example, I had been searching for courses by myself and when I found one the TE-office had found one by themselves too and I had to take the one they had chosen not the one I had found even if that one would have been filling the TE-office requirements as well. Worst part has been my last two years because my TE-office official is an immigrant as well. Our conversations have been mostly over the phone and in Finnish. She has a very strong accent that makes it very difficult for me to really understand all she says and the letters I have received from her have had some bad grammar mistakes. During the conversations I have had to ask her to repeat herself many time to make sure that I have understood what she had just said and that made her very impatient and she often had very vocal sighs of frustration. During these two years I have studied myself a new profession here and I was expected to report the progress of my studies to the TE-office which I did. How ever I did have to keep asking if the official had received my reports to which she often replied with a delay of well over a week. Same thing was happening when I asked for help and clarification, I had to wait for a long time for an answer. I am not expecting them to answer to me right away, they do have hundreds of people to manage per person after all. I would appreciate some acknowledgement that my emails have been received.
Now that I have graduated there was time to update my plan of employment. Again, all I got was a phone call not a face to face meeting. During that phone call I was briefly interviewed and quickly asked what kind of work I would like to look for. I didn’t get a change to really express my wishes of what I would like and would not like to do because the occupation I studied qualifies me to do many very different kinds of work. All I was able to say was that I would like to do office work and that pretty much concluded the call. After that I started receiving the work offers that mostly had job description of customer service over phone. Exactly the kind that I do not like to do. The jobs seem to have almost always a requirement for fluent Finnish which I do not have. The situation for me is very frustrating and I am certain that I am not the only immigrant facing these issues. For me it would be very important and helpful if I would be able to have face to face meetings where to really go through the plan and where my hopes and wishes are listened. I would like to have an official who would acknowledge me and my questions in a reasonable time. Most of all I would like to have an TE-office relationship where at least one of us was fluent in Finnish. These decisions made in and with TE-office do have a big impact on my personal economy and wellbeing. (Thayhl) “Fasten seat belt while seated, life vest under your seat”, luki edessäni. Osasin tuolloin lukea, mutten tiennyt mitä lause tarkoitti. Olin käynyt ensimmäisen luokan peruskoulua ja olin matkustamassa ensimmäistä kertaa yksin Finnairin koneella Istanbulista Helsinkiin. Ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa Finnairilla oli suorat lennot näiden kahden maan välillä. Minulla oli kaulassani lappu, jossa luki yksin matkustava.
Olin menossa viettämään kesälomaa Ristijärvelle, ensin lasten leirille viikoksi ja juhannuksen jälkeen Kuopioon mummon luo. Leirillä syötiin puuroa, juostiin vesisateessa metsässä, pelattiin sählyä, saunottiin, uitiin jääkylmässä järvessä ja opittiin sienten nimiä. Syksyllä, kun koulu käynnistyi ja kerroin turkkilaisille luokkakaverilleni lomasta he pyörivät uteliaina ympärilläni. Minä osasin kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Söin mustan värisiä karkkeja, joita kukaan muu ei tuntenut. Olin luokan ja koulun pisamanaamainen suomalainen Melis. Vietin lapsuuteni kaikki koululomat Suomessa. Suomi oli minulle tuttu paikka. Yhtä tuttu kuin Turkkikin oli. En tiedä kuinka monta kertaa elämässäni minulta kysyttiin: “Kummasta maasta pidät enemmän; Suomesta vai Turkista?”, “Pidätkö itseäsi enemmän turkkilaisena vai suomalaisena?”. Itse olen aina kokenut nämä kysymykset epämiellyttäväksi. Oliko näihin kysymyksiin edes oikeita vastauksia olemassa? Vastasinpa mitä tahansa, ihmiset pitivät minua suomalaisena Turkissa ja turkkilaisena Suomessa. Täytän tänä vuonna helmikuussa 36. Tänä vuonna tasan puolet elämästäni olen asunut poissa Turkista. Muutin Suomeen 18 -vuotiaana opiskelemaan Helsingin Yliopistossa valtiotieteidenkunnassa poliittista historiaa. Kuuluin kansainvälisten opiskelijoiden joukkoon. Kun minulta kysyttiin, kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi turkkilainen. Nykyään sanon olevani suomalainen ja turkkilainen. Elän arkea, jossa molempien maiden kulttuurit ja kielet vaikuttavat ilmaisuuni. Myös lapseni on kaksikielinen. Hän on vielä sen verran pieni, ettei tiedä ihmisten luokitteluista mitään. Hänellä on vain yksi perhe ja siten yksi kulttuuri, johon mahtuu useampia perheenjäseniä, kieliä ja elämäntapoja. Olen ollut elämässäni onnekas, etuoikeutettu monessa asiassa. Olen saanut vuosia työskennellä sydäntäni lähellä olevien asioiden puolesta. Olen saanut edesauttaa järjestökentältä käsin EU:n ja STEA:n tukemissa hankkeissa Suomeen muuttaneiden kotiutumista ja heidän osallistumistaan yhteiskunnallisiin järjestelmiin esimiestehtävissä toimien. Olen valtakunnallisen ja kansainvälisen verkostotyöskentelyn kautta saanut vahvistaa kokemuksiani ja kehittää johtamisosaamistani mm. kulttuurituotannon ylemmän AMK -tutkinnon avulla. Nykyään paluumuuttajaksi luokiteltu äitini jaksaa edelleen muistuttaa: ”kun on rikkautta, on käytettävä sitä vastuullisesti”. Lupaan ottaa äitini viisaan neuvon käyttööni myös uudessa tehtävässäni. Tammikuun puolivälissä aloitin toiminnanjohtajan tehtävässä Familia ry:ssä. Vuodesta 2011 lähtien olen ollut Familian toiminnassa mukana eri rooleissa; yhteistyökumppanina, vapaaehtoisena, hallituksen jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana. Familian visio, jonka mukaan eri syistä maahan muuttaneita ihmisiä ja kahden kulttuurin perheiden jäseniä tulee kohdella yhdenvertaisesti muiden suomalaisten rinnalla, niin lakeja säädettäessä, palveluita suunniteltaessa kuin päivittäisessä arjessakin on minulle erittäin tärkeä. Visio ei ole vaihtoehto vaan ehdoton päämäärä. Tämän eteen tulen tekemään töitä. Olen onnekas myös siten, etten enää ole yksin matkustava. Familia ry:stä löytyy vankkaa osaamista ja vahva tiimi. Toivon juhlavuoden aikana edistävämme yhdistyksemme tunnettavuutta siten, että yhä useampi kahden kulttuurin arkea elävä liittyy jäseneksi kehittääksemme yhdessä palveluitamme. Toivon myös sekä jo olemassa olevien yhteistyökumppanien, että myös uusien kumppanuuksien myötä vahvistavamme asemaamme yhteiskunnallisena vaikuttajana ja Suomen ainoana kahden kulttuurin parien, perheiden ja kasvattien edunvalvojana. Elämme yhdessä tässä maailmassa. Voimme rakkaat lukijat, jäsenet ja yhteistyökumppanit tehdä maailmastamme ja yhdessäolosta vielä paremman. (Melis Arı-Gürhanlı) |
Familia blogiAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info @ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! |