Usein kuulee sanottavan, että äidinkieli eli se kieli, jonka ensimmäisenä olet oppinut, on nimenomaan se sydämen ja tunteiden kieli. Näin varmasti usein onkin, sillä ensikieli on myös se kieli, jolla olet tutustunut maailmaan ja tunteisiin. Olen kuitenkin jo pitkään pohdiskellut, eikö tunnekieliä voi olla enempää kuin yksi, sillä mielestäni aikuisiällä oppimani espanja on minulle henkilökohtaisesti ollut nimenomaan suurten tunteiden; niin ilojen ja rakkauksien, kuin surujen ja pettymystenkin kieli. Onko sydämemme yksikielinen?
​
Aloin opiskella espanjaa, jotta ymmärtäisin, mistä salsakappaleissa lauletaan hurahdettuani päätä pahkaa kuubalaisen salsatanssin lumoihin 15 vuotta sitten. Olen tanssinut koko elämäni ja innostunut monista lajeista, mutta salsa vei minut mukanaan totaalisesti, kirjaimellisesti, ja elämäni suunta muuttui tuon tanssin tiimoilta täysin. Reilussa vuodessa suoritin Helsingin yliopiston Kielikeskuksen kaikki espanjan kurssit ja intohimo kuubalaiseen tanssiin ja musiikkiin vei minut luonnollisesti pian myös fyysisesti tuolle Karibian soivalle saarelle. Halusin omin aistein kokea, nähdä, kuulla ja tuntea mistä nuo vastustamattomat rytmit ja sulava liikekieli tulevat. Ja heti ensi visiitistä rakastuin myös Havannaan. Vuotta myöhemmin, ollessani Havannassa tekemässä kenttätyötä antropologian graduani varten, rakastuin myös havannalaiseen mieheen, poikani isään. Hän muutti Suomeen, espanjasta tuli kotikielemme ja pojastamme kaksikielinen.

The MenTalk initiative was undertaken by an organizational collaboration between Familia and Perhelinna/Trapesa during the 2021 autumn season in Espoon keskus. MenTalk is a closed peer support group model to provide a space where men can bring their daily difficulties that derive from an ideal image of masculinity, which could have been passed onto them or developed over time.

By sharing experiences and questioning our behaviors with other men going through similar issues, we intended to discuss and find improved ways of communication, understanding of needs, feelings, behaviors and boundaries.

Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. 
​
Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. 

Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti. 

​Hurjaa vauhtia muuttuva tilanne ja kaikkialta tulviva uutisvirta koronaviruksesta (COVID-19). Sitä on meidän kaikkien elämä juuri nyt. Lapsille korona on näkynyt lisääntyneenä käsienpesuna kotona ja koulussa, päiväkotien pihojen puheena, aikuisten huolestuneina ilmeinä ja kenties myös pettymyksinä peruuntuneiden harrastusten ja lomamatkojen muodossa. Moni vanhempi puolestaan pohtii, kuinka kertoa tilanteesta lapselle ilman että lisää lapsen mahdollista huolta perheestä kotona ja maailmalla. Entä kuinka pitää lapsen arki mahdollisimman normaalina sosiaalisesta etäisyyden ottamisesta huolimatta?

Puhu lapselle hänen ikätasolleen sopivasti
Puhumatta jättäminen huolestuttaa lapsia enemmän kuin puhuminen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kertoa ja aikuisen tehtävänä on välittää lapselle suodatettuja faktoja sekä ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta. Lasta ei kannata kuormittaa liialla informaatiolla, mutta hänen kysymyksiinsä tulee vastata rehellisesti ja selkeästi. Joskus kysymykseen ei löydy vastausta, mutta tärkeämpää on, että olet läsnä ja saatavilla.

Rauhoita lasta ja kerro asioista jotka pitävät teidät turvassa
Ole rauhoittava ja rohkaiseva. Puhu erilaisista tavoista, joilla teidän perheenne ja muut ihmiset pysyvät turvassa. Taaperoiän ohittaneet lapset ymmärtävät kerrottaessa jo senkin, että suurin valtaosa koronavirukseen sairastuneista sairastaa lievän flunssatyyppisen taudin ja että lapset näyttävät pääsevät vähimmällä. Lapselle on myös hyvä kertoa, ettei poikkeustilanne ole lopullinen ja että tilanne varmasti paranee ajan mittaan.

Ylläpidä vanhoja rutiineja ja luo uusia
Lapset rakastavat rutiineja ja ennalta-arvattavuutta. Tämänhetkiseen tilanteeseen kuuluu kuitenkin vääjäämättä ennalta-arvattavuuden väheneminen ja rutiinien muuttuminen. Niinpä kannattaa istua alas miettimään oman perheen päiväjärjestystä ja viikko-ohjelmaa, ja tehdä mukavia yhteisiä suunnitelmia niissä raameissa, jotka meillä juuri nyt on. Myös yhteiset ruokahetket ja säännölliset nukkumaanmenoajat tuottavat lapselle tunteen ennalta-arvattavuudesta ja turvallisuudesta.

"Ehtiiköhän kirje Australiaan ennen meitä?" pohtii äiti poikansa kanssa. He ovat juuri saaneet tärkeät piirustukset ja kirjeet valmiiksi ja sujauttaneet ne pienen kirjekuoren sisälle. Kuoren päälle on kirjoitettu tuttu kaukainen osoite, jonne lähdetään taas jouluksi koko perheen voimin.

Kahden kulttuurin perheissä osa sukulaisista saattaa asua toisessa maassa tai jopa eri maanosassa. Tärkeä kysymys tällöin onkin, miten pitää yhteyttä ja luoda suhdetta kaukana asuviin sukulaisiin ja isovanhempiin. Osa tapahtumassa vierailleista perheistä kertoo käyvänsä ulkomailla asuvien isovanhempien luona kerran vuodessa, jotkut useamminkin. Suomessa tai samalla paikkakunnalla asuvia isovanhempia saatetaan sen sijaan nähdä jopa viikoittain, jolloin tiivis suhde isovanhemman ja lapsenlapsen välille muodostuu ikään kuin itsestään.

Perheiden puheista käy ilmi, että digiaika on suuresti helpottanut yhteydenpitoa kaukana asuviin isovanhempiin, sillä  esimerkiksi kuvia, ääniviestejä, videopuheluita ja viestejä voi lähettää helposti ajankohdasta riippumatta. Kommunikaatiotapojen monipuolisuus ja helppous mahdollistaa yhteydenpidon säännöllisyyden ja näin ollen helpottaa jälleennäkemisen tuomaa jännitystä: “Välillä jännitti, että alkaako lapsemme pitkien näkemisvälien takia vierastaa isovanhempia, mutta he halaavat toisiaan kuin vanhoja tuttuja jo heti lentokentällä”, eräs äiti kertoo hymyillen. Hänen perheensä pitää kaukosuhdetta yllä soittamalla isovanhemmille videopuhelun kerran viikossa. Joissain perheissä isovanhemmat lukevat välillä lapsenlapselle iltasadun tai laulavat lempilaulujaan omalla äidinkielellä.

Miksi lähettää välillä myös etanapostia?

• Valokuvan tai videon nappaa nopeasti, mutta kirjeen kirjoittamiseen tai piirtämiseen keskitytään pidemmän aikaa. Tällöin lapsi todella syventyy ajattelemaan lämmöllä henkilöä, jolle postia ollaan lähettämässä.
• Kuvat usein hukkuvat kännykän kansioihin, mutta piirustuksen tai valokuvan voi vaikka ripustaa kotona esille.
• Lapsen kanssa voidaan yhdessä seurata, kauanko kirjeellä kestää saapua perille ja näin hahmotetaan lapsenlapsen ja isovanhempien välistä etäisyyttä.

Vinkkejä
Piirustukset ja kuvat ovat ihanaa postia. Mikäli lapsi ei vielä kirjoita tai piirrä itse, lapsen pienen käden tai jalan ääriviivat voi piirtää paperille — tai vaikka painaa sormivärillä korttiin. Myös isovanhemmat voivat tehdä saman.

Lapsen ääni ja persoona pääsee esille, kun lasta sadutetaan eli kirjataan ylös lapsen puhe sanasta sanaan. Tarinoinnin välissä lapselle voi lukea ääneen sen, mitä siihen asti on kirjoitettu, jolloin lapsi voi halutessaan muuttaa tai lisätä jotain. Aluksi kannattaa käyttää suttupaperia, sillä teksti usein muokkaantuu sadutusprosessin aikana. Jos teksti on käännettävä isovanhempien äidinkielelle, kannattaa yrittää säilyttää lapsen ‘ääni’ myös käännöksessä.
​
Mitä saduttaa?

• Lapsi voi kertoa omasta arjestaan Suomessa (pienet, yksinkertaisetkin kuulumiset ovat kaukana asuville isovanhemmille tärkeitä ja ainutlaatuisia).
• Lapsi voi tehdä isovanhemmille haastattelun, jolloin kirjeeseen kootaan juuri lasta kiinnostavia kysymyksiä

(Riikka Paloneva)

RIIKKA PALONEVA
​
Kirjoittaja on kahden kulttuurin parisuhteessa elävä opettaja ja reppureissaaja, joka osaa keittää pastan al denteksi, pakata rinkan kompaktisti ja tanssia uskottavasti cumbiaa. Hän toimii Familiassa vapaaehtoisena sisällöntuottajana.

Kiitän tekijöitä aiheeseen tarttumisesta ja toivon, että edelleen saamme lukea Siiri Siimahännän seikkailuista tulevaisuudessa. Täytyykin etsiä Siiri Siimahännän ensimmäinen osa “Siiri Siimahäntä halusi hienostella” käsiini. Ehkä Siiri ja Sara voisivat seuraavaksi tavata ”Hiirenluurannikolla” siellä he voisivat tutustua monipuolisemmin afrikkalaiseen elämäntyyliin! Lopputulema kirjassa on ihana, olemme erilaisia ja meitä ei ulkomuoto voi määrittää. Suosittelen kirjaa muille lapsiperheille mielelläni, mutta parhaiten kirja voisi mielestäni sopia luettavaksi 4-6-vuotiaille.

“Eivät kaikki ole samanlaisia, vaan ihania ja omanlaisia.”

(Arvostelun on kirjoittanut yhteistyössä lastenkirjoja ahkerasti lukeva kahden kulttuurin perheen äiti ja hänen 2-vuotias tyttärensä)

​
Lisää:

• Siiri Siimahäntä ja Afrikan serkku (2018) -Kirjan on kustantanut Mini Kustannus Oy. ​Teksti: Henna Koste. Kuvitus: Julia Jusslin.

​

Selatessani eräänä päivänä vanhoja valokuviani törmäsin kuvaan itsestäni, jossa minulle oltiin maalattu kasvoilleni kissakasvomaalaus. Se kuvastaa täydellisesti nuorta minua sekä minua nyt. Olen kissatyttö maskin takana. Kasvomaalaus oli nolo ja kissatkin ovat omasta mielestäni outoja. Kissat vain sähisevät, tuijottavat murhaavasti ja piiloutuvat sohvien alle. Ala-asteella koin olevani erilainen muista niin kuin outo kissa. Halusin olla kuin kaikki muutkin, halusin pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta kuin muut. Pyrin olemaan läsnä hetkessä, vaikka tosiasiassa olisin vain halunnut piiloutua sohvan alle niin kuin kissat ja sähistä siellä yksikseni. Koin kiusaamista ulkonäöstäni. Toisen luokkakaverin tullessa haukkumaan neekeriksi se sattui ja paljon, mutta eihän sitä halunnut näyttää muille. Todellisuus oli kuitenkin se, että halusin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Lapsena olin sulkeutuva enkä osannut puhua omista tunteistani. Sitä kehitti itselleen selviytymisidentiteetin, vaikka ei kukaan lapsi voi selvitä yksin. Halusin olla ylpeä omista taustoistani ja näyttää sen ulkoisesti. Vielä lukiossa koin olevan huonolla tavalla erilainen ja outo verrattuna muihin. Myöhemmin tajusin, että kaikki haluavat olla ruskeita, värjätä tumman tukan ja olla kuin minä.

Ilman vanhempieni, perheeni tai ystävieni tukea en olisi se mitä olen nyt. Se ylihössötys mitä koin pienenä on nyt muuttunut ihaniksi muistoiksi siitä, kuinka esimerkiksi äiti tuli näyttämään ala-asteella kuvia Kolumbiasta muulle luokalle ja kertoi mistä minä olen kotoisin. Vaikka muille sanoin sen olevan noloa, muistan kuinka ylpeä olin salaa mielessäni esityksestä ja varsinkin äidistäni.

​Anette ja Mataruma Miraji ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Heillä on neljä lasta ja kolme lapsenlasta. Pari tapasi 80-luvun puolivälissä Suomessa. Tansanialainen Mataruma oli tullut Eurooppaan töiden vuoksi. Anetten tavatessaan hän oli todennut tämän olevan hänen tulevien lastensa äiti.  Ensin Anette jarrutteli hänen vauhtiaan, mutta oikeassahan Mataruma oli ja kohtaamista seurasi avioliitto ja lapset.

Heti suhteensa alussa pari oli päättänyt, että heidän on muistettava selittää toisilleen, miksi joku asia on tärkeä. ”Ei riitä, että toinen sanoo älä tee noin vaan näin”, he selventävät, ”on kerrottava, miksi minulle on tärkeää, ettet toimi noin”. ”En voinut vain käskeä miestäni ottamaan hatun pois päästä, kun vierailimme vanhempieni luona”, Anette nauraa, ”vaan minun oli selitettävä, miksi äidille ja meidän kodissamme on tärkeää, ettei hattua pidetä päässä sisällä. Keskustelimme myös uskonnosta ennen lasten syntymää”, Anette jatkaa, ”halusin lapseni kastettavan katoliseksi, kuten minutkin on kastettu ja mieheni on protestantti.”

1970-luvulla saksalaiset Siglinde Hoffman-Kreutz ja Rolf Kreutz ottivat auton alleen ja matkasivat useasti laivalla Suomeen tutustuakseen maahan. Heille Suomi oli siis jo tuttu ja mieluisa maa, kun heidän tyttärensä vuosikymmeniä myöhemmin päätyi yhteen suomalaismiehen kanssa. ”Tyttäremme rakastuminen suomalaispoikaan ei yllättänyt meitä”, he naurahtavat.

Tytär on asunut Suomessa jo lähes 10 vuotta ja perustanut perheen Suomeen. Vanhemmat ovat vierailleet heidän luonaan muutamia kertoja. Tytär ja lapsenlapset pyrkivät vierailemaan Saksassa kerran tai kaksi vuodessa. Lasten synnyttyä jälleennäkemisten tärkeys on korostunut ja vierailuista tullut melko säännöllisiä. Kreutzit pitävät kovasti tyttären miehestä ja tämän vanhemmista, eikä tyttären Suomeen muutto ole ollut ongelma.

Pieni kielimuuri perheiden välillä on ollut. Tyttären miehen vanhemmat eivät puhu englantia tai saksaa, vain suomea. Silti Kreutzit viihtyivät oikein hyvin heidän luonaan Pohjois-Karjalan vierailulla. ”Yritimme tulkita, mitä toinen tarkoittaa ja otimme lopulta kädet ja jalat mukaan keskusteluun”. Myös parin häissä oli ihmisiä, jotka puhuivat vain saksaa tai vain suomea. ”Yllättävän hienosti kaikki kuitenkin pärjäsivät pienillä sanoilla ja yrittäen ymmärtää toista”.

Neljävuotiaan tyttärenpojan Oscarin kielitaito sen sijaan herättää ihastusta. ”Hän vaihtaa hetkessä kieltä saksasta suomeen ja toisin päin”, Kreutzit kuvailevat tyytyväisinä, ”hän puhuu molempia kieliä erinomaisesti”. Nuorempi lapsenlapsi Matilda on alle vuoden vanha ja hänen kommunikointinsa koostuu vielä pääosin kiljahtelusta ja jokeltelusta.

Tyttären lapset ovat vielä pieniä ja toisinaan Siglinde haluaisi olla lähempänä auttamassa häntä arjessa. ”Jos lapset vaikka sairastavat, toivoisin voivani olla enemmän avuksi”, Siglinde kertoo. Myös suomalaiset isovanhemmat asuvat etäällä lapsenlapsista ja lapsiperheen arkea on pyöritettävä ilman sukulaisverkostoa. ”Kaikki ovat kuitenkin hyväksyneet tilanteen ja olemme oikein tyytyväisiä näin”, Siglinde selventää, ”vaikka kaipaamme heitä, saamme helposti yhteyden WhatsAppissa tai Skypessä ja matkustaminenkin käy mutkattomammin kuin 70-luvulla”.

Suurimpia iloja isovanhemmille on, kun lapsenlapset ilahtuvat heidän näkemisestään. Jälleennäkemiset ovat yhtä juhlaa ja erityisesti Oscarille pyritään järjestämään paljon puuhaa isovanhempien kanssa. ”Ilahduin niin, kun Oscar viimeksi sanoi minun olevan hassu isoäiti”, Siglinde nauraa. Saksassa vieraillessaan Oscar maalaa ja leikkii mielellään isoäidin kanssa ja ulkoilee paljon metsässä isoisänsä ja perheen koiran kanssa. ”Vaikka emme näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa, Oscar muistaa meidät heti, eikä ujostele ollenkaan.”

Ylirajainen isovanhemmuus ei ole aina helppoa ja kaipauksen hetkiä tulee. Nykyaikainen teknologia auttaa kuitenkin isovanhempia paljon. Kaipausta merkityksellisemmäksi nousee yhdessä vietetty aika, joka on mittaamattoman arvokasta. ”Olemme iloisia, että tyttäremme tuo lapsenlapsia vierailemaan luonamme Saksassa”, Siglinde toteaa, ”eikä Suomi ole loppujen lopuksi kovin kaukana.”

(Annukka Kortepuro)

Raija ja Antti Koiviston tytär tapasi Tampereella opiskellessaan nuoren brittiläisen opettajan, josta tuli hänen aviomiehensä. Pari asettui asumaan Skotlannin Aberdeeniin ja heillä on kaksi lasta. Koivistojen vävypoika voitti appivanhemmat puolelleen kohteliaan käytöksensä ja brittiläisen huumorintajunsa voimin. Koivistot puhuivat englantia riittävästi, jotta kanssakäyminen onnistui. Sittemmin brittiläinen vävy on innoittanut Raijan opiskelemaan lisää englantia Kuopion kansalaisopistossa.

Tyttären perheen asettuminen Aberdeeniin ei kauhistuttanut Raijaa ja Anttia. ”Se on kuitenkin Euroopassa”, he naurahtavat. Eläkeläisinä heillä on aikaa vierailla Skotlannissa yleensä kahdesti vuodessa. Tyttären miehen vanhemmilla on jo vuosikymmenien ajan ollut maalaistalo Toscanassa Italiassa. Toscanan talo toimii kesäisenä tukikohtana kosmopoliittiselle perheelle – miehen isä on opettanut yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Lapsenlapset käyvät vuorokesin Raijan ja Antin Luona Kuopiossa ja isänsä vanhempien luona Toscanassa.

”Me tarjoamme lapsille suomalaista kesämökkielämää”, Koivistot kertovat. Puusaunan lämmittäminen ukin kanssa kiehtoo lapsenlapsia kovasti. ”Käymme myös marjassa ja sienessä ja yritämme opettaa heille kädentaitoja”, Koivistot lisäävät. ”Silloinkin kun lähdemme Aberdeeniin, pakkaan tuorehiivaa mukaan”, Raija jatkaa, ”lapset haluavat joka kerta leipoa korvapuusteja yhdessä mummon kanssa”.

Koivistot arvostavat sitä, että lapsenlapset kasvavat paikassa, jossa monikulttuurisuudella on pitkät perinteet. ”Saatamme vieraillessamme lapset koulusta kotiin”, Antti kertoo, ”muiden lasten vanhemmat tervehtivät ja kyselevät meiltä kuulumisia, kun odotamme koululla”. Vuosisatojen monikulttuurisuus näkyy ihmisissä. Vastaan tulee helposti viidestä kuuteen eri kansallisuutta. Koivistot ovat nyt harjaantuneita ’small talkin’ harjoittajia ja nauttivat välittömästä ja kohteliaasta keskusteluilmapiiristä. ”On kiva, kun vastaan tulee kaiken värisiä ja näköisiä ihmisiä ja lasten leikit sujuvat – ihan samanlaisia mukuloita kuitenkin kaikki”.

Ajan myötä Koivistojen tyttärelle on muodostunut Aberdeeniin todella hyvä sosiaalinen verkosto. ”Lasten ollessa pieniä oli ehkä hieman haastavampaa pärjätä vieraassa maassa”, Raija kuvailee. ”Nyt perheen ystäväpiiri on kuitenkin todella laaja”, Antti jatkaa. Apua lasten kanssa löytyy teekupposen voimalla. Raija seuraa aktiivisesti Facebookissa perheen kuulumisia ja valokuvia. Lisäksi Koivistoilla on suvulle oma WhatsApp -rinki ja he soittelevat paljon ja puhuvat pitkään. ”Ikävän iskiessä alamme suunnitella seuraavaa tapaamista”.

Koivistojen tytär on puhunut lapsilleen suomea, mutta käyttämättömänä se rapistuu. ”Suomessa käydessään heillä menee kolmisen viikkoa, että kielen tuottaminen lähtee taas käyntiin”, Koivistot kertovat, ”kyllä he ymmärtävät, mitä puhutaan”. ”Kun tyttärenpoikamme Zachary puhuu englantia, olen huomannut pienen skottiaksentin”, Antti lisää, ”siellähän Zachary ja Rachel ovat syntyneet ja kasvaneet”.

Brittiläisten lapsenlasten ylirajainen isovanhemmuus on tarjonnut Raijalle ja Antille pääsyn erilaisen keskustelukulttuurin pariin. He nauttivat kohteliaasta ja fiksusta käytöksestä, johon sikäläiset ihmiset on kasvatettu. Tyttären perheessä on myös yhdistelty onnistuneesti esimerkiksi lasten isän roomalaiskatolisia ja britannialaisia joulunviettotapoja suomalaiseen jouluun. ”Tyttäremme kyllä järjestää paikalle kinkun ja kuusen, vaikka paketit avattaisiin vasta joulupäivänä” Koivistot nauravat. Perheessä eivät korostu kulttuurierot, vaan erilaisten tapojen yhdistäminen ja perinteistä nauttiminen yhdessä.

(Annukka Kortepuro)