Sydämen kieli - ynnä muita salsan pitkäaikaisvaikutuksia

Usein kuulee sanottavan, että äidinkieli eli se kieli, jonka ensimmäisenä olet oppinut, on nimenomaan se sydämen ja tunteiden kieli. Näin varmasti usein onkin, sillä ensikieli on myös se kieli, jolla olet tutustunut maailmaan ja tunteisiin. Olen kuitenkin jo pitkään pohdiskellut, eikö tunnekieliä voi olla enempää kuin yksi, sillä mielestäni aikuisiällä oppimani espanja on minulle henkilökohtaisesti ollut nimenomaan suurten tunteiden; niin ilojen ja rakkauksien, kuin surujen ja pettymystenkin kieli. Onko sydämemme yksikielinen?
​
Aloin opiskella espanjaa, jotta ymmärtäisin, mistä salsakappaleissa lauletaan hurahdettuani päätä pahkaa kuubalaisen salsatanssin lumoihin 15 vuotta sitten. Olen tanssinut koko elämäni ja innostunut monista lajeista, mutta salsa vei minut mukanaan totaalisesti, kirjaimellisesti, ja elämäni suunta muuttui tuon tanssin tiimoilta täysin. Reilussa vuodessa suoritin Helsingin yliopiston Kielikeskuksen kaikki espanjan kurssit ja intohimo kuubalaiseen tanssiin ja musiikkiin vei minut luonnollisesti pian myös fyysisesti tuolle Karibian soivalle saarelle. Halusin omin aistein kokea, nähdä, kuulla ja tuntea mistä nuo vastustamattomat rytmit ja sulava liikekieli tulevat. Ja heti ensi visiitistä rakastuin myös Havannaan. Vuotta myöhemmin, ollessani Havannassa tekemässä kenttätyötä antropologian graduani varten, rakastuin myös havannalaiseen mieheen, poikani isään. Hän muutti Suomeen, espanjasta tuli kotikielemme ja pojastamme kaksikielinen.

​En enää vain tykkää vaan rakastan, asiat eivät ole vain ihan kivoja vaan mahtavia, upeita ja hienoja. Latinalaiskulttuuri on tuonut elämääni enemmän kirkkaita värejä ja isompia pensseleitä: antanut ikään kuin luvan tuntea isommin.

Kuuntelin hiljattain Kieliverkoston podcastia, jonka ensimmäisessä jaksossa monikielisyyden asiantuntijavieraat, kielistrategioita tutkiva väitöskirjatutkija Kaisa Pankakoski ja sosiolingvisti Heini Lehtonen keskustelivat monikielisyyteen liittyvistä myyteistä. Yksi käsiteltävistä myyteistä oli se, että oikeasti kaksikielinen voi olla vain, jos on syntymästään saakka altistunut kahdelle kielelle. Toki aina kontekstista ja määritelmästä riippuu, kenet virallisesti kaksi- tai monikieliseksi halutaan luokitella, mutta todellisuudessa ihmisten monikielisyys on paljon osittaisempaa ja moniulotteisempaa kuin ideaalitapauksessa, jossa lapsesta asti altistutaan tasaisesti kahdelle (tai useammalle) kielelle.

Kyllä minustakin siis tuli kaksikielinen viimeistään siitä hetkestä lähtien, kun aloin elää jokapäiväistä elämää kahdella kielellä, toista kieltä puhuvan kanssa, mutta olen ymmärtänyt sen vasta nyt, monia vuosia myöhemmin, kun kielitietoisuuteni ja ymmärrykseni monikielisyydestä on lisääntynyt. Vuosikymmen sitten ajatuksiani väritti yksikielisyyden vääristymä, yhteiskunnassamme yhäkin hyvin yleinen käsitys siitä, että yksikielisyys olisi se normaali ja monikielisyys jotain erikoista ja poikkeavaa. Meidän suomalaisten on helppo elää yksikielisyyden illuusiossa täällä Euroopan perukoilla, länsimaisten kansallisvaltioiden kieli-ideologioitten jäänteillä, kun taas monikielisyys esimerkiksi Aasiassa ja Afrikassa on ollut normi iät ja ajat.

Samaisessa podcastissa käsiteltiin myös tuota monikielisyyteen liittyvää myyttiä, jolla tämän kirjoituksen aloitin eli käsitystä siitä, että vain se yksi ja ensimmäinen äidinkieli voi olla niin sanotusti tunnekieli. Monikielisyystutkijavieraiden mukaan aikuisenakin opitusta kielestä voi hyvin muodostua tunnekieli: “Jos joku kieli on esimerkiksi tärkeiden ihmissuhteiden kieli, niin siihen syntyy tunneside ja sitä kautta kielestä tulee tärkeä tunteiden kieli.” Jos olen ihastunut, rakastunut, rakastanut, pettynyt, vihannut, riidellyt ja surrut espanjaksi, niin eikö silloin nimenomaan puhuta tunnekielestä? Kyllä, nyt sain tälle vihdoin virallisen hyväksynnän.

Tarkemmin ajateltuna, en ehkä äidinkielelläni eli suomeksi ole näin laajaa skaalaa ja suuria tunteita edes elänyt. Tämä oivallus johtaakin sitten väistämättä siihen symbioosiin, mikä kielen ja sen puhujan tai kielen ja kulttuurin välillä vallitsee. Minä koen, että espanjan kieli ja sen konteksti eli latinalainen kulttuuri, on tuonut sekä elämääni että kielenkäyttööni enemmän superlatiiveja ja vahvempia tunneilmauksia. En enää vain tykkää vaan rakastan, asiat eivät ole vain ihan kivoja vaan mahtavia, upeita ja hienoja. Latinalaiskulttuuri on tuonut elämääni enemmän kirkkaita värejä ja isompia pensseleitä: antanut ikään kuin luvan tuntea isommin.

​Kyse ei tällöin siis enää ole pelkästä kielestä vaan myös kulttuurista laajemmin, sillä parhaimmillaan, kielen oppimiseen liittyy myös sosiaalistumisen eli kulttuurisen oppimisen ja omaksumisen prosessi. Suomen monipuolinen kieli ja rikas sanasto mahdollistaisivat kyllä hyvinkin monenkirjavat tunteenilmaisut, mutta suuret tunteet, saati niiden (julkiset) ilmaisut, eivät yksinkertaisesti kuulu vähäeleiseen kulttuuriimme.

Toki tuo elämän väripaletti on kulttuurisen oppimisen ja kokemusten myötä laajentunut myös sinne tummien sävyjen suuntaan. Kantapään kautta olen saanut oppia muun muassa sen, että kaikki nuo kauniit sanat ja suuret tunteenilmaukset eivät aina välttämättä tarkoita mitään, tai jos tarkoittavatkin, niin ehkä aivan eri tasolla kuin kirjaimellisesti asiat ottavalle suomalaiselle: latinolle tuo ‘sanahelinä’ on kulttuurinen puheen ja kommunikaation tapa, joka kuuluu sosiaaliseen kanssakäymiseen. On kulttuurisesti kohteliaampaa höpötellä, rupatella ja lupailla ummet ja lammet kuin olla hiljaa. Suomalainen puolestaan on mieluummin sanomatta mitään, jos oikeaa asiaa ei ole ja lupaa vain, jos on aivan varma, että pystyy lupauksen lunastamaan. Tästä voitaisiin jatkaa edelleen pohdiskelemaan kulttuurisia moraalikäsityksiä, mutta ei mennä nyt niihin, tyydyn vain toteamaan, että tämä tosielämän kulttuurikoulu on kyllä putsannut minusta viimeisetkin suomalaisen “sinisilmäisyyden” rippeet. Kontrasti näiden kahden kulttuurin kommunikaatiotapojen välillä on niin suuri, ettei yhteentörmäyksiltä millään voi välttyä.

Oma kahden kulttuurin avioliittoni sittemmin päättyi, mutta ei kielellisistä eikä kulttuurisistakaan syistä. Kuubalaista kulttuuria ja espanjan kieltä rakastan yhä ja minulla on ollut onni pitää nämä molemmat mukana matkassani, rikastuttamasta jokapäiväistä elämääni: opetan kuubalaisia tansseja Helsingin Aikuisopistossa, sydämeni puhuu edelleen espanjaa ja jaan arkeani pian teini-ikäisen suomalaislatinopoikani kanssa. Kun mahtipontisesti elämäni ensimmäisellä salsatunnilla 15 vuotta sitten opettajalle uhosin: “En halua elää päivääkään ilman tätä tanssia!”, olin oikeammassa kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan: niin moni asia, josta olen kiitollinen elämässäni tällä hetkellä, sai alkunsa salsan pyörteistä.