​Duo vanhempainvalmennusryhmiä on järjestetty vuodesta 2009 asti, ja jo lähes 600 vauvaa odottavaa kahden kulttuurin paria on osallistunut ryhmiin! Tämä tarkoittaa myös sitä, että valmennukseen osallistuneille pareille on syntynyt ainakin yhtä monta vauvaa, joista valtaosa on ehtinyt kasvamaan taaperoiksi, leikki-ikäisiksi, koululaisiksi ja teini-ikäisiksi. Mutta mitä me osallistujista tiedämme? Entä mitä osallistujat valmennukselta odottavat ja mitä he siltä saavat? Siitä kerron seuraavaksi, mutta aloitan jakamalla erään valmennukseen osallistuneen palautteen:

​Lähes kaikki Duo vanhempainvalmennukseen osallistuneet odottivat tapaamisten aikana ensimmäistä lastaan. Viimeisen kolmen vuoden aikana (2020-2022) 97 % osallistujista oli tulossa vanhemmaksi ensimmäistä kertaa.

Moi Kaikille! I am Azra from Malaysia, and this is my story. I was born in Malaysia in an intercultural family. My father was born in Malaysia to a family originating from India and my mother was a Malay with mixed parentage of Indian and Indonesian.  I grew up with intercultural dynamics within my family among the three major race groups in Malaysia (Malay, Chinese and Indian). I was well aware of the mixed culture we adopted as part of our family lifestyle. We would dress in Malay traditional clothes and watch and listen to Indian movies and songs, while enjoying sumptuous Chinese food for dinner. 
​
My understanding and realization of culture, identity and relationships were enhanced further in my adulthood.  Prior to Finland, I had lived in Australia, Vietnam and Ukraine for work reasons and have met many intercultural families among friends and colleagues. I loved making friends with people from all over the world within my work circle, learning usually something new about their culture, heritage and traditions. 
​
I visited Finland for the first time in 2014 during the summer and then again in 2018. I was captivated by the beautiful nature and the flexibility of the lifestyle in Finland. I travelled to Rovaniemi and even met with Joulupukki in his hometown. I remember I told Joulupukki what I wished for Christmas, “something special from Finland”.  Little did I know, I would meet a really special man from Finland after that.  

In Finland, we talk a lot about freedom and human rights, but in increasing multiculturalization, I have experienced narrowed understanding of them. Freedom of speech, or the right to expression, is really something so basic but the understanding of the concept of those issues is complicated from time to time. Also, racism is still a part of our world which is sad to acknowledge.

In my intercultural family we really have many cultures mixed, and we all have many colours. For example, I am lighter skinned, and my husband, on the other hand, is a darker skinned person. We are both Muslims. I am a Muslim woman that prefers to wear a hijab and I made that decision a long time ago, even before considering the possibility of marriage with my husband. 

Recently, I faced an uncomfortable situation. I was in a market with my husband, and we were in a queue for the cashier. While I was paying for our groceries, I heard a man in the queue after us saying to my husband: “Here in Finland we have women walking around freely.” I felt anger boiling up inside me. I replied: “I walk freely and just as I want to.” 

When I first moved here, I found some similarities between Finland and my home country of Canada. I felt some sense of familiarity with nature, which makes me feel like I could be in Canada, and the attitude of surviving winter - that all one needs is the proper clothing to get outside. In the summers, people in both Canada and Finland flock to a cabin near a lake, and in winter many people do winter activities like skiing or playing ice hockey. Canadians are stereotypically very polite, and Finns are stereotypically very reserved, but for some reason, the aggressive and physical game of ice hockey attracts players from both countries. 
​
Usually, when I travel internationally, people have not heard of my hometown, it’s not a big city and not a tourist destination. However, when I moved to Finland, I realized that people had actually heard of my hometown of Winnipeg! One of Finland’s most famous hockey players, Teemu Selänne made his start in Winnipeg, and more recently, Patrik Laine was drafted to Winnipeg and played there for a few years.

It is evident that the number of couples and families in the world whose partners are from different countries has increased due to multiple factors. It is therefore important to ask how daily life is lived when different worldviews, cultures, languages, and religions are shared. 
​
It is apparent that intercultural families are a natural flow in the process of the world becoming a global village and it is a good way to become interested in and understand other countries, societies and cultures. In this context I would like to take a look at intercultural families in Finland where I am a resident. Before trying to develop a response, we should review some figures and evidence. ​

For the past month and a half, since I began my internship at Familia, I have been working as a part of the BElingual team which aims to support families with under school-aged, multilingual   children. There are over 70,000 intercultural couples and families in Finland, with half of them including intercultural children. Because of this, a project like BElingual certainly has a place within the contemporary Finnish society.

Puolisoni suomenkielentaito on saanut usein kehuja. Moni kysyy missä ja miten hän on oppinut suomea niin hyvin. Mieheni muistaa useimmiten kiitellä Suomen ammattitaitoisia opettajia ja laadukasta kotoutumiskoulutusta. Itse muistan kehuskella omaa työpanostani kotiopettajattarena.  

Suomenkielen oppiminen oli ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme todella korkealla prioriteettilistalla meillä molemmilla. Suomessa harva pystyy elämään ja työskentelemään täysin ilman suomenkieltä – ainakin työnsaantimahdollisuudet ovat huimasti rajatummat. 

Mieheni ilmoittautui kotoutumiskoulutukseen heti kun muutti Suomeen keväällä 2012. Silloisessa kotikaupungissamme Kuopiossa koulutukseen oli jonoa, joten hän pääsi sinne vasta tammikuussa 2013. Onneksi monikulttuurisuuskeskuksessa järjestettiin avoimia suomenkielen kursseja läpi kesän ja syksyllä mieheni pääsi siellä järjestettävään Tervetuloa Suomeen! –kurssille. Näiden ulkopuolisten opettajien lisäksi otin omaksi kunniatehtäväkseni edistää mieheni kielenoppimista sen verran kuin parisuhteemme kesti.  

Tässäpä siis muutama kotikonsti kielenoppimiseen, joista oli meillä hyötyä: 

Sano puolisollesi ääneen (suomeksi) se itsestäänselvyys, että ”minä autan sinua”. Uuden kielen omaksuminen aikuisena ei välttämättä ole mikään pikkujuttu, mutta sinun aktiivisella avulla on iso positiivinen merkitys. Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikaa. Ajattele, että viisi työntäyteistä vuotta tuottavat niin hyviä tuloksia, että niistä voi nauttia seuraavat 50 vuotta. Puoliso oppii asioimaan itsenäisesti kaupassa, pankissa, postissa, työkkärissä ja talonmiehen kanssa. Jos et viitsi auttaa puolisoa oppimisessa ja hoidat kaikki asiat hänen puolestaan, joudut ”kärsimään” puolisosi huonosta kielitaidosta lopun ikäsi. Ei ole reilua ketään kohtaan, että sinä olet vastuussa kaikesta ja puolisosi täysin riippuvainen sinusta. 

Turusen romaani on teoksena kevyesti virtaava, mutta monitasoinen ja siitä voisi kirjoittaa lukemattomista eri näkökulmista käsin. Kaksikulttuurisiin parisuhteisiin liittyen kirja kuitenkin nostaa voimakkaimmin esille kysymyksen siitä, että miten olla yhdessä, jos kumpikaan ei halua luopua elämästään kotimaassaan tai asua toisen maassa? Voiko siten ylipäätään olla yhdessä—ja kuka siitä edes päättää? Tulisiko valita se järkevä vaihtoehto ja lopettaa suhde ja jatkuva ilmastoahdistusta aiheuttava lentäminen vai tulisiko valita järjettömyys, tässä tapauksessa rakkaus? Entä perheen perustaminen: tulisiko kuunnella polkkatukkaista terapeuttia lähellä Olympiastadionia, joka sanoo, että eihän lasta yksinkertaisesti vaan voi tuollaiseen tilanteeseen hankkia (ja jonka luo kertoja ei enää tämän jälkeen palaa) vai voisiko luottaa siihen, että jokainen perhe löytää kyllä omannäköisensä ratkaisut viimeistään sitten kun niiden tekeminen on ajankohtaista?

​Vaikka kirjan kantavana teemana on rakkaus, käsitellään aihetta kuitenkin hyvin käytännönläheisesti: rakkaudesta on riisuttu kokonaan pois romantiikka. Kirjassa rakkaus on arkisia käytännön tekoja, muistutuksia lakanoiden vaihdosta tai pelargonioiden kastelusta. Se on puhelu kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, matkalaukussa Barcelonasta tuliaisena tuotu viherkasvi, yhdessä ostettu imuri, jonka pölypussista löytyykin kotona roskia tai Suomesta Barcelonaan lennätetty hirvenfilee, josta perillä valmistetaan ruokaa, johon tulee manteleita ja Ñ​ora-paprikoita ja joka kuljetetaan kattilassa läpi kaupunginosan miehen perheelle tarjottavaksi. Kirja ei anna yksiselitteisiä vastauksia (ja hyvä niin), mutta kirjan lopussa kertoja saavuttaa jonkinlaisen päätöksen—joka on sekin ehkä jonkun mielestä järjetön, mutta kuitenkin ja ennen kaikkea päätös.

Maria Niemiharju

Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. 
​
Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. 

Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti. 

Paastonaikaan minä huolehdin poikkeuksellisesti suurimmalta osin ostostenteosta ja ruuanvalmistuksesta. Nälkäisenä ja väsyneenä kauppaostosten tekemisessä ei ole mitään järkeä. Sen tietävät kaikki, jotka ovat seisoneen perjantaina klo 17 Citymarketin kassajonossa. Kauppalistalta löytyy paastonaikaan erityisen paljon hedelmiä, pähkinöitä, taateleita sekä tuorepuristettua appelsiinimehua. Vatsa täytyy saada täyteen pitkän paastopäivän jälkeen, joten ruokalista suunnitellaan sen mukaan, mikä maistuu parhaiten miehelleni. Minun kokkailuni eivät tietystikään vedä vertoja indonesialaiselle kotiruualle, mutta kyllä pyttipannulla ja kermaisella lohisopalla saa hymyn aikaiseksi. 

Jotta lapset pääsevät purkamaan energiaa, heidät täytyy ulkoiluttaa joka päivä. Muuten luhtitalon seinät kaatuvat päälle itse kullakin. Tämä on yleensä miehelleni mieluista hommaa. Pyöräretket, jalkapallopelit ja leikkipuistossa säntäily on pitänyt kuitenkin jättää nyt vähemmälle paaston vuoksi ja sen sijaan ayahin (ind. isä) kanssa onkin keskitytty pelaamaan Inkan aarretta ja lätkimään Unoa sisätiloissa. Hellepäivinä minä olen toiminut rantavahtina ja uittajana, mies on jätetty suosiolla kotiin. 

Esikoisemme täyttää kesällä 6 vuotta ja hänen kanssaan Ramadanin merkityksestä ja viettämisestä on jo puhuttu paljonkin. Häneltä ei aikataulujen mukaista paastoa tietenkään vaadita, mutta olemme pyrkineet herättelemään hänessä pohdintaa: ”Mitä ilman voisi tulla toimeen paastokuukauden?”. Ehdotuksissa on ollut mm. television katsomisen ja herkkujen vähentäminen, mutta toistaiseksi nämä ehdotukset ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viime vuonna, vajaan 5 vuoden iässä, hän oli koko paastokuukauden syömättä maissinaksuja ja paaston päätyttyä oli erittäin tyytyväinen saavutukseensa. En tiedä onko tässä mitään ”oikeaoppista” tai järkeä, mutta mielestäni lapsen kohdalla pienet askeleet ovat hyväksi. Uskon vahvasti, että ikä tuo sitten tullessaan päättäväisyyttä ja jonain päivänä hän haluaa kokeilla paastoa täysimittaisesti. Nyt hänelle riittää oikein hyvin ayahin paaston vierestä seuraaminen sekä sen ymmärtäminen, että paasto on luonnollinen osa elämää. ​