 It is evident that the number of couples and families in the world whose partners are from different countries has increased due to multiple factors. It is therefore important to ask how daily life is lived when different worldviews, cultures, languages, and religions are shared.
It is apparent that intercultural families are a natural flow in the process of the world becoming a global village and it is a good way to become interested in and understand other countries, societies and cultures. In this context I would like to take a look at intercultural families in Finland where I am a resident. Before trying to develop a response, we should review some figures and evidence.
0 Comments
 For the past month and a half, since I began my internship at Familia, I have been working as a part of the BElingual team which aims to support families with under school-aged, multilingual children. There are over 70,000 intercultural couples and families in Finland, with half of them including intercultural children. Because of this, a project like BElingual certainly has a place within the contemporary Finnish society.
 Suomenkielen opettelu on aloitettu sanakirjoja selaamalla Puolisoni suomenkielentaito on saanut usein kehuja. Moni kysyy missä ja miten hän on oppinut suomea niin hyvin. Mieheni muistaa useimmiten kiitellä Suomen ammattitaitoisia opettajia ja laadukasta kotoutumiskoulutusta. Itse muistan kehuskella omaa työpanostani kotiopettajattarena. Suomenkielen oppiminen oli ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme todella korkealla prioriteettilistalla meillä molemmilla. Suomessa harva pystyy elämään ja työskentelemään täysin ilman suomenkieltä – ainakin työnsaantimahdollisuudet ovat huimasti rajatummat. Mieheni ilmoittautui kotoutumiskoulutukseen heti kun muutti Suomeen keväällä 2012. Silloisessa kotikaupungissamme Kuopiossa koulutukseen oli jonoa, joten hän pääsi sinne vasta tammikuussa 2013. Onneksi monikulttuurisuuskeskuksessa järjestettiin avoimia suomenkielen kursseja läpi kesän ja syksyllä mieheni pääsi siellä järjestettävään Tervetuloa Suomeen! –kurssille. Näiden ulkopuolisten opettajien lisäksi otin omaksi kunniatehtäväkseni edistää mieheni kielenoppimista sen verran kuin parisuhteemme kesti. Tässäpä siis muutama kotikonsti kielenoppimiseen, joista oli meillä hyötyä: 1. Oma asenne kohdalleen Sano puolisollesi ääneen (suomeksi) se itsestäänselvyys, että ”minä autan sinua”. Uuden kielen omaksuminen aikuisena ei välttämättä ole mikään pikkujuttu, mutta sinun aktiivisella avulla on iso positiivinen merkitys. Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikaa. Ajattele, että viisi työntäyteistä vuotta tuottavat niin hyviä tuloksia, että niistä voi nauttia seuraavat 50 vuotta. Puoliso oppii asioimaan itsenäisesti kaupassa, pankissa, postissa, työkkärissä ja talonmiehen kanssa. Jos et viitsi auttaa puolisoa oppimisessa ja hoidat kaikki asiat hänen puolestaan, joudut ”kärsimään” puolisosi huonosta kielitaidosta lopun ikäsi. Ei ole reilua ketään kohtaan, että sinä olet vastuussa kaikesta ja puolisosi täysin riippuvainen sinusta. 2. Puhu itse suomea! Mitä enemmän puhut, sen parempi. Puhu (ainakin aluksi) sellaista kieltä, minkä äidinkielenopettajasi hyväksyisi ainekirjoituksissa. Totuushan on, että Suomessa kaikki riippuu lähinnä koetuloksista. ”Mä” ja "mie" eivät kelpaa vastaukseksi YKI-testiin, kun kysytään sanaa ”minä”. Sanoja toistelemalla ja niihin tunnetta lataamalla, ne jäävät muistiin paremmin. Veikkaan, että moni oppii ensimmäisenä kirosanat juuri sen vuoksi, että niitä sanoessa on tunnetta pelissä. Konkretisoi kysymyksiäsi: näytä vesikannua ja maitopurkkia samalla kun kysyt: ”Haluatko juoda vettä vai maitoa?”. Korjaa puolison puhetta niin paljon kun parisuhteenne kestää. Kaikesta ei tarvitse aina huomauttaa, koska jatkuva korjaaminen syö motivaatiota edes yrittää. Jos asia tulee ymmärretyksi, toisinaan voi vain antaa olla. Jos puolisosi kuitenkin käyttää toistuvasti sanaa ”sankarit”, kun hän tarkoittaa ”kalsarit”, on hyvä selventää sanojen ero. 3. Lastenohjelmat ja musiikki Vanhat kunnon Muumilaakson tarinat toimivat mitä mainioimpina suomenkielen opetusvideoina. Selkeää, kohteliasta kirjakieltä – täydellistä! Disneyn elokuvat suomeksi dubattuna ovat myös arvokasta oppimateriaalia. Niin ”ihania” kun lastenlaulurenkutukset ovatkin, niiden avulla mikä tahansa sana jää mieleen. Klassikkoja ovat Jumppalaulu (kehonosat), Viisi pientä ankkaa ja Yksi pieni elefantti (numerot) sekä Kenellä on päällä (värit ja verbit). 4. Lastenkirjat ja lehdet Kirjastojen lastenkirjaosastot ovat täynnä eritasoisia kirjoja eri oppimisen vaiheisiin. Alkuun voi lainata kuvasanakirjoja, sitten siirtyä lyhyisiin satuihin ja lopulta 1-2 – luokkalaisille tarkoitetulle ”helppolukuiset”-osastolle. Lapsille tarkoitetut ristikkolehdet ovat myös erittäin hyviä harjoitusvihkosia, kun sanavarasto on ehtinyt karttua enemmän. Lehtitelineen anti kannattaa myös käydä tarkistamassa niin kirjastossa kun kaupassakin. Hyödynnä mielenkiinnonkohteita. Itse ostin puolisolleni suomenkielisen kirjan, joka kertoi Bob Marleysta. Ihmeesti löytyi lukuintoa! 5. Listat ja etiketit Kauppalista kannattaa tehdä suomeksi ja jo kotona opetellaan kysymään ”Missä on…?”. Jos ei ole aivan hurja nälkä, ravintolassa voi pyytää ruokalistan suomeksi. Yhdessä sitä tutkiessa oppii nopeasti ruokasanastoa. Navigaattoriin kannattaa laittaa suomenkielinen ääni neuvomaan reittejä. Perinteinen seinäkalenteri näkyvälle paikalle kotiin: kuukausien ja viikonpäivien nimet jäävät huomattavasti paremmin mieleen kun niitä tuijottaa joka aterialla keittiön seinältä. Oppimisen paikkoja löytyy mistä vain, kun osaa etsiä. Itse opin ensimmäiset indonesiankieliset sanat tutkiessani keksipaketin kylkeä: ”gula” (sokeri) ja ”garam” (suola). Tärkeintä on ehkä kuitenkin kannustava ja luottavainen ilmapiiri. Kärsivällisyyttä ja huumoria ei saa unohtaa – meillä puetaan edelleen talvisin sankarit jalkaan.
Anna Setiansyah  Saara Turusen romaani Järjettömiä asioita alkaa rakkaudesta espanjan kieleen. Espanjan kielen rakkauden jälkeen tulee vaihto-opiskeluvuosi Barcelonassa, jonne kertoja lähtee pakaten matkalaukkunsa täyteen hellevaatteita ja bikineitä. Perille kertojalle valkenee Barcelonan talvien ja asuntojen kylmyys sekä kuukausien opintojen jälkeen se, että opetuskieli onkin ollut espanjan sijaan katalaani. Vaihto-opiskeluvuoden keväänä tulee rakkaus katalaanimieheen, joka on iloinen ja jolla on kaunis hymy. Kertoja palaa Suomeen kolme vuotta myöhemmin, tarkoituksenaan keskittyä uraansa taiteilijana kotimaassaan. Mies saapuu Suomeen suunnitelmanaan muuttaa maahan. Hän ei kuitenkaan sopeudu Suomeen: hän ihmettelee kuinka omituista on, että Suomi ja Espanja kuuluvat molemmat Eurooppaan, mutta ovat kulttuurisesti niin kaukana toisistaan. Miehelle suomalaisten ujous näyttäytyy töykeytenä. Hän tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta arabien ja afrikkalaisten kanssa, joihin hän on tutustunut kielikurssilla, jonne kertoja on hänet ilmoittanut. Heidän kanssaan hänellä on kotoisa olo. Miehellä on Suomessa kaksi läheisempää ystävää: Pablo ja Alberto, jotka ovat niinikään muuttaneet Suomeen suomalaisten puolisoidensa vuoksi. Miehen ollessa viettämässä iltoja ulkona heidän kanssaan kertoja pelkää, että miehelle sanotaan jotain loukkaavaa tai tämän kimppuun käydään, koska mies ei näytä samalta kuin suuri osa suomalaisista. Suomalaisista hän tutustuu ainoastaan kertojan perheeseen, heihinkin hitaasti. Mies päättää palata Barcelonaan, koska haluaa “olla jälleen se ihminen, joka hän on kotikonnuillaan, eikä enää se haalea ihminen, joksi hän sanoo vieraalla maalla muuttuneensa”. Tämän jälkeen parille on selvää, että kumpikaan ei tahdo luopua elämästään kotimaassaan, joten ainoa keino saada suhde toimimaan on kahden maan välillä matkustaminen. 12 vuotta myöhemmin on edelleen rakkaus katalaanimieheen. Lisäksi on kertojan jatkuvat lentomatkat Barcelonaan ja takaisin, miehen parvekkeen pelargoniat, jotka mies unohtaa kastella ja joihin hän aina karistaa tupakantuhkaa kertojan ollessa Suomessa, kertojan haasteet yhdistää taitelijanuransa Suomessa rakkauteen Espanjassa sekä ”lapsiasia”. On hedelmöitysklinikan Doctor Álvarez Barcelonassa, joka muistuttelee alati kertojalle, että hän alkaa olla jo melkoisen vanha ja on pöyheätukkainen terapeutti Helsingissä, jonka luo kertoja menee keskustellakseen lapsiasiasta ja parisuhteensa tulevaisuudesta.  Saara Turusen romaani on kuvausta järjettömistä asioista, joista monet liittyvät kulttuurieroihin: katalonialaiset hautajaiset ovat surujuhlan ohella paripäiväiset alkoholin ja naurun täyttämät juhlat; miehen siskoa ei vielä edes lukioikäisenä saa jättää yksin kotiin ja tämä vielä parikymppisenä korkeakoulutettuna asuu lapsuudenkodin vaaleanpunaisessa huoneessaan; asuntojen myynti-ilmoituksissa on mainittu nykyisten vuokralaisten ikä, koska asunnot myydään elinikäisine vuokralaisineen ja ne eivät vapaudu ostajan käyttöön niin kauan kuin vuokralaiset ovat elossa. Barcelonalainen perhe on miehen arjessa suuressa roolissa ja iso osa ajasta Barcelonassa vietetään perheillallisilla istuen tai juoden viiniä terassilla miehen ja tämän äidin kanssa. Samaan aikaan kertoja näkee omaa suomalaista perhettään lähinnä jouluisin eikä silloinkaan malta odottaa, että pääsisi jo palaamaan takaisin Helsingin yksiöönsä, ja on läheisempi terapeuttinsa kuin perheenjäsentensä kanssa. Haasteet kertojan parisuhteessa eivät kuitenkaan liity niinkään kulttuurieroihin: kulttuurieroja enemmän kertojaa häiritsee miehen yhteiskuntaluokka ja asema, joka hänelle on kytköksissä miehen kunnianhimon ja päämäärätietoisuuden puutteeseen. Kertoja toivoisi, että mies “tavoittelisi asioita ja pyrkisi kohti korkeampia päämääriä”. Sen sijaan mies jätti yliopiston aikoinaan kesken ja työskentelee rutiinitehtävissä sairaalan arkistossa. Mies ei myöskään jaa kertojan intohimoa taiteeseen ja kokee olonsa epämukavaksi tavatessaan kertojan taiteilijaystäviä. Mies on kuitenkin kiltti, huolehtivainen ja rakastava. Kertojan kysyessä mieheltä mitä mies haluaa elämässään saavuttaa, vastaa tämä, että sitä, että voisi käydä töissä ja tehdä kaikkensa, että kertoja olisi onnellinen. Kertoja kuitenkin jatkaa kipuilua suhteestaan ja sen tulevaisuudesta läpi kirjan; tai ainakin siihen asti, kun miehen veli sairastuu, minkä seurauksena moni asia muuttuu. Turusen romaani kuvaa ylirajaisen ja monipaikkaisen etäsuhteen arkea jatkuvine lähtöineen ja palaamisineen sekä kertojan tunteine siitä, että tämän elämä on yhtä aikaa kahdessa paikassa, joissa molemmissa hänellä on oma roolinsa ja rooliin sisältyvät odotukset. Samalla se kuvaa laajemmin myös aikaa, jossa yksilölle tarjotaan loputtomasti mahdollisuuksia ja elämänpolkuja, joiden välillä tämän tulisi kyetä valitsemaan. Kun kaikki on mahdollista, miten valita oma tie? Usein valitseminen onkin juuri se asia, joka tuottaa kaikkein eniten ahdistusta: miten elää, kun ei ole enää yhteisiä normeja, jotka määrittäisivät, millaiseksi elämä tulisi rakentaa? Tämä ristiriita on kirjassa olennainen osa kaiken järjettömyyttä. Samaan aikaan, kuten kirjan kertojakin tiedostaa, se, että kaikki on mahdollista, on etuoikeus ja etuoikeudet ovat ne, jotka ovat ajaneet kertojan tilanteeseen, jonka kanssa hän läpi kirjan kipuilee. Koska “voisihan se olla niinkin, että olisin syntynyt 1700-luvulle ja joutunut avioitumaan jonkun alkoholisoituneen torpparin kanssa. Olisimme asuneet maakuopassa, syöneet jäisiä lanttuja ja kaloja suomuineen. Olisinko silloin ollut onnellinen?”, hän kysyy. "Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansama kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?” Toisaalta, vaikka mahdollisuuksia ja polkuja olisi loputtomasti, saattaa epätyypillisiä (eli järjettömiä) valintojaan edelleen joutua perustelemaan lähipiirille: kuten Turunenkin kirjoittaa, saattaa kaksikulttuurisessa, ylirajaisessa suhteessa elävä pariskunta joutua alati vastailemaan ihmisten kysymyksiin siitä, missä pari aikoo asua (toinen täällä ja toinen tuolla ei kelpaa vastaukseksi), siitä, että aikovatko he hankkia lapsia ja mitä sitten tapahtuisi—ja "kai te silloin muutatte samaan maahan tai ehkä johonkin kolmanteen maahan". Kysymysten seurauksena kertoja haaveilee siitä, että löytäisi kumppanin kotimaastaan. Miehellä olisi "hyvin tavallinen nimi, Jaakko tai Juhani tai jotakin sellaista hyvin yksinkertaista”, jonka kertoja voisi aina tarpeen tullen mainita. ”Meidän Juhani tykkää leikata nurmikkoa, minä sanoisin, eikä lisäkysymyksiä esitettäisi, sillä kaikki olisi hyvin itsestäänselvää ja ikiaikaista”.  Turusen romaani on teoksena kevyesti virtaava, mutta monitasoinen ja siitä voisi kirjoittaa lukemattomista eri näkökulmista käsin. Kaksikulttuurisiin parisuhteisiin liittyen kirja kuitenkin nostaa voimakkaimmin esille kysymyksen siitä, että miten olla yhdessä, jos kumpikaan ei halua luopua elämästään kotimaassaan tai asua toisen maassa? Voiko siten ylipäätään olla yhdessä—ja kuka siitä edes päättää? Tulisiko valita se järkevä vaihtoehto ja lopettaa suhde ja jatkuva ilmastoahdistusta aiheuttava lentäminen vai tulisiko valita järjettömyys, tässä tapauksessa rakkaus? Entä perheen perustaminen: tulisiko kuunnella polkkatukkaista terapeuttia lähellä Olympiastadionia, joka sanoo, että eihän lasta yksinkertaisesti vaan voi tuollaiseen tilanteeseen hankkia (ja jonka luo kertoja ei enää tämän jälkeen palaa) vai voisiko luottaa siihen, että jokainen perhe löytää kyllä omannäköisensä ratkaisut viimeistään sitten kun niiden tekeminen on ajankohtaista?
Vaikka kirjan kantavana teemana on rakkaus, käsitellään aihetta kuitenkin hyvin käytännönläheisesti: rakkaudesta on riisuttu kokonaan pois romantiikka. Kirjassa rakkaus on arkisia käytännön tekoja, muistutuksia lakanoiden vaihdosta tai pelargonioiden kastelusta. Se on puhelu kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, matkalaukussa Barcelonasta tuliaisena tuotu viherkasvi, yhdessä ostettu imuri, jonka pölypussista löytyykin kotona roskia tai Suomesta Barcelonaan lennätetty hirvenfilee, josta perillä valmistetaan ruokaa, johon tulee manteleita ja Ñora-paprikoita ja joka kuljetetaan kattilassa läpi kaupunginosan miehen perheelle tarjottavaksi. Kirja ei anna yksiselitteisiä vastauksia (ja hyvä niin), mutta kirjan lopussa kertoja saavuttaa jonkinlaisen päätöksen—joka on sekin ehkä jonkun mielestä järjetön, mutta kuitenkin ja ennen kaikkea päätös. Maria Niemiharju  Ikävä kotiin riisipeltojen keskelle on jo kova. Kuva: Anna Setiansyah Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti.
Paastonaikaan minä huolehdin poikkeuksellisesti suurimmalta osin ostostenteosta ja ruuanvalmistuksesta. Nälkäisenä ja väsyneenä kauppaostosten tekemisessä ei ole mitään järkeä. Sen tietävät kaikki, jotka ovat seisoneen perjantaina klo 17 Citymarketin kassajonossa. Kauppalistalta löytyy paastonaikaan erityisen paljon hedelmiä, pähkinöitä, taateleita sekä tuorepuristettua appelsiinimehua. Vatsa täytyy saada täyteen pitkän paastopäivän jälkeen, joten ruokalista suunnitellaan sen mukaan, mikä maistuu parhaiten miehelleni. Minun kokkailuni eivät tietystikään vedä vertoja indonesialaiselle kotiruualle, mutta kyllä pyttipannulla ja kermaisella lohisopalla saa hymyn aikaiseksi. Jotta lapset pääsevät purkamaan energiaa, heidät täytyy ulkoiluttaa joka päivä. Muuten luhtitalon seinät kaatuvat päälle itse kullakin. Tämä on yleensä miehelleni mieluista hommaa. Pyöräretket, jalkapallopelit ja leikkipuistossa säntäily on pitänyt kuitenkin jättää nyt vähemmälle paaston vuoksi ja sen sijaan ayahin (ind. isä) kanssa onkin keskitytty pelaamaan Inkan aarretta ja lätkimään Unoa sisätiloissa. Hellepäivinä minä olen toiminut rantavahtina ja uittajana, mies on jätetty suosiolla kotiin. Esikoisemme täyttää kesällä 6 vuotta ja hänen kanssaan Ramadanin merkityksestä ja viettämisestä on jo puhuttu paljonkin. Häneltä ei aikataulujen mukaista paastoa tietenkään vaadita, mutta olemme pyrkineet herättelemään hänessä pohdintaa: ”Mitä ilman voisi tulla toimeen paastokuukauden?”. Ehdotuksissa on ollut mm. television katsomisen ja herkkujen vähentäminen, mutta toistaiseksi nämä ehdotukset ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viime vuonna, vajaan 5 vuoden iässä, hän oli koko paastokuukauden syömättä maissinaksuja ja paaston päätyttyä oli erittäin tyytyväinen saavutukseensa. En tiedä onko tässä mitään ”oikeaoppista” tai järkeä, mutta mielestäni lapsen kohdalla pienet askeleet ovat hyväksi. Uskon vahvasti, että ikä tuo sitten tullessaan päättäväisyyttä ja jonain päivänä hän haluaa kokeilla paastoa täysimittaisesti. Nyt hänelle riittää oikein hyvin ayahin paaston vierestä seuraaminen sekä sen ymmärtäminen, että paasto on luonnollinen osa elämää.
Anna Setiansyah
Vuoden 2016 Brexit oli prosessi, joka sai alkunsa Yhdistyneen kuningaskunnan neuvoa-antavasta EU-kansanäänestyksestä vuonna 2016, jonka äänestystulos osoitti Euroopan unionista eroamisen kannatusta. Syitä tähän kannatukseen olivat muiden muassa Britannian itsemääräämisoikeus, Euroopan unionin peruspilareihin kuuluva työvoiman vapaa liikkuvuus sekä Eurooppaan suuntautunut pakolaiskriisi vuonna 2015. Brexitin lopullinen hinta tulee olemaan kallis ja suomalaisille ja muidenkin EU-maiden opiskelijoille Brexitin seuraamus tuli selväksi viime jouluna, kun UK päätti ettei se enää osallistu opiskelijoiden Erasmus-vaihto-ohjelmaan. Suomessa tämä tarkoittaa sitä, että sadoilta suomalaisopiskelijoilta vuosittain loppuu mahdollisuus opiskella Britanniassa Erasmus-ohjelmassa.
Viimeinen vuotemme ulkomailla oli koronan sävyttämä, kun koko Eurooppa vaipui pandemian vuoksi poikkeustilaan ja näitä aaltoja me kaikki elämme edelleen. Suomi on kuitenkin monessa suhteessa päässyt koronakriisissä Keski-Eurooppalaisia maita vähemmällä, loppukevättä lukuun ottamatta on voitu mökkeillä ja matkustella kotimaassa, kahvitella tuttujen kanssa, shoppailla kauppakeskuksissa ja käydä kampaajalla. Suomessa maaliskuussa alkanut keskustelu ulkonaliikkumiskiellosta käytännön toteutuksineen käytiin Belgiassa pitkälti jo yli vuosi sitten. Belgiassa liikkumisrajoitukset ovatkin olleet jo vuodenpäivät arkipäivää. Tuttuja ei ole saanut tavata, eikä lähipiirin ulkopuolelle matkustaa. Maskipakko on ollut itsestäänselvyys.  Johannan työn paras puoli: 26 EU-maan kollegat. Edellä mainittujen poliittisten myllerrysten ja maailmanlaajuisen pandemian lisäksi olen viimeisen viiden vuoden aikana oppinut ulkomailla elämisestä paljon. Olen nähnyt erilaisia paikkoja ja olen pyrkinyt myös ymmärtämään toisenlaista tapaa elää. Belgialaiset elävät hetkessä, ”asioilla on tapana tavalla tai toisella järjestyä” todetaan usein, kun jokin asia kerta toisensa jälkeen menee pieleen. Liittovaltio Belgiassa osataan myös ratkoa poliittisia kriisejä ja pattitilanteita ja maa onkin viimeiset neljätoista vuotta elänyt länsimäiselle demokratialle vierasta epävakaiden hallitusten aikaa. Politiikasta ei sen enempää, mutta mainitsen kuitenkin, että äänestäminen maassa on muuten pakollista ja siksi äänestysprosentti harjoitetusta politiikasta huolimatta on aina poikkeuksetta hyvin korkeaa, yli 90 prosenttia.  Neuvostorakennus eli EU-jäsenmaiden ”koti” Belgian Brysselissä. Työntekijöiden vapaa liikkuvuus on ollut EU:n perustamisesta lähtien yksi sen perusperiaatteista, se on työntekijöiden perusoikeus, joka täydentää tavaroiden, pääoman ja palvelujen vapaata liikkuvuutta unionin sisämarkkinoilla. Kiistatta voidaan myös todeta työntekijöiden vapaan liikkuvuuden olevan yksi EU:n menestystarinoista, siitäkin huolimatta, että sen voidaan katsoa olevan yksi syy Britannian eroon EU:sta. Ylevistä tavoitteista huolimatta työntekijöiden liikkuvuus unionin alueella kohtaa kuitenkin edelleen haasteita alkaen hallinnollisista muodollisuuksista ja päättyen esimerkiksi sosiaaliturvan yhteensovittamisen ja tutkintojen tunnustamisen haasteisiin. Usein kysymyksiä on enemmän kuin selviä vastauksia ja ulkomaille lähtevältä tulee avoimen mielen lisäksi löytyä pitkää pinnaa ja halua haastavienkin tilanteiden selvittelyyn.  Näkymä Johannan perheen Brysselin-kodin parvekkeelta. Mitä viivan alle viimeisistä viidestä vuodesta sitten jää, on kysymys, jota on paljon tullut viime aikoina pohdittua. Ulkomailla asumisen lisäksi koemme, että olemme perheenä hitsautuneet yhä tiiviimmin yhteen, onhan takana vaiherikas ja haastavakin aika ulkomailla. Osaamme myös arvostaa arjen sujuvuutta ja ennen kaikkea suomalaista koulutusjärjestelmää, jonka huomaan voi lapsen lähettää ilman suuria panostuksia koulukirjoihin, muihin koulutarvikkeisiin tai eväisiin. Kouluruokailu on ihan parasta! Mieleen tulee myös koulumatka, jonka suurin osa koululaisista voi Suomessa taittaa ihan itse, näin ei todellakaan ulkomailla asuessa ole. Ammatillisesti olen saanut rutkasti lisää itseluottamusta, ulkomailla työskennellessä kun ei kynttilää juuri kannata vakan alla pitää, ja ammattitaito on karttunut. Arvostan myös ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä omasta kotimaastaan työskennelläkseen ja elääkseen toisessa maassa. Heillä on sellaista osaamista, mitä ei voi mitata koulun penkillä istumalla tai todistuksen arvosanoilla, heillä on rohkeutta ottaa askel tuntemattomaan ja uskoa siihen, että elämä kantaa. Koska niin se vain on, että elämä kantaa sillä asioilla on tapana aina tavalla tai toisella järjestyä kuten belgialainen sanoisi. Johanna Koponen  Matkalla Ranskan Bretagneen.  Joulukuussa 2020 Helsingin Sanomat kirjoitti Piilaakson teknologiavaikuttajasta, Flickr-kuvapalvelun perustajasta Caterina Fakesta ja kapuloista, joita suomalainen maahanmuuttobyrokratia heitti yhdysvaltalaisvaikuttajan rattaisiin. Time-lehden maailman vaikutuvaltaisimpien ihmisten joukkoon valittu Fake ei saanut Suomesta erityisasiantuntijan oleskelulupaa, vaikka hänellä on perhettä täällä ja vaikka Suomeen on pitkään yritetty houkutella ulkomailta kansainvälistä huippuosaamista. ”Hyvästi, Suomi!”, Caterina Fake totesi artikkelissa ja sanoi ettei toistaiseksi ole palaamassa tänne. En syytä Fakea tästä päätöksestä. Maahanmuutto- ja työelämäjärjestelmien sokeat pisteet eivät toistaiseksi tunnista Faken kaltaista huippuosaajaa. Tämä on monella tasolla haitallista ja byrokratia ei ainoastaan johda kansantaloudellisiin menetyksiin vaan pahimmillaan rikkoo perheitä, jotka joutuvat olemaan tässä limbossa mukana. Jaan oman kokemukseni. Asian arkaluontoisuuden takia nimettömänä pysyttelevä mieheni saapui Suomeen 2015 nuorena ja paperittomana mutta tulevaisuusorientoituneena insinöörialan miehenä pakoon kotimaansa näköalattomuutta. Hänen tavoitteenaan oli tulla tänne opiskelemaan ja tekemään töitä. Hän pääsi opiskelemaan rakastamalleen insinöörialalle, ensiksi alempaan ammattikorkeakouluun ja myöhemmin Aalto-yliopistoon. Hän on menestynyt opinnoissa siitäkin huolimatta, että opintojen ohella iso osa energiasta on mennyt maahanmuuttoasioiden järjestelyyn.
 Hei Sinä maahanmuuttaja! Miehinen näkökulma on se mitä minulta pyydettiin. Miehistä näkökulmaa monikulttuurisen perheen isänä, iskänä, faijana ja aviopuolisona. Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä olen saanut kokea suurperheen rakkauden ja viiden sisarukseni loppumattoman huolenpidon. Isoveljeni opetti minut paitsi ajamaan autoa, myös korjaamaan niitä ja siskoni sekä äitini opettivat minulle ruoanlaiton jalon taidon. Rakkauteni ruokaa kohtaan on seurannut minua koko elämäni ajan, armeija-aikana osasin aseenkäytön lisäksi tehdä ruokaa, joten kasarmiveljeni saivat nauttia minun moninaisista taidoista loihtia perunasta mitä erilaisempia gourmet-ruokia. Olinkin armeija aikana erittäin suosittu, pidinhän asekuntamme leivässä kiinni. Armeijan jälkeen siirryin töihin kotikaupunkini suurimpaan meijeriin, josta erinäisten vaiheiden jälkeen valmistuin kokiksi ja tätä ammattia harjoitan edelleen. Perheessämme syödään yhä edelleen paljon perunaa ja juodaan maitoa, mihinpä sitä koira karvoistaan pääsisi, toteaa vaimoni usein ja ihan oikeutetusti, työhistoriaani ajatellen. "Tiedän myös mitä perkele tarkoittaa ja milloin tätä sanaa käytetään.
Ymmärsin vasta Suomeen muutettuani, että oman ammatillisen identiteettini lisäksi minusta oli hyvää vauhtia kasvamassa kaksikulttuurisen perheen isä. Kun kaksi eri kulttuureista lähtöisin olevaa ihmistä kohtaa toisensa, jää seurusteluaika usein hyvin lyhyeksi. On erilaisia syitä siihen, miksi rakastutaan nopeasti, miksi perustetaan perhe ja asetutaan jommankumman kotimaahan asumaan. Usein kiire johtuu siitä, että monikulttuurisen parisuhteen toinen puolisko on aina niin sanotusti ”ei kenenkään maalla”, in no mans land, kuten usein sanotaan. Jotta toinen voi jäädä, on tehtävä kompromisseja ja löydettävä oma paikkansa nopeastikin. Se ei ole reilua eikä tunnu kivalta, mutta on realiteetti, jonka kanssa on elettävä. Olen usein miettinyt, onko tämä kiire syy siihen, miksi monikulttuuriset parisuhteet ovat usein kotimaisia suurempien haasteiden edessä, mutta siihen vaimoni aina sanoo, että myös kotimaiset suhteet kariutuvat ihan samoista syistä kuin monikulttuuriset. Vaimoni onkin opettanut minulle paljon suomalaista realismia, luterilaisuutta, kuten hän itse sanoo. "Ymmärsin vasta Suomeen muutettuani, että oman ammatillisen identiteettini lisäksi minusta oli hyvää vauhtia kasvamassa kaksikulttuurisen perheen isä." En kuitenkaan tunnista edellä mainituista identiteeteistä yhtäkään, sillä olen ensisijaisesti isä, kahdelle lapselleni ja aviomies suomalaiselle vaimolleni. Olen myös eurooppalainen, mutta se ei koskaan kiinnosta ketään, ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Minua ei haittaa se, että ulkomaalaisista puhuttaessa viitataan usein vähemmistöön, johon liitetään erilaisia haasteita, sillä tiedän, että suomalaisen keski-ikäisen miehen haasteet ovat aivan samanlaisia kuin minunkin, jaan hänen huolensa. Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää. Kysymys, jota olen usein pohtinut, on, annetaanko meille Suomessa asuville ulkomaalaisille todella mahdollisuus nousta numeroista tilastoissa osaksi suomalaista yhteiskuntaa, nähdäänkö meidät todellisena voimavarana? Usein vaaditaan integraatiota pohtimatta itse asiassa sitä, mihin meidän tulisi integroitua. Mikä on se suomalainen kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? "Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää."  Usein olen myös kadehtinut teitä suomalaisia, mutta siinä positiivisessa mielessä. Teillä on kaikki, mitä toimivaan yhteiskuntaan tarvitaan, teillä on myös luontoa, teitä kutsutaan maailman onnellisemmaksi kansaksi, olette rehellisiä ja hoidatte asianne hyvin. Olette myös osanneet tehdä koronapandemian kurimuksessa etäisyysvaatimuksesta hyveen ja vielä jopa nauttia siitä! Silti Suomessa jaksetaan loputtomasti pohtia esimerkiksi sitä, tarvitaanko maassa työperäistä maahanmuuttoa ja saako Suomeen tulla poimimaan marjoja (vai annetaanko marjojen maatua metsään). Kun tapasin vaimoni, ei meistä kumpikaan silloin onneksi miettinyt tilastoja, työperäisyyttä tai kategoriaa muut. Kaikki tämä on tullut osaksi suhdettamme vasta myöhemmin. Meidän on molempien täytynyt myös tottua siihen, että toinen meistä tulee aina olemaan numero tilastoissa, jota toinen meistä selittää: vaimonihan on syy siihen miksi ylipäätään olen Suomessa.
Näin itsenäisyyspäivän aikaan on hyvä haastaa meidät kaikki pohtimaan yhteiskuntamme tilaa. Maahanmuuttajien sijaan meidän tulisi puhua yhteiskuntamme uusista jäsenistä maanmuuttajina, voimavarana, joka nostaa yhteiskuntamme yhä korkeammalle menestyksen portaita. Näin numerosta tilastossa tulee voimaannuttaja, joka raivaa omaa tietään kuin Väinö Linnan Jussi, sillä alussahan olivat vain suo, kuokka ja Jussi. Näin kategoriasta muut nousevat esiin ne lukemattomat kokit, insinöörit, lähihoitajat, asiantuntijat ja luovat työntekijät, jotka omalla panoksellaan tuovat osansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin ulkomaalaisesta miehestä tulee isä, iskä, faija tai paras kaveri, se sama mies, jollainen jokainen meistä miehistä haluaa omille lapsilleen olla. Paras mahdollinen isä.kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? Maanmuuttaja Jutun minä on kaksikulttuurisen perheen isä, joka kalastaa ja kokkailee myös vapaa-ajallaan.
Vaikka monikulttuurisuus on Johannalle itsestäänselvyys, hän usein kohtaa tilanteita, jossa hän joutuu selittämään muille mitä se tarkoittaa. “Itsellä on tullut joskus sellainen tunne, että minun pitää selittää miksi minulla on monikulttuurinen perhe, vaikka en ole kenellekään mitenkään tilivelvollinen. [Familiassa] ei koskaan ole tullut sellaista tunnetta, että pitäisi selittää itseään.” Viestintävapaaehtoisena toimiminen tuntui luontevalta askeleelta, jolla pystyi vaikuttamaan kotimaan asioihin.
Parasta vapaaehtoisuudessa on ollut Familian avoimuus ja yhteisöllisyys. “Vaikka jokainen meistä vapaaehtoisista tekee omaa toimintaansa omasta lähtökohdasta käsin, se on tosi yhteisöllistä toimintaa” , Johanna kertoo. “Familiassa ihmiset on ollut hirveän kannustavia ja tosi avoimesti suhtautuu ajatuksiin ja ehdotuksiin.” Vapaaehtoisuus merkitsee Johannalle yhteiseen hyvän edistämistä ja oman osaamisensa antamista muiden hyväksi. “Ei voida tietää kuinka isoja juttuja pienistä puroista syntyy. Minä en koskaan voi tietää kuka esimerkiksi lukee juttuani ja minkälaisia ajatuksia tai inspiraatioita siitä voi saada!” Camilla Bergman Tällä viikolla Duo Blogiin on kerätty Familian vapaaehtoisten tarinoita. Olemme tällä hetkellä etsimässä uusia vapaaehtoisia tuottamaan sisältöjä someen. Jos olet kiinnostunut vapaaehtoisuudesta Familiassa, täytä vapaaehtoisten hakemus netissä tai ota yhteyttä vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin, Camilla Bergmaniin sähköpostilla camilla.bergman(at)familiary.fi. |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |
RSS Feed
|
|
|
Familia on johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja edunvalvoja Familia is the leading expert and advocate of intercultural families |
|
© Familia 2021