"Ehtiiköhän kirje Australiaan ennen meitä?" pohtii äiti poikansa kanssa. He ovat juuri saaneet tärkeät piirustukset ja kirjeet valmiiksi ja sujauttaneet ne pienen kirjekuoren sisälle. Kuoren päälle on kirjoitettu tuttu kaukainen osoite, jonne lähdetään taas jouluksi koko perheen voimin.

Kahden kulttuurin perheissä osa sukulaisista saattaa asua toisessa maassa tai jopa eri maanosassa. Tärkeä kysymys tällöin onkin, miten pitää yhteyttä ja luoda suhdetta kaukana asuviin sukulaisiin ja isovanhempiin. Osa tapahtumassa vierailleista perheistä kertoo käyvänsä ulkomailla asuvien isovanhempien luona kerran vuodessa, jotkut useamminkin. Suomessa tai samalla paikkakunnalla asuvia isovanhempia saatetaan sen sijaan nähdä jopa viikoittain, jolloin tiivis suhde isovanhemman ja lapsenlapsen välille muodostuu ikään kuin itsestään.

Perheiden puheista käy ilmi, että digiaika on suuresti helpottanut yhteydenpitoa kaukana asuviin isovanhempiin, sillä  esimerkiksi kuvia, ääniviestejä, videopuheluita ja viestejä voi lähettää helposti ajankohdasta riippumatta. Kommunikaatiotapojen monipuolisuus ja helppous mahdollistaa yhteydenpidon säännöllisyyden ja näin ollen helpottaa jälleennäkemisen tuomaa jännitystä: “Välillä jännitti, että alkaako lapsemme pitkien näkemisvälien takia vierastaa isovanhempia, mutta he halaavat toisiaan kuin vanhoja tuttuja jo heti lentokentällä”, eräs äiti kertoo hymyillen. Hänen perheensä pitää kaukosuhdetta yllä soittamalla isovanhemmille videopuhelun kerran viikossa. Joissain perheissä isovanhemmat lukevat välillä lapsenlapselle iltasadun tai laulavat lempilaulujaan omalla äidinkielellä.

Miksi lähettää välillä myös etanapostia?

• Valokuvan tai videon nappaa nopeasti, mutta kirjeen kirjoittamiseen tai piirtämiseen keskitytään pidemmän aikaa. Tällöin lapsi todella syventyy ajattelemaan lämmöllä henkilöä, jolle postia ollaan lähettämässä.
• Kuvat usein hukkuvat kännykän kansioihin, mutta piirustuksen tai valokuvan voi vaikka ripustaa kotona esille.
• Lapsen kanssa voidaan yhdessä seurata, kauanko kirjeellä kestää saapua perille ja näin hahmotetaan lapsenlapsen ja isovanhempien välistä etäisyyttä.

Vinkkejä
Piirustukset ja kuvat ovat ihanaa postia. Mikäli lapsi ei vielä kirjoita tai piirrä itse, lapsen pienen käden tai jalan ääriviivat voi piirtää paperille — tai vaikka painaa sormivärillä korttiin. Myös isovanhemmat voivat tehdä saman.

Lapsen ääni ja persoona pääsee esille, kun lasta sadutetaan eli kirjataan ylös lapsen puhe sanasta sanaan. Tarinoinnin välissä lapselle voi lukea ääneen sen, mitä siihen asti on kirjoitettu, jolloin lapsi voi halutessaan muuttaa tai lisätä jotain. Aluksi kannattaa käyttää suttupaperia, sillä teksti usein muokkaantuu sadutusprosessin aikana. Jos teksti on käännettävä isovanhempien äidinkielelle, kannattaa yrittää säilyttää lapsen ‘ääni’ myös käännöksessä.
​
Mitä saduttaa?

• Lapsi voi kertoa omasta arjestaan Suomessa (pienet, yksinkertaisetkin kuulumiset ovat kaukana asuville isovanhemmille tärkeitä ja ainutlaatuisia).
• Lapsi voi tehdä isovanhemmille haastattelun, jolloin kirjeeseen kootaan juuri lasta kiinnostavia kysymyksiä

(Riikka Paloneva)

RIIKKA PALONEVA
​
Kirjoittaja on kahden kulttuurin parisuhteessa elävä opettaja ja reppureissaaja, joka osaa keittää pastan al denteksi, pakata rinkan kompaktisti ja tanssia uskottavasti cumbiaa. Hän toimii Familiassa vapaaehtoisena sisällöntuottajana.

Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt.

As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another.

If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more.

REFERENCE
De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times.
​Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person

Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.

Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi
​
Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.

Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.

Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää.

 (Asta Buchanan)

ASTA BUCHANAN

Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen?
​
Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä! 
 

Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä.

(Fanny Yusuf)

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi.
Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”.
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen.

​Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

​Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla.
Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä.
​
Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.

Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa.
Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi.
Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan.
En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä.
Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset.

Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme.
​
​Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys.
Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet.
Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea.
Osaksi lasta.
Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla.
Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa.
Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire.
Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi.

​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.
Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain.
Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua.
Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En.
Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään.
Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne.
Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon.

Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita.

Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä.
​
(Annuska Dal Maso)

​ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.

My Spanish-Catalan-Finnish-Colombian combo has now been living in Finland for about half a year. We moved from a town near Barcelona to a town in southern Finland, close to my parents. We’re enjoying the snow and the reasonably mild winter weather. We have had our ups and downs, but mostly it has been smooth sailing. Our children seem to be adapting to their new environment with relative ease. They miss Spain but life in Finland doesn’t seem so bad either - not for now, anyway. Our lives are somewhat uneventful but right now we’re happy that way.

Perhaps the biggest event for us in the past few months was Christmas. Our son got a set of collectable football cards for Christmas. Each card has a picture of a player, their skillset, team and home country. The other day, as we talked about where each football player was from, I asked our 6- and 7-year-old children where they themselves were from. My question in Finnish was “Minkä maalainen sinä olet?” which literally refers to nationality and country rather than origin. Still, their answer was clear as day: both said they were Spanish.

Now, here’s the thing: our children don’t have a Spanish passport. They were born and, until half a year ago, raised in Catalonia, Spain, but officially they are not Spanish. Even in Spain, they were foreigners, born to a Colombian father and a Finnish mother. Did that matter to them? No. Home as they know it is in Spain, so that’s where they’re from.

In saying they were Spanish, my children made me both delighted and a little bit sad. Delighted because clearly they have an idea of self, home and roots. Sad because I feel that our transition and integration to Finland has gone well, that the children’s Finnish is improving in leaps and bounds, and that they have made friends. This winter they have even started to learn all the seasonal quirks Finnish children have to deal with - how to slip almost effortlessly into a snowsuit (“Äiti, I look like an astronaut!”), how to stay up on skates and skis, how to sing more than one or two Finnish Christmas carols. Surely these experiences are proof that they are starting to feel at home in Finland? I held onto these small victories as justifications that we had done the right thing in moving countries.

I was also a little bit sad about my children’s answer because I too have felt that home is somewhere other than where I live, and I know it’s not always easy to deal with such a complex feeling. I badly want them to feel at home where they are. But 6 months is a very short time in a new place - it can take years to start feeling at home in a place, even for children who we tend to think adapt to change quickly. I should know - I lived abroad as a child and I’m still unsure of where home is.

Your home is often defined by a document saying where you are from. These documents may give you certain freedoms, or restrict where you can travel. For many official purposes, these documents do matter. They also matter in politics, whether you want them to or not. A passport can also give you a sense of belonging - an idea of where home is. But right now, and perhaps for the rest of their lives, what defines home for my children is the place they first knew as home, even if they were born foreigners to that place. It’s not a new phenomenon and it’s not unique to my family. People have moved across borders throughout history. Diasporas, refugee camps and multilingual families like ours provide continuous proof of that.

How, then, can we support our children who have left their home behind? I wish I knew. In our case, we are trying to keep up their Spanish language skills, stay in touch with their friends and, when the time is right, we'll visit our former hometown. But will that be enough for them to feel like they are connected to their Spanish home? I don’t know. Fortunately, my daughter has a backup plan: she says we could transport our old home in Spain to Finland. So if push comes to shove, maybe we’ll just have to do that.

(Reetta Savolainen)

Leikkimielinen kahden kulttuurin parien rakkauskysely sai alkunsa hetken mielijohteesta, enkä sitä laatiessani osannut mitenkään kuvitella miten hienon vastaanoton se saisi! Vain somen kautta jaettu kysely sai muutamassa päivässä yli 30 vastausta, joita lukiessa sekä nauratti että itketti... onnesta. Lämmin kiitos kaikille oman tarinansa jakaneille!

Tarinoissa näkyy kansainvälisten rakkaustarinoiden koko kirjo: on pariskunta, joka tapasi New Yorkissa Columbia yliopiston kampuksella vuonna 1957, ja pari, joka tapasi viime vuonna Facebookissa. Tarinansa jakoi myös nainen, joka tapasi miehensä naisten leirillä Venäjän Joshkar-Olassa, ja nainen, joka rakastui mieheensä ensi silmäyksellä kirkkokonsertissa Senegalissa. Vastanneiden joukosta löytyy "tietenkin" myös Tinder-pari, ja pari, jonka rakkaustarina alkoi 31 vuotta ensitapaamisen jälkeen!

​Hanna Kinnunen

S & Y (Suomi & Turkki)
​Alanya, 1996
Nappasin puolisoni baarista kainalooni turvakseni, jotta uskaltaisin yksin kulkea pimeän taipaleen hotellilleni. Ja siinähän tuo on viihtynyt jo reilut 20 vuotta.

​ Erilaisista taustoista ja lähtökohdista huolimatta meistä taitaa löytyä enemmän samanlaisuuksia kuin erilaisuuksia.

Eric & Marta (Italia & Saksa)
Kreikka, 1997
Erasmus students, what else?

 Travelled all the way from Greece to Germany and Belgium to finally settle down in Finland...

Tom & Suzy (Canada & Suomi)
​Intia, 1999

About a week or so before we met and talked, I saw him in a crowd of thousands of people, and felt a connection.
​ After 15 years of marriage, we’re still a very mushy couple, with regular hilarious and crazy late night conversations. ​

Emilia ja Mariano​ (Suomi & Argentiina)
​Helsinki, 2010
Olimme tavanneet työn merkeissä 2010, ja molemmille jäi hyvä fiilis toisesta. 2011 tapasimme aivan sattumalta uudelleen, baarissa, ja kaikki oli selvää samantien.

Olemme naimisissa ja meillä on päiväkoti-ikäinen lapsi. Kulttuurieroja ei ole oikeastaan koskaan ollut; olemme todella samanlaisia persoonaltamme ja molemmat hyvin epätyypillisiä kansallisuutemme edustajia. Mieheni on joissain asioissa suomalaisempi kuin minä, ja minä joissain asioissa enemmän ”argentiinalainen” kuin hän.

Chiara ja Hannu (Italia & Suomi)
Facebook, 2011
We met online in a football forum :) I was studying Dutch at that time, and I thought he was Dutch, so I sent him a private message. We were online friends for over a year, until he decided to come to meet me in Roma. I went to meet him secretly, without telling it to my dad😁

Nadja ja Brian (Venäjä & Skotlanti, UK)
Helsinki, 2011
We talked for the first time two years after we first saw each other. We've been married for 5,5 years and have two small children.

N&M (Suomi & Uganda)
Kampala, 2012
Ensi hetkessä oli taikaa, joka muutti koko elämän suunnan.
Kahden kulttuurin suhde haastaa pohtimaan monelta kantilta elämää, arkea, valtarakenteita, maailmaa. Vaikka yhteiskunnan rakenteet järkyttävät usein, on rakkaus omaan puolisoon vain kasvanut ja syventynyt vuosien varrella.

M&J (Suomi & Algeria)
Helsinki, 2013

Jenna ja Nadhif (Suomi & Zanzibar, Tansania)
Zanzibar, 2013
Me tapasimme ekan kerran 2006 jolloin suutelimme mutta emme nähneet toisiamme noin kahdeksaan vuoteen jolloin 2013 rakkaus syttyi kun tapasimme uudestaan,tosin emme muistaneet että olimme 2006 suudelleet toisiamme kunnes kaverimme siitä meille kertoivat nähtyään kuvia meistä 2014. Parisuhteemme on vahvistunut vuosi vuodelta.

M&K (Suomi & Brasilia) Brasilia, 2014
Meillä oli yhteisiä tuttuja. Tavatessa jo tiesimme, että olemme samantyyppisistä perheistä ja meillä on samanlaiset arvot mm. miehen ja naiset rooleista, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa ja olemme erivärisiäkin. Nämä asiat ovat tärkeimpiä yhteisen elämän onnistumiselle.

Laura ja Akash (Suomi & Nepal)
​Turku, 2014
Menimme naimisiin vajaa 3 kk ensitapaamisen jälkeen maistraatissa. Seuraavan vuoden ystävänpäivänä meillä oli perinteiset suomalaiset häät ja vuonna 2017 Intiassa käydessämme meillä oli myös hinduhääseremonia.
Lapsia meillä on 2.

Rita ja Ryan (Suomi & USA)
Athens (Georgia), 2014
We met at a Mexican restaurant at a mutual friend’s niece’s 5th birthday party. The seat next to him was the only one left. He was too shy to give me his phone number, but later that night asked around for the address of the “after party” so he could come find me and give me his number on a business card.
We are having our second kid in April. We are total opposites (extrovert/introvert, night owl/early bird). Now we both live in Helsinki. He definitely seems to fit right in.

A+A (Suomi & Venäjä) ​
Pietari. 2014
Meidän salaisuus :)

Tanja ja Sung Bok (Suomi & Etelä-Korea)
​Tampere, 2014

Tapasimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa yhteisien ystävien häissä kesällä 2014. Minä tunsin alkujaan morsiamen, hän tunsi sulhasen. Silloinen deittini ei muiden menojen vuoksi tullut mukaan, joten minun täytyi esittää sosiaalisempaa kuin oikeasti olinkaan ja yrittää löytää juttukaveri täysin tuntemattomien ihmisten joukosta. Onnekseni päädyin juttelemaan suomen kielestä ja partitiivista erään puvussaan erittäin komean ja kauniilla silmillä varustetun arkkitehtiopiskelijan kanssa. Nauroimme myös hänen Google-kääntäjällä suomeksi kääntämälleen onnittelukortille, jossa hän oli halunnut kertoa häälahjansa eli korealaisen koristesorsaparin merkityksestä.

Häiden jälkeen tapasimme seuraavan kerran juuri ennen joulua, kun olimme sattumalta matkalla Helsinkiin samalla junalla. Meillä synkkasi uskomattoman hyvin englannin kielikukkasista huolimatta, ja seuraavana keväänä aloimme virallisesti yhteisen, elämänmittaisen matkan. Naimisiin menimme kesällä 2018, jolloin mekin saimme oman monia onnellisia aviovuosia ja jälkeläisiä tuovan sorsaparin kotiimme.

Rintintin (Vietnam & Suomi) ​
Helsinki, 2016
We met and ate in a Vietnamese restaurant in Itäkeskus. I was late 1 hour as I took wrong direction bus to the airport, Vantaa. At that time, Helsinki was still new country to me.
I am very happy in our relationship. He is my great gift in this life and I am his treasure, according to him :).

Sarah ja Kaitsu (Saksa & Suomi) ​
Espoo, 2016
We met in Hoplop so my older son could play while I was on a "date"...

We met online on Tinder and at first I thought he was gay cause he had some drawn rainbow pictures there.... Now we are patchwork and have a 1.5y old boy and I have from a previous relationship a 7y old boy.

Mr. and Mrs. B. (Suomi & Ghana)
Facebook/Joensuu, 2018

From the very beginning it was all clear: this is the man that I want!

​Now we're married and expecting a little chocolate baby 💕

“Olen turhautunut”. How many foreigners want to answer that every time someone asks them, politely, how things are going in Finland?

I am frustrated.

Hear me out. I am not frustrated by the impossibly long integration process. I am not frustrated by the bureaucracy. Not by the cold, the darkness or the job market situation. And not even by the mämmi that my Finnish partner stocks up in the fridge and tries to make me eat.

I am facing the worst frustration you can imagine. The one that so many foreigners, immigrants, intercultural family members feels. The hardest one to tackle because it is so personal and challenging. And yet, the one that everyone, immigrants, partners, NGO’s and government should invest time and attention in: being frustrated with yourself.

First, when it comes to do and observe the basic things of life.

That Finnish mechanism, that makes it impossible for you to open the window as you would like to. The bus machine. How the weather changes and you never know if you should wear two coats or not. How you wont find wine in the supermarkets. Or how, really, you can’t use your sauna as a drying place.

All those little things, that you don’t even think about when you live in your own country become a real hassle here and endanger your own well being and self-esteem. It may sound odd, but I promise that a daily struggle with a simple window does make you feel really helpless.

Second, by your inability to actually know and understand people.

In your home country, you know at what time it is the smartest to send an email. You know if you can call again without being rude.  Whether or not to smile, answer with words or body language. You know when to tell your joke, the topics that are off limits with strangers and close ones.

But how does an immigrant get to know all these things in a new country? Having a Finnish spouse helps immensely. But even though, how do you grasp the nuances that will make you go from clueless and frustrated to fitting and at ease?

It’s only after having made a bad joke and smiled in the lift to your neighbour, spent 3 or 4 winters in Finland, that you can learn. That frustration, caused by your own limits has another source, often extremely difficult to face : time. Integrating and adapting takes time and accepting that you don’t have any power on it is frustrating.

Third, every time that you can’t communicate.

You dreamt about verbityypit yesterday and you don’t even bother anymore to answer when a Finn says “Finnish is so hard. Did you think about maybe learning Swedish?”. Because yes, of course you did. You downloaded Duolingo, and felt so empowered when you recognised immediately that “äpple” was apple and “banan” was banana. And yet, here you are, afraid to open your mouth at Alepa because you know the second the cashier hears you, he will switch to English.

It is frustrating. Because it takes so long. Because you don’t see any progress. Because you question wether you really need it or not. Because you constantly forget that one word that you use li Here you are, frustrated immigrant, unable to plan, kind of hating yourself more or less all the time. Sending application through the TE website without even believing it would work. Asking your Finnish friend to read your cover letter and seeing the anxiety in his eyes while he reads. Because he doesn’t know how to explain that there is a difference between “työ", “töissä", and “työssä”.

The most critical phase regarding frustration in the integration process is that moment towards adaptation, when you won’t feel clueless anymore in most of the situations. Until then, you might feel frustrated when you face a situation that feels new but that you have already faced before. You’re frustrated with yourself because you are not adapted but feel like you should be.

Therefore, to deconstruct self-frustration, here are my 5 advice:

1. Address the “to do” frustration by dealing with your own perception of time.

• ​Multiply experiences. You cant make time go faster but you can multiply experiences as much as possible. Let’s come back on the time issue for a bit. As we saw, time (not enough of it, or it going too slowly, or having to wait too long for something to happen) is a huge source of frustration. You don’t learn enough Finnish with your 4 hours daily? After class go to a speaking cafe, then to a market, then to a public sauna. You don’t know how to behave in social situations? Go to see a game, join an association, play a team sport.  Multiply experiences. If you need time to understand a culture, the more you are exposed to its variety, the easier it gets. Watch Aki Kaurismäki movies then watch Burgerimies. Read Paasilinna then the weather pages of Ilta-Sanomat. Put yourself out there.

2. Address the “to know” frustration by working on your goals.

• Set goals. Reasonable ones that you’ll use as steps towards bigger ones. You’ll feel that you are achieving something, having small victories. You will build your confidence. You will see your own progression. You will feel in control of your own path, planning and setting objectives for yourself.

3. Address the “to observe” frustration by observing … yourself first.

• Keep a journal with the things you learned or saw during the day. Regularly read what you wrote before and compare to your present struggles and achievements. I remember for example having a very hard time when I moved to Helsinki to remember street names. It seems really dumb to me now, and seeing my own progress, in such a simple thing, makes me feel good about myself and realise my concrete and achievements.

4. Address the “to communicate” frustration by focusing on your achievements.

• Meet people. You will hear their stories and recognise yourself in it. Find inspiration in their own journey. It is important that you meet people from the same background as you. Find a group of people from your country, or the same educational field. Or anything that can give you a sense of belonging. Sharing with peers is crucial to feel supported, understood and find solutions that match your actual self-struggles. But also do the opposite and see other people. Please get out of your own circles! Force yourself to meet with people from other countries, other religions, education. Hear what someone who looks different goes through. It will give you ideas, help you think out of the box and motivate you. And the more confidence you have, the easier it will get to actually try things and see by yourself if calling for a job on a private number on Vappu day is rude or not (spoilers : it is).

5. Understand the meaning and use of frustration.

• Noel Burch, in the 70’s, developed the theory of the “four stages of competence”. It is important, in my opinion, that you stop there for a second and think about it. It is easy to see how learning Finnish is an actual competence. But every other aspects of your life are actually a skill too. Find your way in a city, recognise easy signs, read on someone’s face if you’re standing too close or not.  Living in Finland requires that you acquire a tremendous amount of competences.

​
And guess what? Frustration is a - healthy- sign that you are actually learning and going forward.  Instead of the Finnish language, let's take my favorite example : the beloved Finnish window.

Here are briefly what the four stages of competence are:
Unconscious incompetence: I don’t know that I can’t do it. I move in my new home, I like my big windows and how they bring in so much light.
Conscious incompetence: I know that I can’t do it. The sun shines. I want to open them and get fresh air in. It is blocked. I spend 15 minutes trying to understand how that lock works. I fail pathetically and ask my Finnish partner to open it for me. Which he does, in 4 seconds.
Conscious competence: I know how to do it if I am focused. After having observed my spouse doing it a thousand times, I can open the window. If I take my time. And if I’m in a good mood. And if I move slowly.
Unconscious competence: I know how to do it and don’t even think about it. It’s warm - try to picture it for the sake of my demonstration-, I go to the window, open it, end of story. Now, notice that frustration appears at stage 2. This is the critical moment where many people give up, don’t have the tools to keep observing and trying.

They drop it because they don’t take the time to understand that frustration is part of the whole process of integrating.

We are all, as immigrants, in the 4 stages of competence at the same time. Use these 5 tools, and let us know what are your frustrations and how you deal with them!

​And until then, if you see me walking towards a window, get ready for a lot of swearing.

(Grace Ondo)