Paastonaikaan minä huolehdin poikkeuksellisesti suurimmalta osin ostostenteosta ja ruuanvalmistuksesta. Nälkäisenä ja väsyneenä kauppaostosten tekemisessä ei ole mitään järkeä. Sen tietävät kaikki, jotka ovat seisoneen perjantaina klo 17 Citymarketin kassajonossa. Kauppalistalta löytyy paastonaikaan erityisen paljon hedelmiä, pähkinöitä, taateleita sekä tuorepuristettua appelsiinimehua. Vatsa täytyy saada täyteen pitkän paastopäivän jälkeen, joten ruokalista suunnitellaan sen mukaan, mikä maistuu parhaiten miehelleni. Minun kokkailuni eivät tietystikään vedä vertoja indonesialaiselle kotiruualle, mutta kyllä pyttipannulla ja kermaisella lohisopalla saa hymyn aikaiseksi. Jotta lapset pääsevät purkamaan energiaa, heidät täytyy ulkoiluttaa joka päivä. Muuten luhtitalon seinät kaatuvat päälle itse kullakin. Tämä on yleensä miehelleni mieluista hommaa. Pyöräretket, jalkapallopelit ja leikkipuistossa säntäily on pitänyt kuitenkin jättää nyt vähemmälle paaston vuoksi ja sen sijaan ayahin (ind. isä) kanssa onkin keskitytty pelaamaan Inkan aarretta ja lätkimään Unoa sisätiloissa. Hellepäivinä minä olen toiminut rantavahtina ja uittajana, mies on jätetty suosiolla kotiin. Esikoisemme täyttää kesällä 6 vuotta ja hänen kanssaan Ramadanin merkityksestä ja viettämisestä on jo puhuttu paljonkin. Häneltä ei aikataulujen mukaista paastoa tietenkään vaadita, mutta olemme pyrkineet herättelemään hänessä pohdintaa: ”Mitä ilman voisi tulla toimeen paastokuukauden?”. Ehdotuksissa on ollut mm. television katsomisen ja herkkujen vähentäminen, mutta toistaiseksi nämä ehdotukset ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viime vuonna, vajaan 5 vuoden iässä, hän oli koko paastokuukauden syömättä maissinaksuja ja paaston päätyttyä oli erittäin tyytyväinen saavutukseensa. En tiedä onko tässä mitään ”oikeaoppista” tai järkeä, mutta mielestäni lapsen kohdalla pienet askeleet ovat hyväksi. Uskon vahvasti, että ikä tuo sitten tullessaan päättäväisyyttä ja jonain päivänä hän haluaa kokeilla paastoa täysimittaisesti. Nyt hänelle riittää oikein hyvin ayahin paaston vierestä seuraaminen sekä sen ymmärtäminen, että paasto on luonnollinen osa elämää.
Anna Setiansyah
0 Comments
 When Valéria Pinto moved to Finland with her Finnish partner two years ago, she was looking for opportunities to integrate and network. Originally from Brazil, Valéria has experience in both working as a media coordinator and teaching English. It was during this time that Valéria met Familia by chance during an event with another organisation that at the time had a partnership with Familia. “I won’t say it was my dream to volunteer when I moved to Finland, but it was something to fulfill the need of doing something and being useful, of meeting people and understanding things a bit better.” “I wanted to find a way to get more connected to the Finnish mindset and lifestyle, but also to become more employable”, she shares. “I met someone from Familia who was giving me tips regarding my CV and she suggested volunteer work. Her professionalism, her energy made an impression on me.”
This autumn Valéria led workshops about Brazilian music for learners of Portuguese to become more familiar with important cultural moments in Brazilian history. The workshops included exercises and discussion to contextualise these cultural moments through songs of the era. The Portuguese club was part of Familia's language club activities. For Valéria, the best thing about volunteering at Familia was the freedom to develop her own activities. “Familia gave me great freedom to develop my idea […] and was very open to my proposition.” “What’s the point with my volunteer experiences? Exchange: exchange of experiences and exchange of stories.” says Valéria, “I have lived in 6 countries and I really enjoy knowing different things, meeting different people, listening to their stories and telling my own stories.” Volunteering in Familia was also a way to challenge some assumptions about Finland. “After my experience with Familia, I felt that [Finland] is a friendly environment and I just have to go a step further to integrate. […] I learned that Finns are very open, welcoming and curious about things.” she says, “It’s about sisu!” Camilla Bergman This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for new volunteers to run multicultural and multilingual activities. If you are interested in leading activities in your language please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi.
Vaikka monikulttuurisuus on Johannalle itsestäänselvyys, hän usein kohtaa tilanteita, jossa hän joutuu selittämään muille mitä se tarkoittaa. “Itsellä on tullut joskus sellainen tunne, että minun pitää selittää miksi minulla on monikulttuurinen perhe, vaikka en ole kenellekään mitenkään tilivelvollinen. [Familiassa] ei koskaan ole tullut sellaista tunnetta, että pitäisi selittää itseään.” Viestintävapaaehtoisena toimiminen tuntui luontevalta askeleelta, jolla pystyi vaikuttamaan kotimaan asioihin.
Parasta vapaaehtoisuudessa on ollut Familian avoimuus ja yhteisöllisyys. “Vaikka jokainen meistä vapaaehtoisista tekee omaa toimintaansa omasta lähtökohdasta käsin, se on tosi yhteisöllistä toimintaa” , Johanna kertoo. “Familiassa ihmiset on ollut hirveän kannustavia ja tosi avoimesti suhtautuu ajatuksiin ja ehdotuksiin.” Vapaaehtoisuus merkitsee Johannalle yhteiseen hyvän edistämistä ja oman osaamisensa antamista muiden hyväksi. “Ei voida tietää kuinka isoja juttuja pienistä puroista syntyy. Minä en koskaan voi tietää kuka esimerkiksi lukee juttuani ja minkälaisia ajatuksia tai inspiraatioita siitä voi saada!” Camilla Bergman Tällä viikolla Duo Blogiin on kerätty Familian vapaaehtoisten tarinoita. Olemme tällä hetkellä etsimässä uusia vapaaehtoisia tuottamaan sisältöjä someen. Jos olet kiinnostunut vapaaehtoisuudesta Familiassa, täytä vapaaehtoisten hakemus netissä tai ota yhteyttä vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin, Camilla Bergmaniin sähköpostilla camilla.bergman(at)familiary.fi.  "We as international lovers and families, urge governments of all states to amend their travel restrictions. Allow the un-bureaucratic and safe reunion of partners in long distance relationships as well as family members", Love is not tourism -website Komal, Noel and Celine are part of Love is not tourism -movement, that has been actively campaigning for partners and families that haven't been able to see each other this year. Global pandemia has caused travel restrictions especially from the third countries to European Union. These are the stories from the people that are desperately missing their partners and family members. Komal's story  Me and my husband are both Indians but were residing in Finland since 5 years with A type residence permit. We came to India for a short trip in February 2020 and got stuck here due to pandemic. My husband managed to return to Finland in May 2020 but me and my daughter’s residence permits expired so we could not return. We are desperately waiting for the embassy in India to reopen visa services so that we can reunite with my husband. Our daughter is desperately missing her dad and missing her school and education. Noel's story  My fiancé lives in Lebanon and it’s getting tough to get him a visa since the visa center in Beirut is closed. I found out that in Turkey they’re partially open but I’ve been calling them and they haven’t answered. We are planning to see each other in Istanbul next month but not sure if we will be able to get there, if there will be flights. Now I’m trying to get him a visa to come to Finland in December. We were planning to meet many times during spring and summer but because of the restrictions, everything was always canceled. We were planning to get married in February 2021 but now I think that’s not gonna be possible. Celine's story  I’m an Indian citizen. My husband and I have been separated since June 2020. He is new to Finland and has a A type resident permit. He is alone and finding it difficult mentally to manage alone. He also got severely sick and has no one to take care of him. I contacted the Finnish Embassy in New Delhi several times, more than 10 calls since June. Their response every time was that they can’t provide any type of visas or travel documents unless Finland lifts its travel/visa ban.
Once I called Chennai consulate. They said that our personal relationship doesn’t matter. They only do what the government decides. I told the embassy that my husband is sick in Finland with no one to take care of him, and they replied that’s “not their responsibility”. How cruel... Being separated too long affects us both physically and mentally. Please help. What’s the point of declaring family reasons as “essential travel” if they don’t give us visas to enable us to travel? Is it so much fun for the authorities to see the struggle of separated couples?
Imagine being asked, What is being heard? "Mitä kuuluu!" And the response, Good. “ Hyvää, Kiitos.” Thank you. But the question, “Mitä kuuluu?” is “What hears?” literally. "Entä sinä?" And, you? "Ihaan hyvää, kiitos." Yes, perfectly well, thank you. Like saying, one hears good things. Except, that they are not responding about the functionings of their auditory senses, but, they are telling you that they are doing well. Which is what they asked you about in the first place… “Mitä kuuluu?” Do you hear well, What is being heard?
Also, in the olden days, when calculators helped people do their math, a calculator was also called an aasin silta. Maybe, just maybe, because the user could not make the connections between those unrelated numbers? It is nice to see how they use English words and add an “i” to the end of some words to make it their own. So, logically, hotel is hotelli, bus is bussi, and so on. But, you can’t extrapolate a word and think you know the meaning, especially when “porkanna” is not pork but the humble carrot. How about trying to say kaHvi for coffee (make sure you aspirate the “h”, tough one ain’t it?) and then having to say kofeiniton when you want caffeine-free? The suffix “ton” meaning “without”. That ton of logic beats me. Why not simply say “koffii” instead of making poor English speakers gasp for air while struggling to get the “h” aspirated. It does not help either, that the word for the pope is not aspirated and is just a long paavi. One has to pronounce the “aa” diphthong. If one doesn’t, there is not much else to distinguish it from its less-worthy cousin, the word for cardboard, pahvi. And listeners be-warned, especially, if I have not done my breathing-out exercises. "Yeah, I have the vain glory of being the one to make people think I am making pontifical statements, when all I was referring to, was some poor piece of cardboard that was in the rubbish bin!"  Picture Photo by amirali mirhashemian on Unsplash Or, how about going into a burger joint and being greeted with Tuuna burgerisi?.. which I quite innocently thought meant “D’ya want a tuna burger?” Only to realize it was their clever usage of English, though not in the way you’d imagine.
And, so my days in this land are days of discovery and laughter. There is always something that can “Tul-la pus-kis-ta.” Something can come out of the bushes, a surprise that can get sprung on you. Just like when I did a double-take — when I was told that what I had proposed -- fitted like a fist in the eye! I thought they meant that I had given them a sock in the eye! Seems, I could relax after all. All it harmlessly meant was that the proposal suited them perfectly. And that is perhaps, how I came to be with my Finnish man. Yes, the proposal suited me fine, just like a fist in the eye, sopia kuin nyrkki silmään. Mary Ann Alexander Published in Duo blog with Mary Ann´s permission First published in Mary Ann´s personal blog  Daniel Builes ja vaimo Susanna matkailivat vuoden verran Latinalaisessa Amerikassa ennen asettumistaan asumaan Suomeen. ”Riippuvuus puolisosta on nykyihmiselle vaikea rooli” Oleskelulupaa odottaessa ja ensimmäisinä vuosina uuteen maahan rakkauden perässä muuttanut joutuu usein tukeutumaan puolisoonsa. Suomalainen puoliso kantaa vastuuta taloudellisesti ja monien käytännön asioiden hoitajana. Maahan muuttaneen ammatti-identiteetti ja ihmissuhdeverkostot ovat voineet jäädä kotimaahan. Tämä on monelle kahden kulttuurin parille kova sopeutumisen paikka. Oleskelulupaa odottavan tuoreen maahanmuuttajan elämä Suomessa on yleensä aluksi kaukana ”vanhasta normaalista”. Vaatii paljon omaa aktiivisuutta täyttää päivänsä tekemisellä sen sijaan, että vain odottaisi päätöstä oleskelulupahakemukseen. Tämä tarkoittaa yleensä vähintään puolen vuoden jaksoa epävarmuudessa. ”Etsin tapoja olla aktiivinen. Lähdin vapaaehtoiseksi Punaiseen Ristiin ja Espoon kierrätyskeskukseen. Olen löytänyt jalkapalloseuran. Ystäviä on löytynyt esimerkiksi Familian kautta. Nämä ovat auttaneet pitämään mielen virkeänä ja terveenä. Elämä sujui oli jo aika normaalisti, mutta sitten tuli koronavirus” kertoo Daniel Builes tämän kevään tunnelmistaan. Kolumbiasta kotoisin oleva Builes asuu Espoossa suomalaisen vaimonsa Susannan kanssa. Koronan tuomien muutosten lisäksi perheeseen onneksi tuli oleskelulupa tänä keväänä noin viiden kuukauden odotuksen jälkeen. Builes on opiskellut suomenkieltä Familiassa ja käynyt kielikahvilassa kotikaupungissaan. Suomalais-kolumbialainen pari on matkustanut ja työskennellyt vuoden verran yhdessä Latinalaisessa Amerikassa ennen asettumistaan Suomeen viime vuonna. Builes on asunut jo aiemmin Suomessa suoritettuaan täällä maisterintutkintoon kuuluvan harjoittelun. Hän on kemian insinööri, joka aiemmin työskenteli kolumbialaisessa kemianteollisuuden yhtiössä. ”Oleskeluluvan odotusaikana olin äkäinen ja se aiheuttaa tietysti pulmia suhteeseen. Välillä mielessä kävi, että pitäisikö lähteä takaisin kotikaupunkiin, jotta saisi entisen elämänsä takaisin.” Mielialat vaihtelevat Identiteettiä pitää rakentaa uudessa maassa uusiksi niillä spekseillä, jota siinä tilanteessa on käytettävissä. Odotusaikana työtä ei saa tehdä ja oman alan töiden löytäminen vie maahanmuuttajalta usein pitkän aikaa. ”Kun on ammattilainen ja taitava siinä mihin olet kouluttautunut, on turhauttavaa olla sidottu kotiin. Sitten tietysti purat turhautumisesi ensimmäiseen lähellä olevaan ihmiseen, ja Susanna on joutunut tulemaan sen kanssa toimeen”, Daniel Builes kertoo ja lisää, että oleskeluluvan saamisen jälkeen olo on ollut vapautunut ja mieli myönteisempi tulevaisuuden suhteen. Parisuhdekeskus Katajassa asiantuntijana työskentelevä pari- ja perhepsykoterapeutti Kaisa Humaljoki työskentelee esimerkiksi sellaisten parien kanssa, joiden elämään on tullut jommankumman puolison sairaus. Hän sanoo, että parisuhteeseen ilmaantunut epävarmuus herättää paljon tunteita ilosta epätoivoon sekä haastaa puolisoita kestämään ja jakamaan näitä tunteita keskenään. Epävarmuuden sieto on oleellinen taito tilanteessa. ”Ja mielialathan vaihtelevat. On erilaisia päiviä – hyviä ja toiveikkaita tai epätoivoisia. Kumppaneilla nämä saattavat lisäksi mennä eritahtisesti, mikä tuo lisää vaikeutta suhteeseen. Toinen saattaa olla masentunut ja toinen haluaisi ottaa jo kevyemmin, nautiskellen ja eläen tätä päivää”, Humaljoki kuvailee. Asiantuntija muistuttaa, että kumppanit ovat lisäksi erilaisessa asemassa. Ulkomailta muuttaneella on koko maahanmuuton iso prosessi läpi käytävänä, vaikka se olisikin mieluinen ja haluttu prosessi. Myös suomalaisen puolison elämä on mennyt uusiksi uuden siipan myötä ja arki pitää saada sujumaan.  Raha ja riippuvuus toisesta ahdistaa ”Danielille on ollut vaikea hyväksyä sitä, että minä hoidan kaikki kulut. Raha ei minulle ole mikään iso tai tärkeä asia. Hänelle se taitaa merkitä enemmän. Välillä hän on sanonut, että kokee olevansa kuin loiseläjä ja minä olen muistutellut, että älä huolehdi, tämä on väliaikaista”, Builesin vaimo Susanna kertoo. Mies haluaisi käyttää taitojaan yhteiskunnan hyväksi, mutta ei oleskeluluvan odottajana oikein pysty sitä tekemään. Työnteko-oikeuden Suomeen tullut saa vasta oleskeluluvan myötä. Vaikka maahan muuttaneella olisi kotimaansa oloissa huomattaviakin säästöjä tullessaan Suomeen, täällä pelkkä bussilippu maksaa todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän ja säästöt kuluvat nopeasti. Kaisa Humaljoki sanoo, että sukupuolella on usein vaikutusta siihen, miten tilanne koetaan. Perinteisinä pidetyt sukupuoliroolit voivat kääntyä ylösalaisin. Nainen saattaa päätyä perheen elättäjäksi ja mies hoivaajaksi tai vastaamaan kotitaloudesta.
”Vaikka länsimaisessa yhteiskunnassa sukupuolirooliodotukset voivat olla vähäisempiä, kyllä ne silti usein vaikuttavat”, Humaljoki arvioi. Arki tulee suhteeseen ”Jos puhutaan työikäisistä ihmisistä, riippuvuus toisesta voi olla hyvin vaikea rooli omaksua”, Humaljoki sanoo. Uuteen tilanteeseen sopeutumiseen vaikuttavat toki monet yksilölliset tekijät, kuten perimä, temperamentti ja se miten on elämässä aiemmin pärjännyt vastaavissa tilanteissa. Pidemmän päälle parisuhteessa tulee eteen ns. eriytymisen vaihe, jossa kumppanit kaipaavat omaa itsenäisen aikuisen elämää omine harrastuksineen ja kiinnostuksen kohteineen. ”Vaikka eletään parisuhteessa, on tärkeää olla oma elämänalue. Joku oma identiteetin kohta, ettei ole aivan sataprosenttisen riippuvainen toisesta”, Humaljoki muistuttaa. Eriytymisen vaiheessa kumppani muuttuu todelliseksi ihmiseksi ja varsin arkiseksi olennoksi. Ensin viehättävänä seikkailuna näyttäytyneet kulttuurierot voivatkin alkaa ärsyttää. Tässä parisuhteen vaiheessa neuvotellaan siitä, millaista kahden itsenäisen aikuisen yhteinen elämä on. ”Arki haastaa ristiriitojen ratkaisukykyä. Eriytymisen vaiheessa toisesta löytyy myös rasittavia, ei niin toimivia puolia. Näitä vaikeita kohtia suhteessa pitäisi pystyä yhdessä ratkaisemaan”, Humaljoki sanoo. Teksti: Sanna Rummakko  Photo credit: IB Wira Dyatmika on Unsplash We make mistakes because we’re human. How we choose to react to and handle these mistakes, however, builds our character and our relationships for better or for worse. I do not claim to know what is best for all multicultural relationships but the advice I give below are the lessons I have learned over time through my own personal experiences. Don’t always assume you know what your partner is “really” saying Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt. As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another. If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more. Don’t be unwilling to compromise All relationships require compromise. In our romanticized modern societies, compromise is often seen as the antithesis to romance. However, as Alain de Botton, a modern philosopher, insists (somewhat tragically) that “choosing whom to commit ourselves to is merely a case of identifying which particular variety of suffering we would like to sacrifice ourselves for.” We, as humans, all have our complexities and we only fully start to understand them when we try to love and live with another complex individual. Often these complexities can be polar opposites. Compromise is about learning to negotiate inevitable differences with a more kind, forgiving, and even humorous perspective. If we are not flexible in such a way, relationships will eventually break rather than learn to bend. Don’t lose your curiosity (in your partner) This advice will apply more to couples who have been together for a long time. Our culture, our upbringing is second nature to us and more often in multicultural relationships we frequently learn what is completely normal to us is often entirely foreign to our partner. In the beginning of any relationship we eagerly listen to our partners stories and want to learn everything about them. However, at some point in the relationship we wrongly assume we have done enough “homework.” We believe we have figured out our partner and have very little more to learn. Nothing could be further from the truth. We are always learning, and people change over time. The person you know and love now is not the same person you met years ago. This reality is so easy to forget but vital to remember. After nearly six years together, my partner and I have certainly made our fair share of mistakes, but we always try to follow the advice above. We continuously recommit ourselves to building a relationship we both want to last. Jade Rosenkranz REFERENCE De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times. Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person JADE ROSENKRANZ
I am an American and a recent graduate from the University of Helsinki currently living in Helsinki with my Finnish partner and our lovely dog, Luna.  Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi. Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä. Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta. Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani. Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut. Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään  Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.
Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto. Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan. Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle. Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa. Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää. (Asta Buchanan) ASTA BUCHANAN Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen? Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä!  “Is there anything in particular you would like us to know about your children?”
We had recently moved to Finland, and were visiting our children’s new school, both excited and anxious about having them start in the prestigious Finnish school system. The teachers were giving us a tour of the state-of-the-art facilities, when they asked us the question. There were plenty of things I wanted the teachers to know about our 6- and 7-year-old children and about our family. But I hardly knew where to begin. We had left our home, friends and life in the Mediterranean for new opportunities and closeness to family in southern Finland. Our honeymoon period in Finland was just ending after a couple of months of enjoying an unusually warm Finnish summer. We had eaten copious amounts of ice-cream and strawberries, swum daily in the nearby lake, and we were even getting used to the sound of Finnish silence. When we first started to seriously consider moving to Finland, it seemed like a no-brainer: the Finnish education system is possibly the best in the world, Finland is a safe country - we adopted many of the usual arguments that families use to convince themselves to moving to Finland. We had visited Finland regularly enough that, although our children and my husband had never lived here, settling in to a town we knew from our holidays didn’t seem like too dramatic a change. Of course, the thought of leaving our friends and the Mediterranean way of life made us sad and occasionally even doubt our decision. But we found ourselves reasonably content in Finland from day one, largely thanks to my parents who helped us settle in. So, although I was a little disappointed that my son hadn’t immediately fallen in love with the taste of blueberries yet or that my daughter didn’t love red currant juice (all those vitamins!), I could deal with the small cultural glitches. We had discovered that people weren’t as cold and distant as everyone claimed they were - we had already had several lovely encounters with strangers on the beach and in the park, which reaffirmed my belief that we would all find friends eventually. Nobody seemed too taken aback by my husband’s dark beard and loud (by Finnish standards) voice. Even though most people still responded with a blank stare when I greeted them on my morning walks in the forest, it wasn’t a problem - I’d made it my mission to make them eventually come around. Even the tedious task of sending out numerous job applications and the prospect of perhaps having to start my career from scratch didn’t seem too daunting. What I was concerned about was language. Before moving to Finland, our children already spoke reasonably good Finnish, considering they had never lived in Finland and had no Finnish-speaking friends in Spain. Only days after moving to Finland, they started absorbing funny little expressions like tavallaan (“in a way”) and toki (“certainly”) from those around them. However, their strongest languages in Spain were Spanish, their father’s first language, and Catalan, the community language. Also, they were exposed to English at home every day as it was the language my husband and I spoke to each other. How were they going to keep up all the languages? How were they going to keep up their Catalan when even their Spanish was slipping only after a few weeks? And what about their English - we didn’t want them to lose what they already knew, but my husband also needed to start learning Finnish - how were we going to juggle the potpourri of languages? Was it even worth it? There were plenty of things I wanted to tell the teachers about my children’s language skills and cultural influences, but what exactly? Should I tell them about the language thing - that our children were - for lack of a better expression - trilingual and a half? Or perhaps bilingualish? Should I tell them that so far they had been growing up between at least four or five different cultures - Finnish, Colombian, Spanish, Catalan and that of an international immigrant community? Should I tell them that they knew the song “Sata salamaa” almost word for word but they didn’t know if Vesa and Aino were a boy or a girl’s name, or that I had to explain what välkkäri and lukkari were? Or that they knew how to use the expression sikahyvä but also struggled to correctly conjugate everyday verbs like tykätä and lukea? How was I to tell the teachers about the mishmash of languages and cultures that constituted our family without putting them to sleep? I didn’t know, so to keep it simple, I just told them that they were bilingual and said we would love for them to do extracurricular Spanish, and if they needed to do S2 instead of the usual äidinkieli, that was fine. I don’t know if omitting the details really mattered in the context of a Finnish school. It mattered to us, but it seemed too complicated to get into. I decided that I could always bring up the language-thing during our first official parent-teacher chat later on. Language is complex. Even though people often say that children are sponges and learn languages immediately through immersion, even they have to readjust. Our children are still learning to differentiate between kärpänen, ampiainen and hyttynen. Their go-to language when they play together is still Spanish - at least for now. As a multicultural and multilingual family, we’ve only just begun the process of adapting our communication as we settle into our new lives in Finland. We still don’t know how our children’s relationship to their various languages will evolve over time. So, yes, it’s complicated. But for now, I take comfort in the caption under our 6-year-old’s self-portrait on his eskari wall. His teacher interviewed him and wrote down what he wanted to tell others about himself. The caption states our current language situation perfectly. It says: “In my family, we speak Finnish, Spanish and English - tavallaan.” (Reetta Savolainen)  “Olen turhautunut”. How many foreigners want to answer that every time someone asks them, politely, how things are going in Finland?
I am frustrated. Hear me out. I am not frustrated by the impossibly long integration process. I am not frustrated by the bureaucracy. Not by the cold, the darkness or the job market situation. And not even by the mämmi that my Finnish partner stocks up in the fridge and tries to make me eat. I am facing the worst frustration you can imagine. The one that so many foreigners, immigrants, intercultural family members feels. The hardest one to tackle because it is so personal and challenging. And yet, the one that everyone, immigrants, partners, NGO’s and government should invest time and attention in: being frustrated with yourself. First, when it comes to do and observe the basic things of life. That Finnish mechanism, that makes it impossible for you to open the window as you would like to. The bus machine. How the weather changes and you never know if you should wear two coats or not. How you wont find wine in the supermarkets. Or how, really, you can’t use your sauna as a drying place. All those little things, that you don’t even think about when you live in your own country become a real hassle here and endanger your own well being and self-esteem. It may sound odd, but I promise that a daily struggle with a simple window does make you feel really helpless. Second, by your inability to actually know and understand people. In your home country, you know at what time it is the smartest to send an email. You know if you can call again without being rude. Whether or not to smile, answer with words or body language. You know when to tell your joke, the topics that are off limits with strangers and close ones. But how does an immigrant get to know all these things in a new country? Having a Finnish spouse helps immensely. But even though, how do you grasp the nuances that will make you go from clueless and frustrated to fitting and at ease? It’s only after having made a bad joke and smiled in the lift to your neighbour, spent 3 or 4 winters in Finland, that you can learn. That frustration, caused by your own limits has another source, often extremely difficult to face : time. Integrating and adapting takes time and accepting that you don’t have any power on it is frustrating. Third, every time that you can’t communicate. You dreamt about verbityypit yesterday and you don’t even bother anymore to answer when a Finn says “Finnish is so hard. Did you think about maybe learning Swedish?”. Because yes, of course you did. You downloaded Duolingo, and felt so empowered when you recognised immediately that “äpple” was apple and “banan” was banana. And yet, here you are, afraid to open your mouth at Alepa because you know the second the cashier hears you, he will switch to English. It is frustrating. Because it takes so long. Because you don’t see any progress. Because you question wether you really need it or not. Because you constantly forget that one word that you use li Here you are, frustrated immigrant, unable to plan, kind of hating yourself more or less all the time. Sending application through the TE website without even believing it would work. Asking your Finnish friend to read your cover letter and seeing the anxiety in his eyes while he reads. Because he doesn’t know how to explain that there is a difference between “työ", “töissä", and “työssä”. The most critical phase regarding frustration in the integration process is that moment towards adaptation, when you won’t feel clueless anymore in most of the situations. Until then, you might feel frustrated when you face a situation that feels new but that you have already faced before. You’re frustrated with yourself because you are not adapted but feel like you should be. Therefore, to deconstruct self-frustration, here are my 5 advice: 1. Address the “to do” frustration by dealing with your own perception of time.
2. Address the “to know” frustration by working on your goals.
3. Address the “to observe” frustration by observing … yourself first.
4. Address the “to communicate” frustration by focusing on your achievements.
5. Understand the meaning and use of frustration.
And guess what? Frustration is a - healthy- sign that you are actually learning and going forward. Instead of the Finnish language, let's take my favorite example : the beloved Finnish window. Here are briefly what the four stages of competence are: Unconscious incompetence: I don’t know that I can’t do it. I move in my new home, I like my big windows and how they bring in so much light. Conscious incompetence: I know that I can’t do it. The sun shines. I want to open them and get fresh air in. It is blocked. I spend 15 minutes trying to understand how that lock works. I fail pathetically and ask my Finnish partner to open it for me. Which he does, in 4 seconds. Conscious competence: I know how to do it if I am focused. After having observed my spouse doing it a thousand times, I can open the window. If I take my time. And if I’m in a good mood. And if I move slowly. Unconscious competence: I know how to do it and don’t even think about it. It’s warm - try to picture it for the sake of my demonstration-, I go to the window, open it, end of story. Now, notice that frustration appears at stage 2. This is the critical moment where many people give up, don’t have the tools to keep observing and trying. They drop it because they don’t take the time to understand that frustration is part of the whole process of integrating. We are all, as immigrants, in the 4 stages of competence at the same time. Use these 5 tools, and let us know what are your frustrations and how you deal with them! And until then, if you see me walking towards a window, get ready for a lot of swearing. (Grace Ondo) |
blogiAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info @ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! |
RSS Feed
|
|
|
Familia ry on johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja edinvalvoja. |
|
© Familia 2021