(Etä)rakkauden järjettömyys: Kahden kulttuurin parisuhde ja mahdollisuuksien moninaisuus Saara Turusen kirjassa Järjettömiä asioita

Saara Turusen romaani Järjettömiä asioita alkaa rakkaudesta espanjan kieleen. Espanjan kielen rakkauden jälkeen tulee vaihto-opiskeluvuosi Barcelonassa, jonne kertoja lähtee pakaten matkalaukkunsa täyteen hellevaatteita ja bikineitä. Perille kertojalle valkenee Barcelonan talvien ja asuntojen kylmyys sekä kuukausien opintojen jälkeen se, että opetuskieli onkin ollut espanjan sijaan katalaani.

Vaihto-opiskeluvuoden keväänä tulee rakkaus katalaanimieheen, joka on iloinen ja jolla on kaunis hymy. Kertoja palaa Suomeen kolme vuotta myöhemmin, tarkoituksenaan keskittyä uraansa taiteilijana kotimaassaan. Mies saapuu Suomeen suunnitelmanaan muuttaa maahan. Hän ei kuitenkaan sopeudu Suomeen: hän ihmettelee kuinka omituista on, että Suomi ja Espanja kuuluvat molemmat Eurooppaan, mutta ovat kulttuurisesti niin kaukana toisistaan. Miehelle suomalaisten ujous näyttäytyy töykeytenä. Hän tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta arabien ja afrikkalaisten kanssa, joihin hän on tutustunut kielikurssilla, jonne kertoja on hänet ilmoittanut. Heidän kanssaan hänellä on kotoisa olo.
​
Miehellä on Suomessa kaksi läheisempää ystävää: Pablo ja Alberto, jotka ovat niinikään muuttaneet Suomeen suomalaisten puolisoidensa vuoksi. Miehen ollessa viettämässä iltoja ulkona heidän kanssaan kertoja pelkää, että miehelle sanotaan jotain loukkaavaa tai tämän kimppuun käydään, koska mies ei näytä samalta kuin suuri osa suomalaisista. Suomalaisista hän tutustuu ainoastaan kertojan perheeseen, heihinkin hitaasti. Mies päättää palata Barcelonaan, koska haluaa “olla jälleen se ihminen, joka hän on kotikonnuillaan, eikä enää se haalea ihminen, joksi hän sanoo vieraalla maalla muuttuneensa”. Tämän jälkeen parille on selvää, että kumpikaan ei tahdo luopua elämästään kotimaassaan, joten ainoa keino saada suhde toimimaan on kahden maan välillä matkustaminen.
​
12 vuotta myöhemmin on edelleen rakkaus katalaanimieheen. Lisäksi on kertojan jatkuvat lentomatkat Barcelonaan ja takaisin, miehen parvekkeen pelargoniat, jotka mies unohtaa kastella ja joihin hän aina karistaa tupakantuhkaa kertojan ollessa Suomessa, kertojan haasteet yhdistää taitelijanuransa Suomessa rakkauteen Espanjassa sekä ”lapsiasia”. On hedelmöitysklinikan Doctor Álvarez Barcelonassa, joka muistuttelee alati kertojalle, että hän alkaa olla jo melkoisen vanha ja on pöyheätukkainen terapeutti Helsingissä, jonka luo kertoja menee keskustellakseen lapsiasiasta ja parisuhteensa tulevaisuudesta.

Saara Turusen romaani on kuvausta järjettömistä asioista, joista monet liittyvät kulttuurieroihin: katalonialaiset hautajaiset ovat surujuhlan ohella paripäiväiset alkoholin ja naurun täyttämät juhlat; miehen siskoa ei vielä edes lukioikäisenä saa jättää yksin kotiin ja tämä vielä parikymppisenä korkeakoulutettuna asuu lapsuudenkodin vaaleanpunaisessa huoneessaan; asuntojen myynti-ilmoituksissa on mainittu nykyisten vuokralaisten ikä, koska asunnot myydään elinikäisine vuokralaisineen ja ne eivät vapaudu ostajan käyttöön niin kauan kuin vuokralaiset ovat elossa. Barcelonalainen perhe on miehen arjessa suuressa roolissa ja iso osa ajasta Barcelonassa vietetään perheillallisilla istuen tai juoden viiniä terassilla miehen ja tämän äidin kanssa. Samaan aikaan kertoja näkee omaa suomalaista perhettään lähinnä jouluisin eikä silloinkaan malta odottaa, että pääsisi jo palaamaan takaisin Helsingin yksiöönsä, ja on läheisempi terapeuttinsa kuin perheenjäsentensä kanssa.

Haasteet kertojan parisuhteessa eivät kuitenkaan liity niinkään kulttuurieroihin: kulttuurieroja enemmän kertojaa häiritsee miehen yhteiskuntaluokka ja asema, joka hänelle on kytköksissä miehen kunnianhimon ja päämäärätietoisuuden puutteeseen. Kertoja toivoisi, että mies “tavoittelisi asioita ja pyrkisi kohti korkeampia päämääriä”. Sen sijaan mies jätti yliopiston aikoinaan kesken ja työskentelee rutiinitehtävissä sairaalan arkistossa. Mies ei myöskään jaa kertojan intohimoa taiteeseen ja kokee olonsa epämukavaksi tavatessaan kertojan taiteilijaystäviä. Mies on kuitenkin kiltti, huolehtivainen ja rakastava. Kertojan kysyessä mieheltä mitä mies haluaa elämässään saavuttaa, vastaa tämä, että sitä, että voisi käydä töissä ja tehdä kaikkensa, että kertoja olisi onnellinen. Kertoja kuitenkin jatkaa kipuilua suhteestaan ja sen tulevaisuudesta läpi kirjan; tai ainakin siihen asti, kun miehen veli sairastuu, minkä seurauksena moni asia muuttuu.

Turusen romaani kuvaa ylirajaisen ja monipaikkaisen etäsuhteen arkea jatkuvine lähtöineen ja palaamisineen sekä kertojan tunteine siitä, että tämän elämä on yhtä aikaa kahdessa paikassa, joissa molemmissa hänellä on oma roolinsa ja rooliin sisältyvät odotukset. Samalla se kuvaa laajemmin myös aikaa, jossa yksilölle tarjotaan loputtomasti mahdollisuuksia ja elämänpolkuja, joiden välillä tämän tulisi kyetä valitsemaan. Kun kaikki on mahdollista, miten valita oma tie? Usein valitseminen onkin juuri se asia, joka tuottaa kaikkein eniten ahdistusta: miten elää, kun ei ole enää yhteisiä normeja, jotka määrittäisivät, millaiseksi elämä tulisi rakentaa? Tämä ristiriita on kirjassa olennainen osa kaiken järjettömyyttä. Samaan aikaan, kuten kirjan kertojakin tiedostaa, se, että kaikki on mahdollista, on etuoikeus ja etuoikeudet ovat ne, jotka ovat ajaneet kertojan tilanteeseen, jonka kanssa hän läpi kirjan kipuilee. Koska “voisihan se olla niinkin, että olisin syntynyt 1700-luvulle ja joutunut avioitumaan jonkun alkoholisoituneen torpparin kanssa. Olisimme asuneet maakuopassa, syöneet jäisiä lanttuja ja kaloja suomuineen. Olisinko silloin ollut onnellinen?”, hän kysyy.

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansama kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?”

Toisaalta, vaikka mahdollisuuksia ja polkuja olisi loputtomasti, saattaa epätyypillisiä (eli järjettömiä) valintojaan edelleen joutua perustelemaan lähipiirille: kuten Turunenkin kirjoittaa, saattaa kaksikulttuurisessa, ylirajaisessa suhteessa elävä pariskunta joutua alati vastailemaan ihmisten kysymyksiin siitä, missä pari aikoo asua (toinen täällä ja toinen tuolla ei kelpaa vastaukseksi), siitä, että aikovatko he hankkia lapsia ja mitä sitten tapahtuisi—ja "kai te silloin muutatte samaan maahan tai ehkä johonkin kolmanteen maahan". Kysymysten seurauksena kertoja haaveilee siitä, että löytäisi kumppanin kotimaastaan. Miehellä olisi "hyvin tavallinen nimi, Jaakko tai Juhani tai jotakin sellaista hyvin yksinkertaista”, jonka kertoja voisi aina tarpeen tullen mainita. ”Meidän Juhani tykkää leikata nurmikkoa, minä sanoisin, eikä lisäkysymyksiä esitettäisi, sillä kaikki olisi hyvin itsestäänselvää ja ikiaikaista”.

Turusen romaani on teoksena kevyesti virtaava, mutta monitasoinen ja siitä voisi kirjoittaa lukemattomista eri näkökulmista käsin. Kaksikulttuurisiin parisuhteisiin liittyen kirja kuitenkin nostaa voimakkaimmin esille kysymyksen siitä, että miten olla yhdessä, jos kumpikaan ei halua luopua elämästään kotimaassaan tai asua toisen maassa? Voiko siten ylipäätään olla yhdessä—ja kuka siitä edes päättää? Tulisiko valita se järkevä vaihtoehto ja lopettaa suhde ja jatkuva ilmastoahdistusta aiheuttava lentäminen vai tulisiko valita järjettömyys, tässä tapauksessa rakkaus? Entä perheen perustaminen: tulisiko kuunnella polkkatukkaista terapeuttia lähellä Olympiastadionia, joka sanoo, että eihän lasta yksinkertaisesti vaan voi tuollaiseen tilanteeseen hankkia (ja jonka luo kertoja ei enää tämän jälkeen palaa) vai voisiko luottaa siihen, että jokainen perhe löytää kyllä omannäköisensä ratkaisut viimeistään sitten kun niiden tekeminen on ajankohtaista?

​Vaikka kirjan kantavana teemana on rakkaus, käsitellään aihetta kuitenkin hyvin käytännönläheisesti: rakkaudesta on riisuttu kokonaan pois romantiikka. Kirjassa rakkaus on arkisia käytännön tekoja, muistutuksia lakanoiden vaihdosta tai pelargonioiden kastelusta. Se on puhelu kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, matkalaukussa Barcelonasta tuliaisena tuotu viherkasvi, yhdessä ostettu imuri, jonka pölypussista löytyykin kotona roskia tai Suomesta Barcelonaan lennätetty hirvenfilee, josta perillä valmistetaan ruokaa, johon tulee manteleita ja Ñ​ora-paprikoita ja joka kuljetetaan kattilassa läpi kaupunginosan miehen perheelle tarjottavaksi. Kirja ei anna yksiselitteisiä vastauksia (ja hyvä niin), mutta kirjan lopussa kertoja saavuttaa jonkinlaisen päätöksen—joka on sekin ehkä jonkun mielestä järjetön, mutta kuitenkin ja ennen kaikkea päätös.

Maria Niemiharju