We make mistakes because we’re human. How we choose to react to and handle these mistakes, however, builds our character and our relationships for better or for worse. I do not claim to know what is best for all multicultural relationships but the advice I give below are the lessons I have learned over time through my own personal experiences. Don’t always assume you know what your partner is “really” saying Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt. As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another. If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more. Don’t be unwilling to compromise All relationships require compromise. In our romanticized modern societies, compromise is often seen as the antithesis to romance. However, as Alain de Botton, a modern philosopher, insists (somewhat tragically) that “choosing whom to commit ourselves to is merely a case of identifying which particular variety of suffering we would like to sacrifice ourselves for.” We, as humans, all have our complexities and we only fully start to understand them when we try to love and live with another complex individual. Often these complexities can be polar opposites. Compromise is about learning to negotiate inevitable differences with a more kind, forgiving, and even humorous perspective. If we are not flexible in such a way, relationships will eventually break rather than learn to bend. Don’t lose your curiosity (in your partner) This advice will apply more to couples who have been together for a long time. Our culture, our upbringing is second nature to us and more often in multicultural relationships we frequently learn what is completely normal to us is often entirely foreign to our partner. In the beginning of any relationship we eagerly listen to our partners stories and want to learn everything about them. However, at some point in the relationship we wrongly assume we have done enough “homework.” We believe we have figured out our partner and have very little more to learn. Nothing could be further from the truth. We are always learning, and people change over time. The person you know and love now is not the same person you met years ago. This reality is so easy to forget but vital to remember. After nearly six years together, my partner and I have certainly made our fair share of mistakes, but we always try to follow the advice above. We continuously recommit ourselves to building a relationship we both want to last. Jade Rosenkranz REFERENCE De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times. Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person JADE ROSENKRANZ
I am an American and a recent graduate from the University of Helsinki currently living in Helsinki with my Finnish partner and our lovely dog, Luna. Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi. Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä. Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta. Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani. Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut. Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.
Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto. Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan. Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle. Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa. Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää. (Asta Buchanan) ASTA BUCHANAN Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen? Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä! Leikkimielinen kahden kulttuurin parien rakkauskysely sai alkunsa hetken mielijohteesta, enkä sitä laatiessani osannut mitenkään kuvitella miten hienon vastaanoton se saisi! Vain somen kautta jaettu kysely sai muutamassa päivässä yli 30 vastausta, joita lukiessa sekä nauratti että itketti... onnesta. Lämmin kiitos kaikille oman tarinansa jakaneille! Tarinoissa näkyy kansainvälisten rakkaustarinoiden koko kirjo: on pariskunta, joka tapasi New Yorkissa Columbia yliopiston kampuksella vuonna 1957, ja pari, joka tapasi viime vuonna Facebookissa. Tarinansa jakoi myös nainen, joka tapasi miehensä naisten leirillä Venäjän Joshkar-Olassa, ja nainen, joka rakastui mieheensä ensi silmäyksellä kirkkokonsertissa Senegalissa. Vastanneiden joukosta löytyy "tietenkin" myös Tinder-pari, ja pari, jonka rakkaustarina alkoi 31 vuotta ensitapaamisen jälkeen! Hanna Kinnunen Mim ja Hele (Suomi & Irak) New York, 1957 I was helping him to find International House in Columbia University campus. We have been happily married for more than 50 years, have two sons and two grandsons. Päivikki ja Kevin (Suomi & USA) Mississippin yliopisto, 1983 Päivikin ja Kevinin rakkaustarina alkoi kuitenkin vasta 31 vuotta myöhemmin! Olimme samalla luennolla ja rakastuimme. Minä tulin Suomeen samana vuonna takaisin. Kirjoittelimme muutaman vuoden mutta sitten yhteys katkesi. Löysimme toisemme uudelleen vuonna 2014 ja naimisiin menimme 2016. Anette ja Maturuma (Suomi & Tansania) Helsinki, 1985 Ensi treffit oli sovittu Havis Amandan patsaalle. Odotin häntä yli neljä tuntia kauniina toukokuun päivänä. Siintä se meidän rakkaus alkoi. Olemme naimisissa edelleen jo 33v. Ja meillä on neljä lasta ja neljä lastenlasta. Teija ja Martin (Suomi & Ruotsi) Tukholma, 1989 Olimme sattumalta samassa pöytäseurueessa. Kun aloimme keskustelemaan unelmistamme, muut ikään kuin hävisivät, vaikka istuivat edelleen saman pöydän äärellä... Oli vain minä ja hän. Olemme olleet yhdessä 30 vuotta ja naimisissa 25 vuotta. Meillä on kaksi aikuista lasta, jotka kokevat kuuluvansa molempiin kulttuureihin. Alussa oli paljon haasteita, mutta jo vuosia on ollut seesteistä. Molemmat osaavat sujuvasti molempien kieliä. S & Y (Suomi & Turkki) Alanya, 1996 Nappasin puolisoni baarista kainalooni turvakseni, jotta uskaltaisin yksin kulkea pimeän taipaleen hotellilleni. Ja siinähän tuo on viihtynyt jo reilut 20 vuotta. Erilaisista taustoista ja lähtökohdista huolimatta meistä taitaa löytyä enemmän samanlaisuuksia kuin erilaisuuksia. Eric & Marta (Italia & Saksa) Kreikka, 1997 Erasmus students, what else? Travelled all the way from Greece to Germany and Belgium to finally settle down in Finland... Tom & Suzy (Canada & Suomi) Intia, 1999 About a week or so before we met and talked, I saw him in a crowd of thousands of people, and felt a connection. After 15 years of marriage, we’re still a very mushy couple, with regular hilarious and crazy late night conversations. Karoliina ja Charles (Suomi & UK) Edinburgh, 2002 Tapasimme sattumalta opiskelija-asuntolan edessä. Olimme kumpikin lähdössä bailaamaan, mutta puolisoni seuralaiset tekivät hänelle oharit. Eveliina ja Vadim (Suomi & Venäjä) Joshkar-Ola, 2002 Olin töissä Komin tasavallassa, Syktyvkarissa. Matkustin sieltä naisten leirille yötä vasten bussilla. Tapasin ensi kertaa tulevan mieheni siis naistenleirillä! Hän sattui olemaan silloin siellä harjoittelussa. Olemme olleet naimisissa 15 vuotta ja meillä on kolme lasta. Yhdessä olemme asuneet viidellä paikkakunnalla, nyt viimeiset 8 vuotta Espoossa. Rika ja Mikko (Indonesia & Suomi) Istanbul, 2004 I was at that time a graduate student in Germany and on a holiday trip in Istanbul. My husband was at that time on his first travel journey in Asia and he started the trip in Istanbul. We met on the Bosphorus Cruise, which according to my husband, makes a really good story to tell people because Bosphorus is the river connecting Europe and Asia. Where east meets west. And me (from Asia) and him (from Europe) met for the first time exactly on that river. We've been married for 10 years now with two boys aged 7 and 9. Hetty ja John (Suomi & Uusi-Seelanti) Madrid, 2005 Yksin reppureissaavina päädyttiin samaan hostellin dormiin ja jatkettiin reissua yhdessä. Yhä yhteisellä matkalla. 14v, 27 maata, 2 lasta, 3 kieltä, nykyään koti Suomessa ja hostellien sijaan mielellään telttaillaan. Black&white team (Suomi & Nigeria) Dakar, 2006 Nigerialainen mies (tuleva puolisoni) oli esiintymässä kirkkokonsertissa Senegalissa. Olin katsomossa ja jo ensisilmäyksellä tiesin, että kuoron esilaulaja olisi tuleva mieheni. Nyt asumme Suomessa. Celia (Ranska & Suomi) Belgia, 2008 I thought it was so interesting that he was from Finland, I didn't know where it was exactly but it sounded exotic I did all I could for us to be friends. I think it worked :-p Mrs Y ja Mr X (Suomi & Kanada) Perth, 2008 We met over the fence, that separated our houses. We were neighbours, so I fell in love with the boy next door. Our love is blended with cultural influences. We are individually shaped by the cultures we grew up in and together by the countries and friends we have met along the way. This has been a blessing, more than anything else. <3 T&A (Suomi & Ghana) Lontoo, 2009 Tutustuimme netissä ja tapasimme Lontoossa. Menimme kävelemään puistoon. Olemme olleet nyt 10 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Katsomme yhdessä kohti tulevaa. Emilia ja Mariano (Suomi & Argentiina) Helsinki, 2010 Olimme tavanneet työn merkeissä 2010, ja molemmille jäi hyvä fiilis toisesta. 2011 tapasimme aivan sattumalta uudelleen, baarissa, ja kaikki oli selvää samantien. Olemme naimisissa ja meillä on päiväkoti-ikäinen lapsi. Kulttuurieroja ei ole oikeastaan koskaan ollut; olemme todella samanlaisia persoonaltamme ja molemmat hyvin epätyypillisiä kansallisuutemme edustajia. Mieheni on joissain asioissa suomalaisempi kuin minä, ja minä joissain asioissa enemmän ”argentiinalainen” kuin hän. Chiara ja Hannu (Italia & Suomi) Facebook, 2011 We met online in a football forum :) I was studying Dutch at that time, and I thought he was Dutch, so I sent him a private message. We were online friends for over a year, until he decided to come to meet me in Roma. I went to meet him secretly, without telling it to my dad😁 Nadja ja Brian (Venäjä & Skotlanti, UK) Helsinki, 2011 We talked for the first time two years after we first saw each other. We've been married for 5,5 years and have two small children. N&M (Suomi & Uganda) Kampala, 2012 Ensi hetkessä oli taikaa, joka muutti koko elämän suunnan. Kahden kulttuurin suhde haastaa pohtimaan monelta kantilta elämää, arkea, valtarakenteita, maailmaa. Vaikka yhteiskunnan rakenteet järkyttävät usein, on rakkaus omaan puolisoon vain kasvanut ja syventynyt vuosien varrella. M&J (Suomi & Algeria) Helsinki, 2013 Jenna ja Nadhif (Suomi & Zanzibar, Tansania) Zanzibar, 2013 Me tapasimme ekan kerran 2006 jolloin suutelimme mutta emme nähneet toisiamme noin kahdeksaan vuoteen jolloin 2013 rakkaus syttyi kun tapasimme uudestaan,tosin emme muistaneet että olimme 2006 suudelleet toisiamme kunnes kaverimme siitä meille kertoivat nähtyään kuvia meistä 2014. Parisuhteemme on vahvistunut vuosi vuodelta. M&K (Suomi & Brasilia) Brasilia, 2014 Meillä oli yhteisiä tuttuja. Tavatessa jo tiesimme, että olemme samantyyppisistä perheistä ja meillä on samanlaiset arvot mm. miehen ja naiset rooleista, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa ja olemme erivärisiäkin. Nämä asiat ovat tärkeimpiä yhteisen elämän onnistumiselle. Laura ja Akash (Suomi & Nepal) Turku, 2014 Menimme naimisiin vajaa 3 kk ensitapaamisen jälkeen maistraatissa. Seuraavan vuoden ystävänpäivänä meillä oli perinteiset suomalaiset häät ja vuonna 2017 Intiassa käydessämme meillä oli myös hinduhääseremonia. Lapsia meillä on 2. Rita ja Ryan (Suomi & USA) Athens (Georgia), 2014 We met at a Mexican restaurant at a mutual friend’s niece’s 5th birthday party. The seat next to him was the only one left. He was too shy to give me his phone number, but later that night asked around for the address of the “after party” so he could come find me and give me his number on a business card. We are having our second kid in April. We are total opposites (extrovert/introvert, night owl/early bird). Now we both live in Helsinki. He definitely seems to fit right in. A+A (Suomi & Venäjä) Pietari. 2014 Meidän salaisuus :) Tanja ja Sung Bok (Suomi & Etelä-Korea) Tampere, 2014 Tapasimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa yhteisien ystävien häissä kesällä 2014. Minä tunsin alkujaan morsiamen, hän tunsi sulhasen. Silloinen deittini ei muiden menojen vuoksi tullut mukaan, joten minun täytyi esittää sosiaalisempaa kuin oikeasti olinkaan ja yrittää löytää juttukaveri täysin tuntemattomien ihmisten joukosta. Onnekseni päädyin juttelemaan suomen kielestä ja partitiivista erään puvussaan erittäin komean ja kauniilla silmillä varustetun arkkitehtiopiskelijan kanssa. Nauroimme myös hänen Google-kääntäjällä suomeksi kääntämälleen onnittelukortille, jossa hän oli halunnut kertoa häälahjansa eli korealaisen koristesorsaparin merkityksestä. Häiden jälkeen tapasimme seuraavan kerran juuri ennen joulua, kun olimme sattumalta matkalla Helsinkiin samalla junalla. Meillä synkkasi uskomattoman hyvin englannin kielikukkasista huolimatta, ja seuraavana keväänä aloimme virallisesti yhteisen, elämänmittaisen matkan. Naimisiin menimme kesällä 2018, jolloin mekin saimme oman monia onnellisia aviovuosia ja jälkeläisiä tuovan sorsaparin kotiimme. Rintintin (Vietnam & Suomi) Helsinki, 2016 We met and ate in a Vietnamese restaurant in Itäkeskus. I was late 1 hour as I took wrong direction bus to the airport, Vantaa. At that time, Helsinki was still new country to me. I am very happy in our relationship. He is my great gift in this life and I am his treasure, according to him :). Sarah ja Kaitsu (Saksa & Suomi) Espoo, 2016 We met in Hoplop so my older son could play while I was on a "date"... We met online on Tinder and at first I thought he was gay cause he had some drawn rainbow pictures there.... Now we are patchwork and have a 1.5y old boy and I have from a previous relationship a 7y old boy. Mr. and Mrs. B. (Suomi & Ghana) Facebook/Joensuu, 2018 From the very beginning it was all clear: this is the man that I want! Now we're married and expecting a little chocolate baby 💕 Me olemme kaikki nyt laivalla Emmekö monikulttuurisina perheinä ole samanarvoisia kuin kantasuomalaiset ydinperheet? Minkä takia miestemme kanssa joudumme kohtaamaan niin paljon rasismia ja ennakkoluuloja? Miksi vielä 2000-luvulla meidän täytyy todistella ihmisille, että puolisomme ovat ihan tavallisia perheen isiä ja aviomiehiä? Elämä kahden tai useamman kulttuurin perheessä poikkeaa välillä siitä, mihin valtaväestö Suomessa on tottunut. Se juontaa juurensa mm. siitä, että usein ulkomailla perheissä on tietyt työnjaot. Naiset hoitavat lapset ja kodin, kun taas miehet käyvät töissä, tuovat rahan ja ruoan kotiin. Miestemme kotimaassa se on enemmän sääntö, kuin poikkeus ja monelle nykysuomalaiselle asia on vielä vieras. Usein kuvitellaan, että meidät on alistettu hoitamaan lapset ja koti, vaikka asia ei ole niin. Miehen ollessa töissä pitkän päivän on vähintäänkin kohtuullista, että vaimo kotona ollessaan pitää kodista myös huolen. On yleensä vaimon oma tai vähintäänkin yhteinen päätös ja myös etuoikeus, että saa hoitaa lapset kotona. Ei tarvitse pitää kiirettä sen kanssa, että lapset täytyisi saada hoitoon jo hyvin pieninä. Työpaikkoja on kyllä haastava löytää. Monet menevät siitä, mistä on "helpoin" ja perustavat oman yrityksen. Sellaiselle alalle, joka on tuttu ja turvallinen. Ei tarvitse kokea pettymyksiä työnhaussa. Nähdä niitä ennakkoluuloisia katseita. Toiset sitten, kuin onnenkaupalla löytävät suomalaisilta työnantajilta töitä. Ihmisten ennakkoluuloinen ja rasistinen käytös muuten vaihtelee paikan mukaan. Asiakas kun menee pizzeriaan tai sellaiseen paikkaan, jossa olettaa "karvaranteen" työskentelevän tai oleilevan, on hän asennoitunut kohtaamiseen. Tuolloin käytös ei ole niin rasistista. Pientä kuittailua lukuun ottamatta. Kun asiakas hyppää esim. taksiin, jossa ei oleta turkkilaisen kuskin olevan, asenne voikin olla täysin erilainen. Silloin kohtelu saattaa käydä aggressiiviseksikin. Ei kunnioiteta tämän tekemää työtä, eikä kohdella inhimillisesti. Ihmisten ennakkoluuloinen ja rasistinen käytös muuten vaihtelee paikan mukaan. Asiakas kun menee pizzeriaan tai sellaiseen paikkaan, jossa olettaa "karvaranteen" työskentelevän tai oleilevan, on hän asennoitunut kohtaamiseen. Tuolloin käytös ei ole niin rasistista. Pientä kuittailua lukuun ottamatta. Kun asiakas hyppää esim. taksiin, jossa ei oleta turkkilaisen kuskin olevan, asenne voikin olla täysin erilainen. Silloin kohtelu saattaa käydä aggressiiviseksikin. Ei kunnioiteta tämän tekemää työtä, eikä kohdella inhimillisesti. Kun miehillä on vapaata, he haluavat viettää kaiken aikansa perheidensä kanssa. Toisinaan tuntuu, että he laiminlyövät itseään sen vuoksi. Sosiaalinen elämä ja harrastukset jäävät vähälle. Ei raaskita irrottautua edes pariksi tunniksi perheestä, koska yhdessä vietetty aika on niin vähäistä. Lasten käydessä nukkumaan, mies saattaa ottaa itselleen hetken omaa aikaa ja lähteä käymään teellä/kahvilla jossakin kavereidensa kanssa. Meidän perheissä saamme vaimoina päättää itse töistämme, harrastuksistamme, ja muistakin menoista. Ei meitä ole alistettu. Kaikki pelaa ihan puolin ja toisin, ainakin viimeistään, kun siitä joskus vähän muistuttaa 😉 Meidän harkintakykyyn luotetaan. Vaatii tietynlaista luonteenlujuutta mennä yksiin voimakasluonteisen turkkilaisen kanssa. Toki varmasti Suomestakin löytyy vielä näitä kahden kulttuurin perheitä (joita myös duoperheiksi kutsutaan), joissa nainen on alistettuna kotona. Sitä emme kiellä, mutta se on nykypäivänä kyllä melko vähäistä. Toisinaan on hyvin turhauttavaa, kun joutuu todistelemaan muille, että minulla on ihan yhtä hyvä mies kuin sinulla, vaikka onkin syntyjään muualta. Tästä päästäänkin siihen, että mitäs kun kyseessä on kantasuomalainen ydinperhe, jossa vaimo on alistettu. Mies on ehkä väkivaltainen, henkisesti tai fyysisesti. Asiaa hyssytellään. Varmaan kaunistellaankin. Säälitään eikä uskalleta kohdata asiasta vaimoa, saati miestä. Duo-perheissä tilanteen oletetaan olevan aina tämä: ”Sehän on ihan väistämätöntä!” ”Nyt joku murisee siellä, että: "En mä kaikista niin ajattele. Vain joistain tietyistä." Niin, mihin se raja vedetään? Ja sit juorutaan, kuiskitaan, huudellaan. Kerrotaan kaverille ja sen kaverin kaimalle. Haukutaan, syytellään. Kuitenkin jokainen sisimmässään tietää, ettei asia pidä paikkaansa. Vielä ajatellaan, että se on ihan ok puhua tuollaisia, et kyllä ne sen kestää. Onneksi on tarjolla vertaistukea. Samankaltaiset hakeutuvat toistensa luokse. Jakavat tuntojaan ja murheitaan. Heitä ymmärretään. Ei kyseenalaisteta tai väheksytä. Maassamme toimii erilaisia järjestöjä ja yhdistyksiä, jotka tukevat erityisesti kahden kulttuurin perheitä, yksi niistä on Familia ry [link to: familiary.fi] On lohdullista tietää, ettemme ole yksin. Tuhannet muut kärsivät samoista murheista ja käyvät läpi samoja haasteita ja tuntemuksia. Toiminta kasvaa vuosivuodelta, mutta sen eteen pitää vielä tehdä paljon, että ihmisten tietoisuus kasvaa ja suhtautuminen muuttuu. Blogimme tärkein tavoite on auttaa tässä tehtävässä ja siksi halusimme kertoa ajatuksistamme ja kokemuksistamme myös Duo Blogissa. Joten suvaitsevaisempaa lokakuuta koko jengille! Pidetään lippu korkeella ❤️ Terkuin Aino ja Mia Aino ja Mian Kahden kodin kuiskauksia -blogi Aino ja Mia kirjoittavat Kahden kodin kuiskauksia -blogia. Tekstit kertovat Hämeenlinnassa asuvien monikulttuuristen perheiden arjesta. Mia Hei, olen Mia 30 vuotias äiti ja vaimo Hämeenlinnasta! Perheeseemme kuuluu minun ja turkkilaisen mieheni lisäksi kaksi poikaa. Kohta 6v ja 2.5v. Olen lähihoitaja. Työskennellyt vanhusten kanssa usean vuoden ajan, mutta nyt olen hoitovapaalla ja lasteni kanssa kotona. Toimimme tukiperheenä lähinnä viikonloppuisin. Blogin puolella olemme vasta aloittelijoita, tosin ajatuksen tasolla tämä on muhinut minulla jo pidemmän aikaa. Hyvä ystävä, samat arvot ja ajatusmaailma niin siitä se ajatus lähti. Blogimme on saanut ihanan vastaanoton. Aino Olen Aino, 36 vuotias äiti Hämeenlinnasta. Perheeseen kuuluvat tytöt kohta 4v ja kohta 6v. sekä Turkin kurdilainen mies. Olen alun perin Kouvolasta ja Hämeenlinnaan muutimme kesäkuussa 2017. Hyvin olemme viihtyneet. Olen koulutukseltani parturi-kampaaja-maskeeraaja, mutta nivelteni takia en voi työskennellä unelma-ammatissani. Lapset, bloggaus, harrastukset ja koti pitävät minut kiireisenä. Mietin pitkään mielessäni, että miten voisin kertoa muillekin perheemme arjesta ja haasteista, joita kohtaamme. Keväällä kerran kävimme Mian kanssa leikkimään ajatuksella ja pohtimaan mitä keksisimme. Mia kertoi, et on pidemmän aikaa jo haaveillut blogista. Mikä sen hauskempaa kuin kirjoitella omia tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia tästä elämästä. Niinpä perustimme suvaitsevan ja monikulttuurisen äitien blogin! Mr. Hubby and I are from two worlds. As some of you know, he’s a Finn and I’m South Indian. Though neither is a true representative of what we supposedly represent, (or so we individually believe). But, as the days of being married go by, we seem to be in some kind of match. Neither of us is “sportive”, but each thinks they are the ones being a good sport. But, it seems that we’ve been playing a ping-pong of sorts. Every answer or thought must be replied to by a fitting response launched by other. Not in vengeance or anger, but, the pattern is just how it seems to be — a game that must be played. Not for wins or tournaments, just a pong for a ping. And through those very same sportive eyes, I find that other married couples also seem to be playing this game, too. It takes a Mr. Husband and a Mrs. Wife to play. No mixed doubles are allowed: you can’t pair up husbands against wives. But, yes, you can have sideline referees. It takes a special couple to play this game. Game Prerequisites
Few Notes: The net exists, but it gets constructed only when a verbal volley is tossed to the opponent’s side of the table. All verbal tosses can be accompanied by hand or neck gestures. Bystanders and cheerleaders can accompany them with drumbeats, whoops or grunts that can indicate “See, that is exactly what I too was saying. Now, don’t you believe me?” In this first brief missive, only a few types of special serve moves and play patterns will be discussed herewith, as follows. The “No reply” Move When one partner is asked a question in the first ping, a “No answer” can be the return pong. This is by far the most versatile. Depending on the type of culture, the return pong can have multiple interpretations. These can vary from: It’s your work woman, do what you need to do. Or, Why do you have to ask me each time, you already know my answer on this one. The repartee pong can be clarified. Clarifying a No-reply Danger occurs if, the return pong is along the lines of “<unintelligible consonant>+oh” . In Finnish, a Joo (pronounced Yoh) meaning yes, can sound just like the English “No”, especially when heard from the precincts of a kitchen with the veritable South Indian pressure cooker singing in its own steam, going hush-hush-shooooh. A steamy debate can ensue if the exact unintelligible consonant in question is not clarified before any action is acted upon. Most often the steamy debate coincides with the last shoooh of the steamy pressure cooker. Bring on full-tropical summer in Finland! Types of interaction Of course, the levels of interaction can be interpreted either from suave, silent Nordic and Scandinavian streams, or from highly expressive Italian or Greek realms. A no-reply can be a weighty response. Indifference. A great insult. To balance this great insult, nothing is better than a volley of words, with actions and many exclamations, effectively demonstrated by hands, waving fingers, shaking heads and wild gesticulations. To keep the bliss in the air, it is advised to occasionally at least grunt a response. A blocked sinus and a whopping large handkerchief when wielded in an accurate position, accompanied by clearing of such passages can also be considered a good response. The noise effects when echoed from the false-ceiling-ed bathroom can accentuate the effect. An effective Tamilian word, known throughout South India, Dei, when used with a warning tone and when breathed out at sufficient volume is also known to have the same balancing effect. Draws A draw is reached when both sides agree to a truce and then begin again, this time unannounced and with the launch of another service mode. A draw can also be called forth by the losing side. It need not be acknowledged. But, it can be indicated and initiated by the enaction of pauses and breaks. Pauses and Breaks During the break, choice treats can be served. When one side is winning, it is imperative to serve the specialties that are specially unliked by the other. The factors that affect the un-likability of such treats can range from various aspects of smell, the color, the lack of garish colors on the packaging, the extra-sugar that is an inherent property of the treat, or it could be truly minimalist, plain, black and uninteresting as sticks of special Finnish salmiakki (liquorice). Specially salted for added effect. To enhance the minimalist effect, such humble sticks can have deceptive white centers. A total ying-yangcomplement. The production and offering of such humble treat sticks is also known to have a ripple effect: it can cause sideline cheerleaders to quickly take sides. True loyalty can thus be even tested. Partners will know who is on whose side. The effect of family ties on serves Family strings or ties or the lack of such thereof can drastically tilt the stakes in this game. This can take all forms and shapes and affect a so-called winning volley. A serve that was going well and did not hitherto receive a balancing repartee can be dramatically impacted by a single tie. If one partner is ponged about someone’s cousin who visits once too often, another tie can be pulled out, literally out of the closet and used to draw the game. What is so special about that single piece of material. Especially if it was given to the Mister by his uncle as the first gift when young Mister, umm… Master’s voice… first cracked or some equally cracked reason. The offensive object — if it is garishly colored and hangs as the first visible thing in the shared cupboard — can be used to dramatically alter the ping-pong game. Pull it out and say, “What about this tie, it has been just pupating.” If it has any shred of strings left, pull at it and give it a good tug. It can pull at lost heart-strings and then remind the offender that an often-visiting cousin brings back precious memories of one’s almost lost homeland. Never mind that the cousin is the nephew of the niece of one’s cousin by marriage from the father of one’s maternal great-grandmother. But, that is precisely how all ties are to be maintained- frequency is the name, even if it stares at you from the cupboard. Best not to discuss other such familial-and familiar ghosts that hang in other closests. Acing the game Mr. Hubby and I, well, we seem to have reached the supreme ace level at this special ping-pong. As many seem to know, this Missus talks in her sleep. Recently, Mr. Hubby reported waking up one morning with his digestive system warning of a noisy start to the day. It needed to release some air. And just when the air was voluminously and ceremoniously being let out, Missus said in her sleep, “The elephant is trumpeting.” I wonder who else has reached similar levels of expertise at this special game of ping-pong? Written by: Mary Ann
Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.
Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa. Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä. Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen. Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa? Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee. Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen. Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista. Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua? Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun (Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry) Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus. Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden. Vaikka kukaan ei ole minulle varsinaisesti päin kasvoja sanonut epäilevänsä liittomme aitoutta tai sen syitä, on kylmä asenne huokunut rivien välistä. Sukulaisten ja ystävien muille sanomat kommentit ”onkos tuo nyt ihan viisasta” tai päin naamaakin todetut hieman ivalliset ”no, onnea teille sitten” -tokaisut todistavat, että monet epäilevät syitämme mennä naimisiin. Aivan kuin puolisoni olisi automaattisesti avioitunut kanssani vain saadakseen oleskeluluvan eikä taustalla olisi aitoa rakkautta tai kiintymystä.
Keskustellessani asiasta ystäväni kanssa huomasimme selvän eron asenteissa suomalaisten väliseen avioliittoon verrattuna. Ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin myös puoli vuotta seurustelun alun jälkeen. Hän ei ole kuitenkaan ikinä kokenut samanlaista kyseenalaistamista tai kuullut samankaltaisia kommentteja kuin minä ja puolisoni. Ystäväni myös myönsi, että heillä motiivina avioitumiselle oli isyyden tunnustamisen välttäminen. Ei siis heilläkään vain ja ainoastaan rakkaus, vaan myös järkisyyt vaikuttivat avioliittopäätökseen. Kaltaisemme kahden kulttuurin parit joutuvat puolison oleskelulupaa hakiessaan käymään läpi myös maahanmuuttoviraston selvitykset avioliiton ”aitoudesta”. Toisilla prosessi sujuu helpommin kuin toisilla. Toiset selviävät vain kertomalla, missä suhde alkoi, ja kuinka monta kertaa ja missä seurustelun aikana tavattiin. Toisten taas täytyy vakuutella suhteensa aitous muistamalla toisen mieltymykset aina aamupalasta alushousujen väriin. Kävi miten vain, on prosessi aina kuitenkin omiaan lisäämään tunnetta siitä, että kahden kulttuurin avioliittoja kyseenalaistetaan muita enemmän. Kuka on oikea ihminen sanomaan, milloin avioliiton syyt ovat oikeat ja milloin eivät, ja milloin rakkaus on aitoa? Milloin kyseessä on niin kutsuttu ”järkiavioliitto” ja milloin ei? Itse olen melko vakuuttunut siitä, että harvoin kukaan pelkästään rakkaudesta avioituu, rakastaa kun voi ilman avioliittoakin. Onko loppujen lopuksi edes parempaa syytä mennä naimisiin kuin yhteisen tulevaisuuden varmistaminen? Jos tämä jonkun mielestä on väärä syy avioitumiselle, olisi hyvä aika miettiä muita keinoja mahdollistaa valtiorajat ylittävien parisuhteiden jatkuminen. MM ”Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!” Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet. Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että ”tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään.” Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset. Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa. Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun ”Ei se tyttö ole vielä muuttunut”. Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen. Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin ”tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin. Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin. (Hanna) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |