Hallituksen selonteko kotoutumisen uudistamistarpeista on tulossa eduskuntaan kesäkuussa. Valmistelussa on painotettu maahan muuttaneiden osallisuutta yhteiskunnassa ja nopeaa kotoutumista. Hallituksen ja Maahanmuuttoviraston fokus on työperäisen maahanmuuton vauhdittamisessa. Nopeampaa toimintaa kaivataan kipeästi myös oleskelulupaa odottavien kahden kulttuurin perheiden parissa.

Tuhannet ihmiset hakevat vuosittain oleskelulupaa Suomeen perhesiteen perusteella. Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevien puolisoiden hakemuksista yli 80 prosenttia on viime vuosina johtanut myönteiseen päätökseen ja perhe-elämään Suomessa. Ongelma on lupakäsittelyn hitaudessa. Maahanmuuttoviraston ruuhkautumisesta on uutisoitu pitkin kevättä. Esimerkiksi nyt sähköisen hakujärjestelmän käsittelyaikalaskuri antaa arvioksi 9 kuukautta, mikä on lain sallima maksimikesto perhesideperusteiselle oleskeluluvalle. Joskus tämäkin ylittyy. Iso osa kahden kulttuurin perheenjäsenistä hakee lupaa kotimaassaan ja odottaa päätöstä siellä asioiden lähimmässä Suomen edustustossa. Osa hakijoista on tullut Suomeen jo aiemmin ja elää täällä vakiintunutta perhe-elämää.

Vaikka kansalaisten lupapäätöstä odottavilla puolisoilla on Suomessa pysyvä osoite ja oikeus hakea sen perusteella kotikuntamerkintä digi-ja väestötietovirastosta, heidän asemansa on vaikea. Työnteko-oikeutta ei ole, työllistymispalveluihin ei pääse eikä tutkintoon johtavaa opiskelua voi aloittaa. Suhteen ulkomaalainen osapuoli on täysin riippuvainen puolisostaan, mikä on aikuiselle vaikea rooli ja vaikeuttaa parisuhdedynamiikkaa. Suomalainen osapuoli kuormittuu vastatessaan elannon hankkimisesta ja ulkomaalaisen puolison asioiden hoitamisesta ja tulkkaamisesta eri tilanteissa. Toiveita perheenlisäyksestä ei uskalleta epävarmassa tilanteessa alkaa toteuttaa ja suunnittelu on muutenkin vaikeaa. Ei voi kuin odottaa.

Se, ettei oleskelulupaa odottava voi tehdä töitä ja osallistua yhteiskuntaan tai perheensä tulojen hankkimiseen, aiheuttaa kahden kulttuurin pareille ja perheille huomattavaa talousahdinkoa sen lisäksi, että epävarmuus stressaa. Statuksettoman välivaiheen laskua maksetaan perheissä vielä pitkään luvan saamisen jälkeen sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Kotoutuminen ei lähde käyntiin, kun odottaja on suljettu käytännössä työn, opintojen ja palvelujen ulkopuolelle eikä pääse osalliseksi yhteiskuntaan.
Optimaalisin ratkaisu tilanteeseen on turvata Maahanmuuttovirastolle riittävät perusresurssit myös perhesideperusteisten oleskelulupahakemusten sujuvaan käsittelyyn.

Mikäli käsittelyaikoja ei saada lyhyemmiksi, voidaan etsiä keinoja lakimuutoksesta. Ulkomaalaislaki ei tällä hetkellä sisällytä perhesideperusteisen oleskeluluvan odottajia niiden ulkomaalaisten joukkoon, joilla on työnteko-oikeus Suomessa ilman oleskelulupaa. Esimerkiksi turvapaikanhakijoilla työnteko-oikeus on määrätyn karenssiajan (3 tai 6 kk) jälkeen. Lakimuutosta tulee vakavasti harkita kotoutumisen tehostamiseksi ja perheiden hyvinvoinnin turvaamiseksi.  Työnteko- ja opiskeluoikeuden tai kotoutumispalveluiden avaaminen helpottaisi perhesideperusteisen oleskeluluvan odottajien tilannetta. Heillä yleensä on vakituinen osoite ja kotikuntamerkintä Suomessa sekä hyvin iso todennäköisyys saada myönteinen lupapäätös. Mitä nopeammin maahan muuttanut kotoutumisen alkuun pääsee, sen parempi yksilöiden ja perheiden hyvinvoinnille, kotoutumiselle sekä kansantaloudelle.
 
Elina Helmanen, toiminnanjohtaja
Sanna Rummakko, projektipäällikkö
Familia ry
 
Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 21.6.2021 lyhyempänä versiona.

Puolisoni suomenkielentaito on saanut usein kehuja. Moni kysyy missä ja miten hän on oppinut suomea niin hyvin. Mieheni muistaa useimmiten kiitellä Suomen ammattitaitoisia opettajia ja laadukasta kotoutumiskoulutusta. Itse muistan kehuskella omaa työpanostani kotiopettajattarena.  

Suomenkielen oppiminen oli ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme todella korkealla prioriteettilistalla meillä molemmilla. Suomessa harva pystyy elämään ja työskentelemään täysin ilman suomenkieltä – ainakin työnsaantimahdollisuudet ovat huimasti rajatummat. 

Mieheni ilmoittautui kotoutumiskoulutukseen heti kun muutti Suomeen keväällä 2012. Silloisessa kotikaupungissamme Kuopiossa koulutukseen oli jonoa, joten hän pääsi sinne vasta tammikuussa 2013. Onneksi monikulttuurisuuskeskuksessa järjestettiin avoimia suomenkielen kursseja läpi kesän ja syksyllä mieheni pääsi siellä järjestettävään Tervetuloa Suomeen! –kurssille. Näiden ulkopuolisten opettajien lisäksi otin omaksi kunniatehtäväkseni edistää mieheni kielenoppimista sen verran kuin parisuhteemme kesti.  

Tässäpä siis muutama kotikonsti kielenoppimiseen, joista oli meillä hyötyä: 

Sano puolisollesi ääneen (suomeksi) se itsestäänselvyys, että ”minä autan sinua”. Uuden kielen omaksuminen aikuisena ei välttämättä ole mikään pikkujuttu, mutta sinun aktiivisella avulla on iso positiivinen merkitys. Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikaa. Ajattele, että viisi työntäyteistä vuotta tuottavat niin hyviä tuloksia, että niistä voi nauttia seuraavat 50 vuotta. Puoliso oppii asioimaan itsenäisesti kaupassa, pankissa, postissa, työkkärissä ja talonmiehen kanssa. Jos et viitsi auttaa puolisoa oppimisessa ja hoidat kaikki asiat hänen puolestaan, joudut ”kärsimään” puolisosi huonosta kielitaidosta lopun ikäsi. Ei ole reilua ketään kohtaan, että sinä olet vastuussa kaikesta ja puolisosi täysin riippuvainen sinusta. 

Turusen romaani on teoksena kevyesti virtaava, mutta monitasoinen ja siitä voisi kirjoittaa lukemattomista eri näkökulmista käsin. Kaksikulttuurisiin parisuhteisiin liittyen kirja kuitenkin nostaa voimakkaimmin esille kysymyksen siitä, että miten olla yhdessä, jos kumpikaan ei halua luopua elämästään kotimaassaan tai asua toisen maassa? Voiko siten ylipäätään olla yhdessä—ja kuka siitä edes päättää? Tulisiko valita se järkevä vaihtoehto ja lopettaa suhde ja jatkuva ilmastoahdistusta aiheuttava lentäminen vai tulisiko valita järjettömyys, tässä tapauksessa rakkaus? Entä perheen perustaminen: tulisiko kuunnella polkkatukkaista terapeuttia lähellä Olympiastadionia, joka sanoo, että eihän lasta yksinkertaisesti vaan voi tuollaiseen tilanteeseen hankkia (ja jonka luo kertoja ei enää tämän jälkeen palaa) vai voisiko luottaa siihen, että jokainen perhe löytää kyllä omannäköisensä ratkaisut viimeistään sitten kun niiden tekeminen on ajankohtaista?

​Vaikka kirjan kantavana teemana on rakkaus, käsitellään aihetta kuitenkin hyvin käytännönläheisesti: rakkaudesta on riisuttu kokonaan pois romantiikka. Kirjassa rakkaus on arkisia käytännön tekoja, muistutuksia lakanoiden vaihdosta tai pelargonioiden kastelusta. Se on puhelu kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, matkalaukussa Barcelonasta tuliaisena tuotu viherkasvi, yhdessä ostettu imuri, jonka pölypussista löytyykin kotona roskia tai Suomesta Barcelonaan lennätetty hirvenfilee, josta perillä valmistetaan ruokaa, johon tulee manteleita ja Ñ​ora-paprikoita ja joka kuljetetaan kattilassa läpi kaupunginosan miehen perheelle tarjottavaksi. Kirja ei anna yksiselitteisiä vastauksia (ja hyvä niin), mutta kirjan lopussa kertoja saavuttaa jonkinlaisen päätöksen—joka on sekin ehkä jonkun mielestä järjetön, mutta kuitenkin ja ennen kaikkea päätös.

Maria Niemiharju

Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. 
​
Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. 

Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti. 

Ramadanin loppu häämöttää ja Eid tekee tuloaan.  On aika yleistä  että monet luulevat muslimien iloitsevan paaston loppua. Tosi yleinen unelma on kuitenkin että suurin osa ihmisistä ovat haikealla mielellä jättämässä hyvästi Ramadanille. Ramadan on kuin lyhyt koulu, siinä on omat haasteet ja ihmiset yrittävät parhaansa mukaan muokata omia piirteitään, yritetään jättää huonot tavat ja keskittyä itsensä sisäiseen parantamiseen. Ihminen voi muuttaa huonoja tapojaan, jos tekee niistä tottumuksia, toistoja ja on halua tehdä positiivisen muutoksen. Asiaa voi kuvailla näin esimerkiksi kun lukio on täysillä vedetty loppuun niin sitä seuraa palkintona ylioppilas juhlat. Eid on palkinto Ramadanin jälkeen. 

Mistä sitten on kyse, kun kaikki puhuvat että kohta on Eid? Eid on islamilaisen kalenterin yhdeksännen kuukauden eli Ramadan kuukauden jälkeen tuleva juhla, toisin sanoen “festivaali paaston murtamiseksi”. Muslimit ympäri maailmaa viettävät kahta suurta juhlaa joista yksi on Eid ul Fitr ja toinen Eid ul Adha.  

Hauskinta on kuitenkin kun pitäisi saada vapaapäivä Eidiksi töistä tai koulusta. Eid päivää ei usein voida etukäteen jo tietää koska se perustuu kuun sirpin näkemiseen taivaalla, niin kuin Ramadanin alkunakin. Tästä syystä Eid on yleensä eri maissa eri päivinä.  Eid päivänä ei saa paastota, se on tarkoitettu juhlimiselle perheen, ystävien, naapureiden ja yleisesti kaikkien kanssa. 

Lahjojen antaminen on suuri osa Eid juhlaa, Usein vanhemmat antavat Eidii-rahaa, joka tarkoittaa tietty määrä rahaa lapsille, kyse ei ole useinkaan suuresta summasta vain enemmänkin symboolisesta tarkoituksesta, että se on ansaittu Ramadanin jälkeen. Suomessa monesti kaupan jonot ovat yleensä ruuhkautuneita ennen Eidiä ja läpi Ramadanin aikana, usein se viittaa siihen että nämä ovat antamisen aikaa. Eid päivänä on yleistä että herkut ja kodin juhla ruoka jaetaan ja vaihdetaan läheisten, naapureidn, työtovereiden, ystävien ja jopa tuntemattomien kesken.  Myös lahjojen jakaminen on suuri osa Eidiä.  

Yhtä ja ainoaa oikea Eid:ä ei kuitenkaan ole, vaikka kehys on kaikille sama. Elikkä juhlitaan, on aamulla Eid rukous joka tehdään yhdessä. Eidiä juhlitaan eri kulttuureissa kuitenkin eri tavalla. Juhla-ateria voi olla biryani, toisen dolma ja kolmannella lohipiirakka. Eli Eidin vietto tapa on taas perhe-/kulttuurikohtaista.  

Lapsiperheille Eid on monesti hieman haastavaa kun pitää itse luoda Eid-tunnelma, koska yhteiskunta ei tue Eid juhlaa samalla tavalla kun joulua tai pääsiäistä. Eid ei siis näy suomalaisessa yhteiskunnassa ja siksi muslimilapsi voi tuntea olonsa vieraantuneeksi juhliessaan jotakin mitä muut eivät juhli. Usein itselläni oli kouluaikana raskasta kun joutui pyytämään vapaa päivää Eidiä varten ja selittää uudestaan ja uudestaan mistä juhlasta on kyse. Teini aikana siitä tuli oma stressi tekijä. Usein sitä seurasi myös paljon läksyjä joita sitten joutui tehdä että olisi taas kartalla muiden kanssa. Omassa perheessäni on perinteisesti ollut eid rukous aamulla , siellä yhteisöllisyys korostuu. Kotona tehdään juhla ruokaa, tulee vieraita ja kotia koristellaan että tulee juhla unnelma ja päivä erottuisi muusta arkipäivästä. Sitä perinnettä olemme pitäneet yllä myös omasa perheessämme.   

Eid ei siis lähtökohtaisesti kuulu valkoiseen suomalaisen kulttuuriin, mutta kulttuuri on myös muuttumassa jatkuvasti. Harva kulttuuri pysyy niin homogeenisenä enää. Suomalaissyntyinen muslimilapsi altistuu niin monelle kulttuurille ja joutuu todennäköisesti luomaan oman kolmannen kulttuurin, johon kerää hyviä puolia kaikista kulttuureista. 

Pitää myös muistaa, että yhtä muslimikulttuuria ei myöskään ole, koska Suomen muslimiväestö on lähtöisin niin monesta eri maasta. Jos lapsi on uskonnollinen niin uskonto varmasti sisältyy tähän kolmanteen kulttuuriin, johon voidaan ottaa vaikutteita myös ympäristön monista muslimikulttuurimalleista. Tämä kolmas kulttuuri voisi olla suomalaista muslimikulttuuria.  Nuoret muslimit ry on hyvä esimerkki tästä. Tänä vuonna on esimerkiksi luotu suomalaisten muslimien Ramadan-Radio – ja samalla tultu luotua uudenlaista kulttuuria yhdistämään muslimilapsia, joiden taustakulttuuri vaihtelee. Lapselle tämä voi olla positiivinen asia, kun lapsi huomaa, että joku huomioi oman identiteetin osan ja lapsi itse vapautuu osittain uuden luomisen taakasta. 

Muslimi maissa Eid näkyy katukuvissa, kaupoissa, kouluissa ja yleisesti kaikkialla, samalla tavalla kuin joulu esimerkiksi suomessa. Vaikka monet eivät joulua muuten vietä se on kuitenkin juhlakausi, lomat ja perheiden kanssa ajan viettäminen on mahdollista. Eidin aikana sitä kuitenkaan ei ole vielä suomessa. Eidiä vietetään yleensä kolme päivää. Paljon on kuitenkin muuttunut omista lapsuuden ajoistani. Tietoisuus Eid päivästä on kasvanut, esimerkiksi joissakin kaupoissa olen nähnyt ilmapalloja joilla on muodostettu Eid sana ennen Eid juhlaa, ja joissakin varhaiskasvatuksen yksiköissä esimerkiksi tehdään muslimi lasten kanssa Eid kortteja ja samalla kerrotaan muille lapsille eid päivästä. Somen avulla musliminuoret ovat uskaltaneet tuoda esille enemmän eid kulttuurista, monet kaverit lähettävät nykyään Eid toivotuksia ja viestejä. 

Lapsen identiteetin tukemisen kannalta on erittäin tärkeää, että lapsi itse kokee että on osa yhteiskuntaa, kulttuurin syrjiminen, tietyn kulttuurin yli ja ali arvostaminen ovat valitettavasti vielä vahvasti osana tässä yhteiskunnassa.  

Mietin usein itse millä tavalla voisi lisätä tietoa ja avartaa muiden näkemystä tiettyä kulttuuria ja uskontoa kohtaan, itse olen päätynyt osittain siihen, että sitä voi jokainen tehdä omalta paikaltaan eri tavoin. Itse pyrin olemaan avoin ja vastaan kysymyksiin ja kerron aiheista jos se sattuu kiinnostamaan. On myös tärkeää pysyä ajan tasalla asiasta jonka takia jatkuva tiedon kerääminen eri kulttuureista, historiasta, uskonnoista on tärkeää. Media usein antaa yhden tietyn näkökulman aiheesta mutta usein taustalla on paljon muutakin.  

En osaa sanoin kuvata sitä iloa, kun eräs myyjä kassan jonossa toivotti Hyvää Eid! Se oli ensimmäinen kerta, kun joku ulkopuolinen suomalainen teki tämän eleen. Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen millaisen tunteen annamme toiselle, sen voi tehdä pienelläkin eleellä. Toisen tarpeiden ja arvojen huomioiminen kuuluu hyviin tapoihin, harjoittamalla sitä voimme luoda yhteiskunnan, jossa erilaisuus nähdään valttina.  
​

Ima Khanam, harjoittelia Familiassa

Paastonaikaan minä huolehdin poikkeuksellisesti suurimmalta osin ostostenteosta ja ruuanvalmistuksesta. Nälkäisenä ja väsyneenä kauppaostosten tekemisessä ei ole mitään järkeä. Sen tietävät kaikki, jotka ovat seisoneen perjantaina klo 17 Citymarketin kassajonossa. Kauppalistalta löytyy paastonaikaan erityisen paljon hedelmiä, pähkinöitä, taateleita sekä tuorepuristettua appelsiinimehua. Vatsa täytyy saada täyteen pitkän paastopäivän jälkeen, joten ruokalista suunnitellaan sen mukaan, mikä maistuu parhaiten miehelleni. Minun kokkailuni eivät tietystikään vedä vertoja indonesialaiselle kotiruualle, mutta kyllä pyttipannulla ja kermaisella lohisopalla saa hymyn aikaiseksi. 

Jotta lapset pääsevät purkamaan energiaa, heidät täytyy ulkoiluttaa joka päivä. Muuten luhtitalon seinät kaatuvat päälle itse kullakin. Tämä on yleensä miehelleni mieluista hommaa. Pyöräretket, jalkapallopelit ja leikkipuistossa säntäily on pitänyt kuitenkin jättää nyt vähemmälle paaston vuoksi ja sen sijaan ayahin (ind. isä) kanssa onkin keskitytty pelaamaan Inkan aarretta ja lätkimään Unoa sisätiloissa. Hellepäivinä minä olen toiminut rantavahtina ja uittajana, mies on jätetty suosiolla kotiin. 

Esikoisemme täyttää kesällä 6 vuotta ja hänen kanssaan Ramadanin merkityksestä ja viettämisestä on jo puhuttu paljonkin. Häneltä ei aikataulujen mukaista paastoa tietenkään vaadita, mutta olemme pyrkineet herättelemään hänessä pohdintaa: ”Mitä ilman voisi tulla toimeen paastokuukauden?”. Ehdotuksissa on ollut mm. television katsomisen ja herkkujen vähentäminen, mutta toistaiseksi nämä ehdotukset ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viime vuonna, vajaan 5 vuoden iässä, hän oli koko paastokuukauden syömättä maissinaksuja ja paaston päätyttyä oli erittäin tyytyväinen saavutukseensa. En tiedä onko tässä mitään ”oikeaoppista” tai järkeä, mutta mielestäni lapsen kohdalla pienet askeleet ovat hyväksi. Uskon vahvasti, että ikä tuo sitten tullessaan päättäväisyyttä ja jonain päivänä hän haluaa kokeilla paastoa täysimittaisesti. Nyt hänelle riittää oikein hyvin ayahin paaston vierestä seuraaminen sekä sen ymmärtäminen, että paasto on luonnollinen osa elämää. ​

Työntekijöiden vapaa liikkuvuus on ollut EU:n perustamisesta lähtien yksi sen perusperiaatteista, se on työntekijöiden perusoikeus, joka täydentää tavaroiden, pääoman ja palvelujen vapaata liikkuvuutta unionin sisämarkkinoilla. Kiistatta voidaan myös todeta työntekijöiden vapaan liikkuvuuden olevan yksi EU:n menestystarinoista, siitäkin huolimatta, että sen voidaan katsoa olevan yksi syy Britannian eroon EU:sta. Ylevistä tavoitteista huolimatta työntekijöiden liikkuvuus unionin alueella kohtaa kuitenkin edelleen haasteita alkaen hallinnollisista muodollisuuksista ja päättyen esimerkiksi sosiaaliturvan yhteensovittamisen ja tutkintojen tunnustamisen haasteisiin. Usein kysymyksiä on enemmän kuin selviä vastauksia ja ulkomaille lähtevältä tulee avoimen mielen lisäksi löytyä pitkää pinnaa ja halua haastavienkin tilanteiden selvittelyyn. 

Joulukuussa 2020 Helsingin Sanomat kirjoitti Piilaakson teknologiavaikuttajasta, Flickr-kuvapalvelun perustajasta Caterina Fakesta ja kapuloista, joita suomalainen maahanmuuttobyrokratia heitti yhdysvaltalaisvaikuttajan rattaisiin. Time-lehden maailman vaikutuvaltaisimpien ihmisten joukkoon valittu Fake ei saanut Suomesta erityisasiantuntijan oleskelulupaa, vaikka hänellä on perhettä täällä ja vaikka Suomeen on pitkään yritetty houkutella ulkomailta kansainvälistä huippuosaamista. ”Hyvästi, Suomi!”, Caterina Fake totesi artikkelissa ja sanoi ettei toistaiseksi ole palaamassa tänne. En syytä Fakea tästä päätöksestä.
 
Maahanmuutto- ja työelämäjärjestelmien sokeat pisteet eivät toistaiseksi tunnista Faken kaltaista huippuosaajaa.  Tämä on monella tasolla haitallista ja byrokratia ei ainoastaan johda kansantaloudellisiin menetyksiin vaan pahimmillaan rikkoo perheitä, jotka joutuvat olemaan tässä limbossa mukana. Jaan oman kokemukseni.
 
Asian arkaluontoisuuden takia nimettömänä pysyttelevä mieheni saapui Suomeen 2015 nuorena ja paperittomana mutta tulevaisuusorientoituneena insinöörialan miehenä pakoon kotimaansa näköalattomuutta. Hänen tavoitteenaan oli tulla tänne opiskelemaan ja tekemään töitä. Hän pääsi opiskelemaan rakastamalleen insinöörialalle, ensiksi alempaan ammattikorkeakouluun ja myöhemmin Aalto-yliopistoon. Hän on menestynyt opinnoissa siitäkin huolimatta, että opintojen ohella iso osa energiasta on mennyt maahanmuuttoasioiden järjestelyyn.

Rasismi ja syrjintä ovat olleet tämän rasisminvastaisen viikon keskeisiä puheen aiheita. Familian 16.3. järjestämässä Antirasismi Workshopissa keskusteltiin ennakkoluuloista ja siitä, miten toimin kohdatessani rasismia tai syrjintää. Keskusteluun osallistui joukko naisia, joista suurin osa äitejä. Miesten poissaolo herätti ihmetystä, eikö aihe kiinnosta miehiä ja isejä?

Lasten kohtaama rasismi ja syrjintä koskettaa koko perhettä. Jokaisen perheenjäsenen kokemukset ovat erilaisia ja siksi niistä puhuminen voi tuntua vaikealta, mutta on tärkeä pystyä puhumaan ja jakamaan omat kokemukset ja erityisesti ne tunteet mitä rasismin ja syrjinnän kokemukset herättävät.

Ymmärrys siitä, että jokaisen oma kokemus on yksilöllinen, mutta tärkeä, auttaa puheeksi ottamisessa lasten kanssa. Keskustelun avaaminen ja sen käyminen on siksi ensiarvoisen tärkeää.

Ei pidä ajatella, ettei toinen ymmärrä, vaan auttaa toista ymmärtämään miltä itsestä tuntuu. Keskusteluun pitää saada mukaan kaikkien ääni, jotta ymmärrystä ja oppimista suuntaan ja toiseen tapahtuu. Kukaan ei saa pelätä osallistumista ja omien ajatustensa esille tuomista.

Jokaisen kokemus on erilainen, koska siihen vaikuttaa jokaisen oma kulttuurinen kompetenssi eli tausta, kasvatus ja aikaisemmat kokemukset. Esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa on aika tyypillistä pyrkiä välttelemään mahdollisia konflikteja ja olla ottamatta kovin voimakkaasti kantaa asioihin. Mutta jokaisen kokemus on yhtä tärkeä ja opettava jaettavaksi. Dialogin avaaminen aiheesta on avain oppimiseen.

Tärkeä osa oppimista on myös oman etuoikeuden tunnistaminen ja tiedostaminen. Sen olemassaolon havaitseminen usein yllättää. Erityisesti kun on kyse kahden kulttuurin perheistä, joissa perheenjäsenten roolit ulkopuolisten ja yhteiskunnan silmissä ovat hyvin erilaiset puhuttaessa etuoikeudesta. Erityisesti omien lasten kohdalla on vaikea hyväksyä perheen jäsenten eriarvoisuus yhteiskunnan silmissä.

Vaikka valkoiset eivät itse Suomessa suoranaista rasismia kokisikaan, he voivat olla "allyja" eli liittolaisia sitä täällä kokeville. Oma kokemus voi perustua välilliseen rasismin tai syrjinnän kokemukseen oman perheen tai läheisen kautta. Kokemuksen ja siihen liittyvät tunteet voi jakaa, vaikka itse ei olisikaan asiantuntija tai vähemmistöryhmään kuuluva.

Selkeä yhteinen nimittäjä ”Antirasismi workshop” keskusteluun osallistuneilla naisilla oli äitiys ja lapsiin kohdistuvat rasismin ja syrjinnän kokemukset. Näiden jaettujen kokemusten kautta onkin hyvä miettiä, onko tärkeämpää keskittyä meissä oleviin eroihin vai meitä yhdistäviin ominaisuuksiin kuten äitiys ja jokaisen äidin halu pitää lapsensa turvassa ja varjella heitä ympäröivältä pahalta.

Familia jatkaa aiheen parissa työskentelyä antirasismihankkeessaan ja järjestää myös tulevaisuudessa mahdollisuuden avoimelle keskustelulle, jossa on tilaa jokaiselle kahden kulttuurin perheenjäsenen äänelle.

Antirasismihankkeen tiimin puolesta
Anu Kytömäki, monikulttuurisen perheen etuoikeutettu äiti ja puoliso

Racism and discrimination have been at the key topics of discussion of the week against racism. 16th of March Familia organized The Anti-Racism Workshop to discuss prejudice and how I act when faced with racism or discrimination. Group of women, most of them mothers, took part in the debate. The men's absence caused wonderment, aren't men and fathers interested in the subject?

The racism and discrimination faced by children affects the whole family. The experiences of each family member are different and therefore talking about them can seem difficult, but it is important to be able to talk and share your own experiences and especially the emotions aroused by the experiences of racism and discrimination.

Understanding that everyone's own experience is individual, but important, help to bring up the topic with children. Opening and running a debate is therefore of paramount.

You should not think someone does not understand. Instead, you should help that someone to understand how you feel. You must hear everyone's voice in the conversation, to ensure understanding and learning in one direction and another. No one should be afraid to participate and to express their own ideas.

Everyone’s experience is different, because it is influenced by everyone's own cultural competence i.e., the background, education, and past experience. In Finnish culture, for example, it is quite typical to try to avoid potential conflicts and not to take a very strong stand on things. But everyone's experience is just as important and educational to share. Opening a dialog on the topic is the key to learning.

An important part of learning is also the identification and awareness of one's own privilege. Detecting it existence often surprises. Especially when it comes to intercultural families, where the roles of family members in the eyes of outsiders and society are very different when it comes to privilege. Especially for your own children, it is difficult to accept inequality among family members in the eyes of society.

Even if white people in Finland themselves do not experience outright racism, they can be allies, for those who experience it here. Own experience may be based on indirect experience of racism or discrimination through your own family member or loved one. Experience and related emotions can be shared, even if you are not an expert or a member of a minority group.

Clear common denominator in Anti racism workshop women who participated in the debate had maternity and experiences of racism and discrimination against children. It is a good idea to think about these shares of experience, whether it is more important to focus on the differences in us or on the qualities that unite us, such as motherhood and every mother's desire to keep their children safe and protect them from the evil that surrounds them.

Familia continues to work on the topic in its anti-racism project and will also provide an opportunity for open discussion in the future, with room for each voice of a family member of two cultures.

On behalf of the Anti-Racism Project team
​Anu Kytömäki, privileged mother and spouse of a multicultural family