After participating in Familia’s Duo Family Training together, Veronika and Sonja decided to volunteer as Duo Mother & Baby Group facilitators. “When meeting all other pregnant ladies I thought it would be good to keep in touch, because we are in a similar situation”, Veronica remembers. “It was a lucky coincidence that we got to facilitate together, since we were in the same Duo Family Training.” Veronika and Sonja are both intercultural mothers. Veronika is originally from Russia and Sonja’s husband is from Egypt. Both women gave birth to their first born child this year. “I got interested in getting to know other multicultural families because I know it’s challenging to be abroad and as a family it’s hard to be balanced when the other one is living in their own country and the other one is from abroad.” Sonja shares, “I think it’s important to meet other families in the same situation and struggling maybe with the same kinds of things so you don’t feel you’re alone.” Familia's Duo Mother and Baby groups are facilitated by a pair of volunteers who are also mothers of intercultural baby families themselves. These groups are meant to be cozy and confidential meeting places for the mothers and babies of intercultural families where they can share their struggles and celebrate positive experiences. Duo Mother & Baby Groups meet for two months at a time for 6-8 weekly meetings. "The people of course are the most important and the best part." Veronika and Sonja have shared many good moments together and as a group. "I feel we had a good atmosphereas a group, but also got to know each other personally”, Sonja shares. “For example sometimes we went home just the two of us after the session and shared more personal things. The people of course are the most important and best part."
Even though the official meetings ended, Veronika and Sonja still stayed in touch with the group. “After the official sessions have ended the girls started to initiate different activities themselves. We went to a farm together to see animals”, Veronica shares, ”It was great to see that people bring something of themselves and are volunteering to organise activities.” The Duo Mother & Baby Group’s structure brought reassurance to Veronica and Sonja as facilitators. “If someone wants to try to facilitate a group it’s a good way to practice because there are two people to share the tasks, two brains”, says Veronika. However, in the end it’s the group itself who makes the experience. Sonja shares: “It’s more like the group is creating the whole thing. We just give starting points and then it’s the whole group together directing it. And the kids enjoy it a lot!” Camilla Bergman This week we are celebrating our volunteers by sharing their stories in the Duo Blog. We are currently looking for mothers to lead and participate in Duo Mother & Baby groups next year. If you are interested in the Duo Mother & Baby Group please fill in the volunteer application on our website or contact Familia’s volunteer coordinator, Camilla Bergman be email at camilla.bergman(at)familiary.fi.
0 Comments
Imagine being asked, What is being heard? "Mitä kuuluu!" And the response, Good. “ Hyvää, Kiitos.” Thank you. But the question, “Mitä kuuluu?” is “What hears?” literally. "Entä sinä?" And, you? "Ihaan hyvää, kiitos." Yes, perfectly well, thank you. Like saying, one hears good things. Except, that they are not responding about the functionings of their auditory senses, but, they are telling you that they are doing well. Which is what they asked you about in the first place… “Mitä kuuluu?” Do you hear well, What is being heard?
Also, in the olden days, when calculators helped people do their math, a calculator was also called an aasin silta. Maybe, just maybe, because the user could not make the connections between those unrelated numbers? It is nice to see how they use English words and add an “i” to the end of some words to make it their own. So, logically, hotel is hotelli, bus is bussi, and so on. But, you can’t extrapolate a word and think you know the meaning, especially when “porkanna” is not pork but the humble carrot. How about trying to say kaHvi for coffee (make sure you aspirate the “h”, tough one ain’t it?) and then having to say kofeiniton when you want caffeine-free? The suffix “ton” meaning “without”. That ton of logic beats me. Why not simply say “koffii” instead of making poor English speakers gasp for air while struggling to get the “h” aspirated. It does not help either, that the word for the pope is not aspirated and is just a long paavi. One has to pronounce the “aa” diphthong. If one doesn’t, there is not much else to distinguish it from its less-worthy cousin, the word for cardboard, pahvi. And listeners be-warned, especially, if I have not done my breathing-out exercises. "Yeah, I have the vain glory of being the one to make people think I am making pontifical statements, when all I was referring to, was some poor piece of cardboard that was in the rubbish bin!" Or, how about going into a burger joint and being greeted with Tuuna burgerisi?.. which I quite innocently thought meant “D’ya want a tuna burger?” Only to realize it was their clever usage of English, though not in the way you’d imagine. And, so my days in this land are days of discovery and laughter. There is always something that can “Tul-la pus-kis-ta.” Something can come out of the bushes, a surprise that can get sprung on you. Just like when I did a double-take — when I was told that what I had proposed -- fitted like a fist in the eye! I thought they meant that I had given them a sock in the eye! Seems, I could relax after all. All it harmlessly meant was that the proposal suited them perfectly. And that is perhaps, how I came to be with my Finnish man. Yes, the proposal suited me fine, just like a fist in the eye, sopia kuin nyrkki silmään. Mary Ann Alexander Published in Duo blog with Mary Ann´s permission First published in Mary Ann´s personal blog Tänä syksynä Familiaan saapui uusia kasvoja! Tutustu Camillaan, Familian uuteen vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin. Kuka olet? Olen Camilla Bergman, Familian uusi vapaaehtoistoiminnan koordinaattori. Koulutukseltani olen melkein valmis ranskan kielen FM ja aloitan yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa tänä syksynä työn oheessa. Lisäksi minulle on kertynyt neljän vuoden kokemus nuorten vapaaehtoisten johtamisesta, globaalikasvatuksesta ja kansainvälisen vapaaehtoistyön kehittämisestä esimerkiksi AIESECissa, Taksvärkissä ja EYPssä. Suomen lisäksi olen asunut ulkomailla Ranskassa, Perussa ja Romaniassa. Vapaa-ajallani tykkään ulkoilla, kuunnella podcasteja ja leipoa. Miksi Familia? Innostuin alun perin järjestötyöhön, kun olin 2 kuukautta vapaaehtoisena Perussa. Järjestötyön monipuolisuus antaa puitteet kehittyä monella eri tavalla eikä järjestöissä ole koskaan tylsää päivää. Familiassa minua kiinnosti erityisesti järjestön merkityksellinen missio ja mahdollisuus saada aikaan kestävä muutos pieneen järjestöön. Mitä tuut tekemään? Tulen toimimaan Familian yhteyshenkilönä kaikkeen vapaaehtoistyöhön liittyen joulukuun 2020 loppuun asti. Lisäksi tulen rakentamaan Familialle uusia toimintamalleja ja kehittämään vanhoja. Minuun voi siis olla yhteydessä vapaaehtoistyön aloittamiseen, toiminnan järjestämiseen tai toiminnan kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Uskon, että järjestämällä ja kehittämällä Familian vapaaehtoistoimintaa voimme vaikuttaa positiivisesti monen ihmisen elämään! Ota yhteyttä! :) Camillaan voi olla yhteydessä sähköpostilla osoitteessa camilla.bergman@familiary.fi tai puhelimitse 050 502 1039. Who am I?
My name is Camilla Bergman and I am the new Volunteer Coordinator at Familia. My educational background is in French language and I am about to start a new degree as a Community Educator at HUMAK UAS. I have 4 years of experience leading youth volunteers and working with global education as well as developing international volunteering activities in organizations like AIESEC, Taksvärkki and EYP.In addition to Finland I have lived in France, Peru and Romania. In my spare time I enjoy walking in nature, listening to podcasts and baking. Why Familia? I became interested in working in NGOs after I spent 2 months volunteering in Peru. I love the variety of NGOs that allows you to develop yourself. There is never a boring day working in an NGO! I was drawn to Familia because of its important mission and the possibility to make a lasting change on a small organization. What will I be doing? I will be working as the contact person for Familia’s volunteers until end of December 2020. In addition to this I will be developing old and new frameworks for volunteering with Familia. You can contact me about any questions regarding starting volunteering, organizing or developing activities. I believe that by organizing and developing Familia’s activities we can make a positive impact on many people’s lives! Get in touch! :) You can contact Camilla by email at camilla.bergman@familiary.fi or by phone at 050 502 1039. Hei!
My internship at Familia has come to an end. I am happy that I had a chance to be a part of Familia and contribute to meaningful work. As a part of my responsibilities, I met 14 different people, both Finns and foreigners, who shared stories about their paths on employment, integration, and well-being in Finland. We discussed what getting a job in Finland means for integration, what are the best ways to expand one's network, how to master the Finnish language and much more. You can find the Path Ambassadors articles here. I must admit that I got many insights during my internship, both from the people who participated in the interviews and my observations. This was my first time working at a Finnish office and I would like to share the main takeaways:
These were the most important points that I wanted to share. I hope you find some of my observations and notes helpful for your own job search in Finland. Take care, Daria Kun olin lapsi, toivoin aina olevani suomenruotsalainen. Lähisuvussani on paljon ihmisiä, jotka osaavat suomea ja ruotsia. Toiselta puolelta sukuani monet ovat lähteneet USA:han tai Austraaliaan. Jollain tavalla aina kadehdin niitä, jotka osasivat useampaa kieltä. Itse osasin lapsena vain suomea. Tykkäsin koulussa kyllä kielistä. Aloitin ruotsin kielen opiskelun jo toisella luokalla, englannin kolmannella. Hakeuduin vaistomaisesti aina kielten pariin, vaikken kieliä vapaa ajalla tai ulkomaan matkoilla uskaltanut puhuakaan. Kielissä oli samalla jotain todella kiehtovaa, mutta pelottavaa. Kielet ovat aina tuntuneet tuntemattomilta ja siksi niin mielenkiintoisilta. Lapsuudesta saakka jäänyt kaipuu tietää enemmän on kulkenut aina mukanani. Tiesin joskus paljon kauneuden hoidosta. Sitten jonain päivänä sanoin itselleni, että haluan elämältä enemmän. Haluan päästä elämään syvemmin. Sitten elämä vei minut Aasiaan. Päätin nuorempana, että minun lapsistani tulisi kaksikielisiä. Tuota päätöstä tehdessäni en vielä tiennyt sitä, mikä tuo toinen kieli tulisi olla. Kun sain ensimmäisen lapseni aloin saamaan vihiä siitä, mitä kaksi- tai monikielisyys itse asiassa onkaan. Kaikki tuplaantuu. Ei pelkästään kieliä ole kaksi, tai kolme. Sanavarastokin tuplaantuu. Huumorintaju tuplaantuu. Täytyy kehittää itsestään myös kahdenlainen. Sellainen, joka on Suomessa ja sellainen, joka on Indonesiassa. Kun on kaksi täysin erilaista kulttuuria ja maata, niin ei niissä voi käyttäytyä vain yhdellä tavalla. On pystyttävä joustamaan puoleen ja toiseen vaikkei aina haluaisikaan. On osattava nähdä molempien puolien positiiviset puolet. On käytävä tupla määrä läpi oppitunteja esimerkiksi siitä, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään. Kahden maan välissä näkee väistämättä myös nurjatkin puolet kaksinverroin. On pystyttävä pysymään positiivisena, kun elämä näyttää päällisin puolin ainoastaan nurjia puolia. On myös opittava elämään jatkuvan kaipuun kanssa. Aina on ikävä jonnekin päin maailmaa. Koko suku ja perhe ei ole samanlailla yhtenäinen, kuin ehkä yhden maan perheillä olisi. Koko käsite minuudesta voi olla levittynyt niin ohuelti laajalle alueelle, että välillä saa itsekin kyseenalaistaa sen, onko tämäkin asia osa minua? Tulin äidiksi ja vaimoksi aikalailla yhtä aikaa. Samaan aikaan kävin läpi alkutaivaltani löytääkseni oman kirjoittajan ääneni. Heittelehdin kaikkien näiden kielten armoilla, enkä kokenut kuuluvani mihinkään niistä. Suomen kieli tuntui aivan liian arkiselta ja se kuvasti minulle menneisyyttäni, johon ei ollut enää paluuta. Englannin kielellä omia tunteita on helpompi käsitellä ja niistä puhua, kun se ei ole oma äidinkieli. Tunteita pystyy katsomaan hieman etäämmältä. Indonesian kieli on vielä opiskelu vaiheessa. Ymmärrän enemmän kuin osaan puhua. Pärjään kyllä yksinkertaisissa keskusteluissa indonesian kielellä. Tarkoitus olisi jonain päivänä osata kieli hyvin. Niin hyvin, että pysyisin oikeasti mukana paikallisten huumorissa. Olen huomannut, että jos osaa paikallisen maan huumoria, niin silloin on aika hyvin sisällä kielessä ja maan tavoissa. Indonesia ja indonesialaiset ovat niin vastakohtia Suomen ja suomalaisten kanssa, että haluan oppia mieheni maasta mahdollisimman paljon. Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä. (Fanny Yusuf) KUKA ON FANNY YUSUF?
Fanny Yusuf on Suomalainen bloggaaja, indonesialaisen miehen vaimo ja kahden pienen pojan äiti. Matkustaminen, vieraiden kielten puhuminen ja kirjoittaminen olivat nuoren Fannyn kauhun hetkiä. Niinpä lapsuuden ujous ja epävarmuus vaihtui tietoisesti rohkeuteen kohdata omat pelot. Aamunsa Fanny aloittaa juomalla kahvinsa kauramaidolla, hengittelemällä syvään jooga asanoissa, vuoronperään keittiötä siivoillen ja pojillensa lasten lauluja luikautellen. Bloggaaminen toimii omana väylänä ilmaista itseään ja kohtaamispaikkana samanhenkisille ihmisille. LÖYDÄT FANNYN BLOGI TÄÄLTÄ! Kaksikielisyys on r-kirjain - Miten kaksikielisyys vaikuttaa identiteetin muodostumiseen Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten. Kuuma kesäpäivä. Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä. Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi. Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta. Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi. Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä. Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän. Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva. Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”. Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi. Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen. Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi. Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen. Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen. Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea. Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa. Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain. Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista. Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle. Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa. Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla. Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla. Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran. Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä. Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen. Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä. Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa. Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut. Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen. En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi. Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa. Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi. Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan. En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä. Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset. Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme. Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys. Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet. Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea. Osaksi lasta. Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla. Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa. Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire. Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi. Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi. Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea. Sanon kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä. Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea. Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla. Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea. Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti. Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla. Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän. Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain. Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua. Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En. Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään. Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne. Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon. Olisi helppo vedota pelkästään historiaan, perinteisiin ja juurien tuntemiseen kun kysytään argumentteja miksi koen kaksikielisyyden tärkeäksi. Minulle ne eivät kuitenkaan ole ainoita syitä ylläpitää kaksikielisen perheen perinnettä. Kaksikielisyys avasi minulle kyvyn oppia muita kieliä aivan eri tavoin kuin mitä uskon yksikielisten ihmisten oppivan. En sano, että oppisin paremmin tai nopeammin, mutta varovaisesti väitän kaksikielisten kykenevän oppimaan kielet eri tavalla, sisäistämään ne ja oppimaan kuulemaan kielen vivahteet ja sävyt eri tavoin kuin yksikielisesti kasvanut. Minä en koskaan ollut hyvä oppimaan kieliä koulussa. En ollut myöskään erityisen hyvä äidinkielessä. Enkä saksan kieliopissa. Eniten tuskaa tuottivat lukiossa pitkän saksan ja englannin kielioppikokeet. Saksankin vaikka se oli toinen äidinkieleni. Osasin kirjoittaa ja puhua kuulon perusteella, en minä osannut perustella miksi jokin sana taipui kuten se taipui, enkä minä osannut muodostaa lauseita kielioppitermein. Mutta osasin lukea, puhua ja ymmärsin täydellisesti sitä kieltä. Kun vietin lukion jälkeen kolme viikkoa Hollannissa opin viikon jälkeen ymmärtämään mitä muut nuoret puhuivat ja kahden viikon jälkeen osasin tapailla lauseita. Englanninkieleni oli joksenkin heikkoa kun muutimme puolisoni kanssa Englantiin yliopistoon opiskelemaan. Opin kielen oikeasti vasta siellä asuessani. Lopulta puhuin sitä niin sujuvasti, että edelleen täällä Kaliforniassa ihmiset erehtyvät aksentistani päättelemään minun olevan britti. Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia. Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita. Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita. Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni? Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini, minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille. Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan. Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna. Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä. (Annuska Dal Maso) ANNUSKA DAL MASO
Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa. Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! *** Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat. My Spanish-Catalan-Finnish-Colombian combo has now been living in Finland for about half a year. We moved from a town near Barcelona to a town in southern Finland, close to my parents. We’re enjoying the snow and the reasonably mild winter weather. We have had our ups and downs, but mostly it has been smooth sailing. Our children seem to be adapting to their new environment with relative ease. They miss Spain but life in Finland doesn’t seem so bad either - not for now, anyway. Our lives are somewhat uneventful but right now we’re happy that way.
Perhaps the biggest event for us in the past few months was Christmas. Our son got a set of collectable football cards for Christmas. Each card has a picture of a player, their skillset, team and home country. The other day, as we talked about where each football player was from, I asked our 6- and 7-year-old children where they themselves were from. My question in Finnish was “Minkä maalainen sinä olet?” which literally refers to nationality and country rather than origin. Still, their answer was clear as day: both said they were Spanish. Now, here’s the thing: our children don’t have a Spanish passport. They were born and, until half a year ago, raised in Catalonia, Spain, but officially they are not Spanish. Even in Spain, they were foreigners, born to a Colombian father and a Finnish mother. Did that matter to them? No. Home as they know it is in Spain, so that’s where they’re from. In saying they were Spanish, my children made me both delighted and a little bit sad. Delighted because clearly they have an idea of self, home and roots. Sad because I feel that our transition and integration to Finland has gone well, that the children’s Finnish is improving in leaps and bounds, and that they have made friends. This winter they have even started to learn all the seasonal quirks Finnish children have to deal with - how to slip almost effortlessly into a snowsuit (“Äiti, I look like an astronaut!”), how to stay up on skates and skis, how to sing more than one or two Finnish Christmas carols. Surely these experiences are proof that they are starting to feel at home in Finland? I held onto these small victories as justifications that we had done the right thing in moving countries. I was also a little bit sad about my children’s answer because I too have felt that home is somewhere other than where I live, and I know it’s not always easy to deal with such a complex feeling. I badly want them to feel at home where they are. But 6 months is a very short time in a new place - it can take years to start feeling at home in a place, even for children who we tend to think adapt to change quickly. I should know - I lived abroad as a child and I’m still unsure of where home is. Your home is often defined by a document saying where you are from. These documents may give you certain freedoms, or restrict where you can travel. For many official purposes, these documents do matter. They also matter in politics, whether you want them to or not. A passport can also give you a sense of belonging - an idea of where home is. But right now, and perhaps for the rest of their lives, what defines home for my children is the place they first knew as home, even if they were born foreigners to that place. It’s not a new phenomenon and it’s not unique to my family. People have moved across borders throughout history. Diasporas, refugee camps and multilingual families like ours provide continuous proof of that. How, then, can we support our children who have left their home behind? I wish I knew. In our case, we are trying to keep up their Spanish language skills, stay in touch with their friends and, when the time is right, we'll visit our former hometown. But will that be enough for them to feel like they are connected to their Spanish home? I don’t know. Fortunately, my daughter has a backup plan: she says we could transport our old home in Spain to Finland. So if push comes to shove, maybe we’ll just have to do that. (Reetta Savolainen) “Is there anything in particular you would like us to know about your children?”
We had recently moved to Finland, and were visiting our children’s new school, both excited and anxious about having them start in the prestigious Finnish school system. The teachers were giving us a tour of the state-of-the-art facilities, when they asked us the question. There were plenty of things I wanted the teachers to know about our 6- and 7-year-old children and about our family. But I hardly knew where to begin. We had left our home, friends and life in the Mediterranean for new opportunities and closeness to family in southern Finland. Our honeymoon period in Finland was just ending after a couple of months of enjoying an unusually warm Finnish summer. We had eaten copious amounts of ice-cream and strawberries, swum daily in the nearby lake, and we were even getting used to the sound of Finnish silence. When we first started to seriously consider moving to Finland, it seemed like a no-brainer: the Finnish education system is possibly the best in the world, Finland is a safe country - we adopted many of the usual arguments that families use to convince themselves to moving to Finland. We had visited Finland regularly enough that, although our children and my husband had never lived here, settling in to a town we knew from our holidays didn’t seem like too dramatic a change. Of course, the thought of leaving our friends and the Mediterranean way of life made us sad and occasionally even doubt our decision. But we found ourselves reasonably content in Finland from day one, largely thanks to my parents who helped us settle in. So, although I was a little disappointed that my son hadn’t immediately fallen in love with the taste of blueberries yet or that my daughter didn’t love red currant juice (all those vitamins!), I could deal with the small cultural glitches. We had discovered that people weren’t as cold and distant as everyone claimed they were - we had already had several lovely encounters with strangers on the beach and in the park, which reaffirmed my belief that we would all find friends eventually. Nobody seemed too taken aback by my husband’s dark beard and loud (by Finnish standards) voice. Even though most people still responded with a blank stare when I greeted them on my morning walks in the forest, it wasn’t a problem - I’d made it my mission to make them eventually come around. Even the tedious task of sending out numerous job applications and the prospect of perhaps having to start my career from scratch didn’t seem too daunting. What I was concerned about was language. Before moving to Finland, our children already spoke reasonably good Finnish, considering they had never lived in Finland and had no Finnish-speaking friends in Spain. Only days after moving to Finland, they started absorbing funny little expressions like tavallaan (“in a way”) and toki (“certainly”) from those around them. However, their strongest languages in Spain were Spanish, their father’s first language, and Catalan, the community language. Also, they were exposed to English at home every day as it was the language my husband and I spoke to each other. How were they going to keep up all the languages? How were they going to keep up their Catalan when even their Spanish was slipping only after a few weeks? And what about their English - we didn’t want them to lose what they already knew, but my husband also needed to start learning Finnish - how were we going to juggle the potpourri of languages? Was it even worth it? There were plenty of things I wanted to tell the teachers about my children’s language skills and cultural influences, but what exactly? Should I tell them about the language thing - that our children were - for lack of a better expression - trilingual and a half? Or perhaps bilingualish? Should I tell them that so far they had been growing up between at least four or five different cultures - Finnish, Colombian, Spanish, Catalan and that of an international immigrant community? Should I tell them that they knew the song “Sata salamaa” almost word for word but they didn’t know if Vesa and Aino were a boy or a girl’s name, or that I had to explain what välkkäri and lukkari were? Or that they knew how to use the expression sikahyvä but also struggled to correctly conjugate everyday verbs like tykätä and lukea? How was I to tell the teachers about the mishmash of languages and cultures that constituted our family without putting them to sleep? I didn’t know, so to keep it simple, I just told them that they were bilingual and said we would love for them to do extracurricular Spanish, and if they needed to do S2 instead of the usual äidinkieli, that was fine. I don’t know if omitting the details really mattered in the context of a Finnish school. It mattered to us, but it seemed too complicated to get into. I decided that I could always bring up the language-thing during our first official parent-teacher chat later on. Language is complex. Even though people often say that children are sponges and learn languages immediately through immersion, even they have to readjust. Our children are still learning to differentiate between kärpänen, ampiainen and hyttynen. Their go-to language when they play together is still Spanish - at least for now. As a multicultural and multilingual family, we’ve only just begun the process of adapting our communication as we settle into our new lives in Finland. We still don’t know how our children’s relationship to their various languages will evolve over time. So, yes, it’s complicated. But for now, I take comfort in the caption under our 6-year-old’s self-portrait on his eskari wall. His teacher interviewed him and wrote down what he wanted to tell others about himself. The caption states our current language situation perfectly. It says: “In my family, we speak Finnish, Spanish and English - tavallaan.” (Reetta Savolainen) After travelling around the world me and my ex-wife decided that we wanted our children to grow up in Italy. My ex-wife is American and I’m Italian so our two boys are bilingual. After few years in Italy, the economic crisis became quite severe so we decided that for our family´s future Finland was a great option. Our family moved to Finland from Italy in 2012.
Our oldest son at the time was 9 years old and the little one was 3. The choice to move was not an easy one, we were worried that the kids might have a hard time in a country where neither of us had any cultural connection, so we decided that to ease the integration process for the boys we would send them to the International School of Vantaa (ISV). I had a meeting with the school principal in which I familiarized with the Finnish school curriculum. I was quite impressed and the fact that the school had a Finnish as a second language class reassured me that eventually the kids would learn Finnish. My oldest son was 9 years old when he started 3rd grade, he was very enthusiastic about the school and the teacher, but after 3 years we realized that his Finnish was basically only a passive language and his vocabulary was extremely limited. The fact that we were not speaking Finnish at home and that with all his friends he was only speaking English were the causes of the problem. Also, I realized that most of the kids at the school were bilingual in English and Finnish and that only few kids were attending the Finnish as a second language class. The school had little interest in the outcome of these few kids nevertheless knowing that they would never pass the matriculation exam to get in to Lukio. After a difficult negotiation with our son we were able to make him realize that moving to the Finnish school was the best idea, but definitely a difficult one at 13 years of age. For the little one the situation was even worse because in the English kindergarten Finnish was not encouraged, so considering the age of children and their knowledge of English, when outside in the courtyard he was mostly playing alone. So, my advice based on my personal experience would be that if you are an intercultural couple with children and neither of you speak Finnish or you do not speak it at home, even if difficult at the beginning the best choice for your children is to go directly to the Finnish school, eventually maybe lose a year of school but giving your child a better chance to integrate in the long run. Written by: Babbo Monikulttuurisuus on aina ollut tärkeä osa elämääni. Olen henkilökohtaisesti kokenut kahden kulttuurin arjen keskellä elämisen, isäni on kotoisin Turkista ja äitini on suomalainen. Lapsuudessani en tunnistanut suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin eri vivahteita sillä emme puhuneet kahdesta eri kulttuurista vaan elimme elämää kahden kulttuurin sekamelskassa. En kokenut olevani erilainen lapsi - huolimatta siitä, että toisinaan sosiaalinen ympäristö huomioi tummat piirteeni sekä erilaiset toimintatapani. Muistan kun eräs tarhakaverini kysyi minulta aamiaispöydässä miksi en syö maksamakkaraa. En ollut aikaisemmin miettinyt asiaa, joten lapsentavoin totesin ääneen ”olen sille allerginen”. Teini-iässä koin elämän kahden kulttuurin välillä haasteellisena. Aloin tunnistaa mikä osa arjessani on turkkilaista kulttuuriperimää ja siten mitkä asiat olivat erilaisia verrattuna ystävieni elämään kotona ja kodin ulkopuolella. Liikkumiseni kodin ulkopuolella oli ystäviini verrattuna rajoittuneempaa. Koin elämäni olevan täynnä selontekoja - toisaalta ystävilleni toisaalta perheelleni. Olin todella epävarma itsestäni ja jo nimeni mainitseminen tuntemattomien ihmisten edessä sai oloni vaivaantuneeksi. Näin jälkeenpäin koen kenties suurimman haasteen olleen kahdenkulttuurin kasvattina se, että asioista ei keskusteltu enkä osannut turkin kieltä, mikä jo lähtökohtaisesti vaikeutti turkkilaisen kulttuurin ymmärtämisen. Selontekoni ja perheen sisäisen yhteisymmärryksen saavuttaminen olivat suomalaisen käsitteistön varassa.
Esikoispoikani syntyi 15.9.2016 osaksi monikulttuurista perhettämme. Monikulttuurisen perheestämme tekee turkkilaisen taustani lisäksi se, että mieheni on suomenruotsalainen. Luonnollinen valinta oli, että mieheni tulee puhumaan lapselle ruotsia ja minä suomea. Koen kaksikielisyyden tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta; toisaalta kulttuuriperimän ymmärtämiselle, toisaalta onnistuneen dialogisen vuorovaikutuksen saavuttamiselle. Haluan tarjota pojalleni mahdollisimman rikkaan ja moninaisen lapsuuden ja nuoruuden. Haluan hänen ymmärtävän erilaisuuden rikkaudet ja moninaisuuden tuomat mahdollisuudet. Huolimatta siitä, että minä en aina saanut kokea turkkilaisuuden parhaimpia puolia, haluan tarjota pojalleni tähän paremman mahdollisuuden. Näin isäni tulee puhumaan pojalle turkkia. Toivon, että poikani omaksuu turkkilaisesta kulttuurista sen yhteisöllisyyden ja vahvat perhesiteet. Olen nykypäivänä onnellinen kahden kulttuurin kasvatti ja jättänyt vaikeimmat ajat taakseni. Monikulttuurisuus on edistänyt valmiuksiani elämän eri osa-alueilla ja se on ehdoton vahvuuteni esimerkiksi työelämässä. Poikani tulee kasvamaan kolmen kielen ja kulttuurin ympäröimänä ja toivonkin, että hän uskaltautuu avoimesti kysymään ja kyseenalaistamaan asioita. Hänelle on kaikki ovet avoinna ja useita vaihtoehtoja, joista valita. Yhteinen kieli on yksi tärkeä perusedellytys sille, että lapsi saa ymmärrettävän vastauksen kysymykseensä. (Emine Ehrström) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |