*** English version of the text below ***

Kun puhutaan uuden kielen oppimisesta, jotkut ihmiset voivat puhua sitä niin sujuvasti, että kuulostavat syntyperäisiltä puhujilta, kun taas toisilla on voimakas aksentti, joka voi paljastaa heidän ei-syntyperäisen kieliasemansa. Tämä ero on herättänyt sekä tieteen että kielenoppijoiden mielenkiinnon.

Oma kiinnostukseni aksentteihin on kehittynyt viime vuosien aikana erilaisista syistä. Esimerkiksi kun huomasin, että monissa työpaikkailmoituksissa pyydettiin esimerkiksi englantia äidinkielen-tasolla puhuvia hakijoita. Huomaan joskus, kuinka kuuntelen välillä mieluummin ei-syntyperäisiä aksentteja kuin syntyperäisiä. Lisäksi olen miettinyt, miten kielet kehittyvät tulevaisuudessa globalisaation ja muuttoliikkeen myötä. Kun puhun ystävieni kanssa, jotka puhuvat suomea toisena kielenä kuten minä, mietin jatkuvasti: miten on mahdollista, että joillakin meistä on voimakkaampi aksentti kuin toisilla, vaikka opimme kielen suunnilleen samassa varhaislapsuuden kehitysvaiheessa?

I write this blog with a bit of fear. Opening up about your mental difficulties is not an easy thing. It means being vulnerable and allowing people to invade your privacy. You are also not sure how people will react, because having mental health issues is still seen very negatively by many people.
​
However, I decided to open up, even a little bit, about what I've been going through in the past year or so. I decided to do so because I see all around me many people who are suffering, and would be supported by the knowledge that other people have also dealt with similar issues. I do it because I also feel that many people who are not in the same situations, who do not deal with similar challenging life situations and mental health issues, do not fully comprehend the gravity of these issues. Finally, I share my story because it is largely a story of triumph, of winning against these struggles, and therefore I believe it can empower many people.

​Kun lähestyn Espoossa sijaitsevaa taitelijastudiota, mieleni valtaa jännitys. Tämä studio toimii minisortseissa lavalla bileitä kattoon räjäyttävän Windows95manin eli Teemu Keisterin sekä hänen hollantilaisen vaimonsa taitelija Annick Ligtermoetin työtilana. Tänään ei kuitenkaan puhuta euroviisuhuumasta, Malmösta tai farkkumunasta. Tänään kerron teille hollantilaisen Annickin tarinan valokuvaajasta, visuaalisesta tarinankertojasta ja keramiikkataitelijasta monikulttuurisen perheen äidiksi Espooseen ja todella, Suomen virallisen vuoden 2024 euroviisuedustaja, Windows95manin vaimoksi. 

Espoolaisuuteen liitetään usein erilaisia kuvauksia, joista farkkumuna, ponihäntäinen mies tai värikäs paljastakamuksinen Ukkeli, joka on Annickin aviomies Teemu Keisterin luoma kulttihahmo, eivät ehkä ole niitä kaikista tunnetuimpia. Mutta mikään näistä ei hollantilaista Annickia pelästyttänyt, kun kaksi taideopiskelijaa kohtasivat toisensa Haagissa kuninkaallisessa taideakatemiassa vuosikymmenen alussa. Tänä päivänä, 14 vuotta myöhemmin, espoolaisessa taiteilijastudiossa tehdään sulassa sovussa niin musiikkia, ukkelitaidetta, keramiikkaa kuin visuaalista taidettakin. ”Hullu suomalainen” kuuluu tietysti kuvaan, koska ilman häntä ei olisi myöskään ”lentävää hollantilaista” eli Annick Ligtermoetia, suomalaisittain Annikkia ja hänen tarinaansa. Lentävä hollantilainen on muuten kansantarun mukaan aavelaiva, jonka näkeminen ennustaa epäonnea kaikille sen nähneille. Tässä tarinassa onnea ei kuitenkaan ole seurannut sadan vuoden epäonni vaan sopusuhtainen monikulttuurinen perhe-elämä ja tänä keväänä myös eriskummallinen euroviisuhuuma kaikkine mausteineen. 

​Maahanmuuttajat usein kohtaavat monenlaisia haasteita uudessa asuinmaassaan. Haasteet voivat liittyä esimerkiksi kulttuurieroihin, kielimuuriin, työllistymiseen tai vaikkapa uuteen ympäristöön sopeutumiseen. Viime vuosina Suomessa maahanmuutto ja maahanmuuttajien kokemat haasteet ovat olleet pinnalla. Nyt olen itsekin päässyt kokemaan, millaista elämä maahanmuuttajana on, vaikkakin en Suomessa vaan Taiwanissa. Taiwan on mielestäni asuinpaikkana ihanteellinen, sillä täällä on erittäin turvallista asua ja ihmiset ovat ystävällisiä. Toisaalta toisella puolella maailmaa asuessaan tulee myös kohdanneeksi monenmoisia haasteita, jolloin oppii arvostamaan niitä asioita, jotka Suomessa ovat paremmin sekä erityisesti niitä tekijöitä, joilla helpotetaan maahanmuuttajien integroitumista yhteiskuntaan. Tässä blogipostauksessa haluan antaa maahanmuuttajien kokemia haasteita väheksymättä arvostusta suomalaiselle yhteiskunnalle, tuoden erityisesti esiin niitä haasteita, joihin Suomessa on olemassa jonkinlainen tuki tai ratkaisu.

 *** Suomi alla ***

​Ramadan has just come to an end and the Eid celebration is also behind us. Like one can imagine, there is no just "one way" to celebrate Eid. Religiously, there are certain things that are encouraged, like congregational prayer, but to some Eid is more of a cultural than a religious occasion.
Eid is a family celebration, that usually includes good food, visiting family and friends, new clothes and giving presents.

To me, as a Finnish Muslim of over 26 years, it has been bit of a struggle, to find "our way" to celebrate it. To make our own traditions around it. My own experience of Christmas,  which is often compared to Eid, is to have the family together, have good food, and lots of it, give and get presents and enjoy the time together. I say presents, in plural, because in my childhood home I used to get many many presents. Usually they included some practical items, like socks, or nighties etc. that other families would not have wrapped and /or consider as a presents.

​​As I reflect on my time working at Familia, one particular experience stands out vividly in my memory: facilitating the Duo Living Room Family Cafe in Vantaa on Mondays. This weekly gathering provided a platform for intercultural families to come together, share experiences, and form connections over coffee, tea, and snacks. What started as a simple gathering soon evolved into a celebration of diversity, thanks to the powerful role that food played in bringing people from different cultures together.

At the heart of our cafe was the idea of creating a welcoming space where families could feel at home, regardless of their backgrounds. As families trickled in each Monday afternoon, the air buzzed with excitement and anticipation. Conversations flowed freely as parents and children alike mingled, sharing stories, laughter, and sometimes even language barriers.