|
“I moved and left my family, friends and all my years behind me to be with you. Yes you! The love of my life! I know it is not your fault. I know you are not sure what you need to do to make me feel less lonely, more at home and feel accepted by our surrounding community. To be honest, I don’t know what I need you to do. I just feel that huge part inside of me is missing… missing my home, missing my laughs with my own friends, missing the feeling of being accepted in my own skin, in my own language, and in my own everything just as I am. I know my dear that you love me as I am too; but I don’t feel it all the time when I try to explain how I feel about something, and you think I am overreacting or being oversensitive. I don’t feel it when I walk outside alone. I want to feel that I too belong here with you with every small or stupid little thing I feel.”
0 Comments
Vauva ei tule vain äideille vaan se on vanhempien yhteinen. Muutamia vuosia sitten äitiyspakkauksen yritettiin muuttaa ja nimiehdotuksia kysyttiin. Äitiyspakkauksen todellinen ongelma ei ole nimi vaan se, että vain äiti voi sen saada. Jos lapsen äiti ei kuulu Suomen sosiaaliturvan piiriin, ei pakkausta myönnetä, eikä isä voi sitä hakea. Ei vaikka lapsen isä kuuluu sosiaaliturvan piiriin tai olisi suomalainen. Vaikka perheen vanhemmat asuisivat Suomessa ja lapsi syntyy suomalaiseksi, ei tulevat vanhemmat ole sitä oikeutettuja saamaan, jos äiti ei kuuluu Suomen sosiaaliturvan piiriin.
 My experience at Familia ry intercultural families advocate association.
My time at Familia has been truly an enriching experience. Enrichening because of the range of tasks I have gotten to complete together with the other staff members, as well as every now and then getting to spread my own wings as an intern and independently work my way through situations. I say enriching also because of the various little nuggets of insight I have gained by working in an organization with this wide range of services offered to a client group as multifaceted as intercultural families. In addition, I have gotten to connect and cooperate with many organizations with different missions and clientele, as well as universities and Familia’s lovely volunteer base learning from each experience something new. My internship was timed between summer and fall so experiencing the different seasons in the associations work was an interesting journey through the types of tasks all while maintaining my professional perspective as a social services practitioner (sosionomi). I got to apply my professional view not only in the practical outcomes of my work but also practice self-reflection in the light of the work and situations. The summer was all about intensely focusing on one or two assignments and independently taking the time to get to know the organization, its history and having the freedom to try different things out in the projects assigned to me. I got to voice my thoughts and ideas in project meetings. I was included in the conversations as a staff member. I felt heard and I also got to hear others. Sometimes I was positively challenged in conversations, and I also got to challenge others. In my case, summer’s biggest task included connecting to volunteers and professionals around antiracism project and participating in coordinating its workshops (Ymmärretään yhdessä/Let’s Understand). I also got to work on some educational material on communication for intercultural couples, which opened my eyes to a whole new plethora of factors behind work among couples and more specifically intercultural couples. Fall on the other hand, brought with it a different kind of “arki” or everyday schedule where some of the activities that were not active during the summer suddenly became a big part of the work. This part was more about learning to work within a larger staff community and finding one’s own place in it in the middle of deadlines and meetings. The different meetings and briefings offered me a front row seat to witness how this community of multidisciplinary staff each got to shine in our own area of expertise in the various activities Familia offers from peer groups to language classes, and independent projects such as the afore mentioned antiracism workshops or mental health projects including a webinar, I was given the opportunity to organize on the topic of intercultural women’s mental health in Finland. This internship has taught me to be a part of a work community. A community that values its members as professionals with insight and experience, while also acknowledging the cultural resource each can bring to the table no matter how it may differ from the person sitting next to them. I learned to value a workplace where not only is the formal goal, to support and advocate cultures and diversity as an external goal, aiming at societal and structural change, but where we also include this same focus as part of our work culture and office environment. I saw an example of how not to be afraid to live out values at the coffee table. Oh boy, did we have some enjoyable “kahvipöytäkeskustelu” with different team members. I got to sit at the table with co-workers and volunteers with different life experiences and cultural perspectives from mine and feel included and welcomed as an intern, as an intercultural woman and as a human being beyond the labels and titles. Thank you, Familia! Maria Amani Intern Summer- Autumn 2021 Familia Ry Hallituksen selonteko kotoutumisen uudistamistarpeista on tulossa eduskuntaan kesäkuussa. Valmistelussa on painotettu maahan muuttaneiden osallisuutta yhteiskunnassa ja nopeaa kotoutumista. Hallituksen ja Maahanmuuttoviraston fokus on työperäisen maahanmuuton vauhdittamisessa. Nopeampaa toimintaa kaivataan kipeästi myös oleskelulupaa odottavien kahden kulttuurin perheiden parissa.
Tuhannet ihmiset hakevat vuosittain oleskelulupaa Suomeen perhesiteen perusteella. Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevien puolisoiden hakemuksista yli 80 prosenttia on viime vuosina johtanut myönteiseen päätökseen ja perhe-elämään Suomessa. Ongelma on lupakäsittelyn hitaudessa. Maahanmuuttoviraston ruuhkautumisesta on uutisoitu pitkin kevättä. Esimerkiksi nyt sähköisen hakujärjestelmän käsittelyaikalaskuri antaa arvioksi 9 kuukautta, mikä on lain sallima maksimikesto perhesideperusteiselle oleskeluluvalle. Joskus tämäkin ylittyy. Iso osa kahden kulttuurin perheenjäsenistä hakee lupaa kotimaassaan ja odottaa päätöstä siellä asioiden lähimmässä Suomen edustustossa. Osa hakijoista on tullut Suomeen jo aiemmin ja elää täällä vakiintunutta perhe-elämää. Vaikka kansalaisten lupapäätöstä odottavilla puolisoilla on Suomessa pysyvä osoite ja oikeus hakea sen perusteella kotikuntamerkintä digi-ja väestötietovirastosta, heidän asemansa on vaikea. Työnteko-oikeutta ei ole, työllistymispalveluihin ei pääse eikä tutkintoon johtavaa opiskelua voi aloittaa. Suhteen ulkomaalainen osapuoli on täysin riippuvainen puolisostaan, mikä on aikuiselle vaikea rooli ja vaikeuttaa parisuhdedynamiikkaa. Suomalainen osapuoli kuormittuu vastatessaan elannon hankkimisesta ja ulkomaalaisen puolison asioiden hoitamisesta ja tulkkaamisesta eri tilanteissa. Toiveita perheenlisäyksestä ei uskalleta epävarmassa tilanteessa alkaa toteuttaa ja suunnittelu on muutenkin vaikeaa. Ei voi kuin odottaa. Se, ettei oleskelulupaa odottava voi tehdä töitä ja osallistua yhteiskuntaan tai perheensä tulojen hankkimiseen, aiheuttaa kahden kulttuurin pareille ja perheille huomattavaa talousahdinkoa sen lisäksi, että epävarmuus stressaa. Statuksettoman välivaiheen laskua maksetaan perheissä vielä pitkään luvan saamisen jälkeen sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Kotoutuminen ei lähde käyntiin, kun odottaja on suljettu käytännössä työn, opintojen ja palvelujen ulkopuolelle eikä pääse osalliseksi yhteiskuntaan. Optimaalisin ratkaisu tilanteeseen on turvata Maahanmuuttovirastolle riittävät perusresurssit myös perhesideperusteisten oleskelulupahakemusten sujuvaan käsittelyyn. Mikäli käsittelyaikoja ei saada lyhyemmiksi, voidaan etsiä keinoja lakimuutoksesta. Ulkomaalaislaki ei tällä hetkellä sisällytä perhesideperusteisen oleskeluluvan odottajia niiden ulkomaalaisten joukkoon, joilla on työnteko-oikeus Suomessa ilman oleskelulupaa. Esimerkiksi turvapaikanhakijoilla työnteko-oikeus on määrätyn karenssiajan (3 tai 6 kk) jälkeen. Lakimuutosta tulee vakavasti harkita kotoutumisen tehostamiseksi ja perheiden hyvinvoinnin turvaamiseksi. Työnteko- ja opiskeluoikeuden tai kotoutumispalveluiden avaaminen helpottaisi perhesideperusteisen oleskeluluvan odottajien tilannetta. Heillä yleensä on vakituinen osoite ja kotikuntamerkintä Suomessa sekä hyvin iso todennäköisyys saada myönteinen lupapäätös. Mitä nopeammin maahan muuttanut kotoutumisen alkuun pääsee, sen parempi yksilöiden ja perheiden hyvinvoinnille, kotoutumiselle sekä kansantaloudelle. Elina Helmanen, toiminnanjohtaja Sanna Rummakko, projektipäällikkö Familia ry Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 21.6.2021 lyhyempänä versiona.  Jokainen kokee kaksikulttuurisuuden omalla tavallaan. Osalle se voi olla voimavara ja osalle taas mitäänsanomaton tekijä omassa identiteetissään. Nyky-Suomessa kaksikulttuurisuus on jo erittäin yleistä. Sen myötä yhä useampi oppii olemaan suvaitsevampi ja pääsee oppimaan muista kulttuureista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kaksikulttuuriset nuoret yhä kohtaisi taustansa takia myös ongelmia.
Tämä blogi on kirjoitettu haastattelujen pohjalta. Haastateltavana olivat viisi kaksikulttuurista nuorta. Vastaukset on koottu anonyymisti erilaisten otsikoiden alle. Kaksikulttuurisuuden hyödyt ja haitat Haastateltavien nuorten keskuudessa kaksikulttuurisuus oli selkeästi voimavara. Yhtenä tärkeimpänä hyötynä nousi esille kielitaito. Se on suuri rikkaus niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Myös avara maailmankuva nousi esille. Monet nuorista kokivat, että kaksikulttuurisessa perheessä varttuminen on antanut taitoja ymmärtää erilaisia ihmisiä ja tarkastella maailmaa laajemmastakin näkökulmasta. Kaksikulttuurisuuden haittapuoliksi nousivat esimerkiksi rasismi ja ennakkoluulot. Edelleen Suomessa on ihmisiä, joille on pinttynyt päähän vääristynyt kuva kaksikulttuurisuudesta. Niin nimi kuin ulkonäkö voi synnyttää ennakkoluuloja ja johtaa syrjintään, vaikka kumpikaan niistä ei määrittele henkilön kulttuuri-identiteettiä. Miten kaksikulttuurisuus näkyy tavallisessa arkielämässä? Siihen, miten paljon kaksikulttuurisuus näkyy nuorten elämässä, on monta tekijää. Haastatteluissa tuli ilmi esimerkiksi eri kulttuurien rooli kasvatuksessa, ero suomalaiseen kulttuuriin, tapaperinteet ja se, kuinka vahva side toiseen kulttuuriin on. Suurin osa kuitenkin koki, ettei kaksikulttuurisuus juurikaan näy heidän arjessaan. Joillain se näkyy kodin ruokailussa, toisilla juhlapyhinä ja osalla vain toisena äidinkielenä. Mitä kaksikulttuurisuus merkitsee meille? Kaksikulttuurisuus ja sen merkitys on erittäin subjektiivinen käsite. Kukaan ei voi päällepäin nähdä tai tietää, miten kukakin kokee oman kulttuuritaustansa. Haastattelussa jokaista pyydettiin kertomaan, mitä kaksikulttuurisuus heille merkitsee. Osalle kaksikulttuurisuudella ei ollut erityistä merkitystä vaan se lähinnä tarkoitti sitä, että oma suhde suomalaiseen kulttuuriin on hieman etäisempi. Monelle kaksikulttuurisuus kuitenkin oli selkeä osa identiteettiä. Selkeän kulttuuri-identiteetin määritteleminen ei kuitenkaan ole helppoa. Monista nuorista voi tuntua väärältä määritellä, että olisi puolet jotain ja puolet jotain toista, kun kuitenkin jokainen on yksi yhtenäinen persoona. Monesti myös tämä puolet ja puolet rakenne aiheutuu ulkopuolisten henkilöiden määritelmistä ja yhteiskunnan lokeroinnista. Tärkeää olisi, että jokaiselle annetaan mahdollisuus identifioida itsensä juuri omalla tavallaan, riippumatta taustasta tai mistään muustakaan tekijästä. Tekstin ovat haastatteluista koonneet kesätyöntekijämme Anja Ash ja Yasmine Zaitra.  Suomenkielen opettelu on aloitettu sanakirjoja selaamalla Puolisoni suomenkielentaito on saanut usein kehuja. Moni kysyy missä ja miten hän on oppinut suomea niin hyvin. Mieheni muistaa useimmiten kiitellä Suomen ammattitaitoisia opettajia ja laadukasta kotoutumiskoulutusta. Itse muistan kehuskella omaa työpanostani kotiopettajattarena. Suomenkielen oppiminen oli ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme todella korkealla prioriteettilistalla meillä molemmilla. Suomessa harva pystyy elämään ja työskentelemään täysin ilman suomenkieltä – ainakin työnsaantimahdollisuudet ovat huimasti rajatummat. Mieheni ilmoittautui kotoutumiskoulutukseen heti kun muutti Suomeen keväällä 2012. Silloisessa kotikaupungissamme Kuopiossa koulutukseen oli jonoa, joten hän pääsi sinne vasta tammikuussa 2013. Onneksi monikulttuurisuuskeskuksessa järjestettiin avoimia suomenkielen kursseja läpi kesän ja syksyllä mieheni pääsi siellä järjestettävään Tervetuloa Suomeen! –kurssille. Näiden ulkopuolisten opettajien lisäksi otin omaksi kunniatehtäväkseni edistää mieheni kielenoppimista sen verran kuin parisuhteemme kesti. Tässäpä siis muutama kotikonsti kielenoppimiseen, joista oli meillä hyötyä: 1. Oma asenne kohdalleen Sano puolisollesi ääneen (suomeksi) se itsestäänselvyys, että ”minä autan sinua”. Uuden kielen omaksuminen aikuisena ei välttämättä ole mikään pikkujuttu, mutta sinun aktiivisella avulla on iso positiivinen merkitys. Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikaa. Ajattele, että viisi työntäyteistä vuotta tuottavat niin hyviä tuloksia, että niistä voi nauttia seuraavat 50 vuotta. Puoliso oppii asioimaan itsenäisesti kaupassa, pankissa, postissa, työkkärissä ja talonmiehen kanssa. Jos et viitsi auttaa puolisoa oppimisessa ja hoidat kaikki asiat hänen puolestaan, joudut ”kärsimään” puolisosi huonosta kielitaidosta lopun ikäsi. Ei ole reilua ketään kohtaan, että sinä olet vastuussa kaikesta ja puolisosi täysin riippuvainen sinusta. 2. Puhu itse suomea! Mitä enemmän puhut, sen parempi. Puhu (ainakin aluksi) sellaista kieltä, minkä äidinkielenopettajasi hyväksyisi ainekirjoituksissa. Totuushan on, että Suomessa kaikki riippuu lähinnä koetuloksista. ”Mä” ja "mie" eivät kelpaa vastaukseksi YKI-testiin, kun kysytään sanaa ”minä”. Sanoja toistelemalla ja niihin tunnetta lataamalla, ne jäävät muistiin paremmin. Veikkaan, että moni oppii ensimmäisenä kirosanat juuri sen vuoksi, että niitä sanoessa on tunnetta pelissä. Konkretisoi kysymyksiäsi: näytä vesikannua ja maitopurkkia samalla kun kysyt: ”Haluatko juoda vettä vai maitoa?”. Korjaa puolison puhetta niin paljon kun parisuhteenne kestää. Kaikesta ei tarvitse aina huomauttaa, koska jatkuva korjaaminen syö motivaatiota edes yrittää. Jos asia tulee ymmärretyksi, toisinaan voi vain antaa olla. Jos puolisosi kuitenkin käyttää toistuvasti sanaa ”sankarit”, kun hän tarkoittaa ”kalsarit”, on hyvä selventää sanojen ero. 3. Lastenohjelmat ja musiikki Vanhat kunnon Muumilaakson tarinat toimivat mitä mainioimpina suomenkielen opetusvideoina. Selkeää, kohteliasta kirjakieltä – täydellistä! Disneyn elokuvat suomeksi dubattuna ovat myös arvokasta oppimateriaalia. Niin ”ihania” kun lastenlaulurenkutukset ovatkin, niiden avulla mikä tahansa sana jää mieleen. Klassikkoja ovat Jumppalaulu (kehonosat), Viisi pientä ankkaa ja Yksi pieni elefantti (numerot) sekä Kenellä on päällä (värit ja verbit). 4. Lastenkirjat ja lehdet Kirjastojen lastenkirjaosastot ovat täynnä eritasoisia kirjoja eri oppimisen vaiheisiin. Alkuun voi lainata kuvasanakirjoja, sitten siirtyä lyhyisiin satuihin ja lopulta 1-2 – luokkalaisille tarkoitetulle ”helppolukuiset”-osastolle. Lapsille tarkoitetut ristikkolehdet ovat myös erittäin hyviä harjoitusvihkosia, kun sanavarasto on ehtinyt karttua enemmän. Lehtitelineen anti kannattaa myös käydä tarkistamassa niin kirjastossa kun kaupassakin. Hyödynnä mielenkiinnonkohteita. Itse ostin puolisolleni suomenkielisen kirjan, joka kertoi Bob Marleysta. Ihmeesti löytyi lukuintoa! 5. Listat ja etiketit Kauppalista kannattaa tehdä suomeksi ja jo kotona opetellaan kysymään ”Missä on…?”. Jos ei ole aivan hurja nälkä, ravintolassa voi pyytää ruokalistan suomeksi. Yhdessä sitä tutkiessa oppii nopeasti ruokasanastoa. Navigaattoriin kannattaa laittaa suomenkielinen ääni neuvomaan reittejä. Perinteinen seinäkalenteri näkyvälle paikalle kotiin: kuukausien ja viikonpäivien nimet jäävät huomattavasti paremmin mieleen kun niitä tuijottaa joka aterialla keittiön seinältä. Oppimisen paikkoja löytyy mistä vain, kun osaa etsiä. Itse opin ensimmäiset indonesiankieliset sanat tutkiessani keksipaketin kylkeä: ”gula” (sokeri) ja ”garam” (suola). Tärkeintä on ehkä kuitenkin kannustava ja luottavainen ilmapiiri. Kärsivällisyyttä ja huumoria ei saa unohtaa – meillä puetaan edelleen talvisin sankarit jalkaan.
Anna Setiansyah  Saara Turusen romaani Järjettömiä asioita alkaa rakkaudesta espanjan kieleen. Espanjan kielen rakkauden jälkeen tulee vaihto-opiskeluvuosi Barcelonassa, jonne kertoja lähtee pakaten matkalaukkunsa täyteen hellevaatteita ja bikineitä. Perille kertojalle valkenee Barcelonan talvien ja asuntojen kylmyys sekä kuukausien opintojen jälkeen se, että opetuskieli onkin ollut espanjan sijaan katalaani. Vaihto-opiskeluvuoden keväänä tulee rakkaus katalaanimieheen, joka on iloinen ja jolla on kaunis hymy. Kertoja palaa Suomeen kolme vuotta myöhemmin, tarkoituksenaan keskittyä uraansa taiteilijana kotimaassaan. Mies saapuu Suomeen suunnitelmanaan muuttaa maahan. Hän ei kuitenkaan sopeudu Suomeen: hän ihmettelee kuinka omituista on, että Suomi ja Espanja kuuluvat molemmat Eurooppaan, mutta ovat kulttuurisesti niin kaukana toisistaan. Miehelle suomalaisten ujous näyttäytyy töykeytenä. Hän tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta arabien ja afrikkalaisten kanssa, joihin hän on tutustunut kielikurssilla, jonne kertoja on hänet ilmoittanut. Heidän kanssaan hänellä on kotoisa olo. Miehellä on Suomessa kaksi läheisempää ystävää: Pablo ja Alberto, jotka ovat niinikään muuttaneet Suomeen suomalaisten puolisoidensa vuoksi. Miehen ollessa viettämässä iltoja ulkona heidän kanssaan kertoja pelkää, että miehelle sanotaan jotain loukkaavaa tai tämän kimppuun käydään, koska mies ei näytä samalta kuin suuri osa suomalaisista. Suomalaisista hän tutustuu ainoastaan kertojan perheeseen, heihinkin hitaasti. Mies päättää palata Barcelonaan, koska haluaa “olla jälleen se ihminen, joka hän on kotikonnuillaan, eikä enää se haalea ihminen, joksi hän sanoo vieraalla maalla muuttuneensa”. Tämän jälkeen parille on selvää, että kumpikaan ei tahdo luopua elämästään kotimaassaan, joten ainoa keino saada suhde toimimaan on kahden maan välillä matkustaminen. 12 vuotta myöhemmin on edelleen rakkaus katalaanimieheen. Lisäksi on kertojan jatkuvat lentomatkat Barcelonaan ja takaisin, miehen parvekkeen pelargoniat, jotka mies unohtaa kastella ja joihin hän aina karistaa tupakantuhkaa kertojan ollessa Suomessa, kertojan haasteet yhdistää taitelijanuransa Suomessa rakkauteen Espanjassa sekä ”lapsiasia”. On hedelmöitysklinikan Doctor Álvarez Barcelonassa, joka muistuttelee alati kertojalle, että hän alkaa olla jo melkoisen vanha ja on pöyheätukkainen terapeutti Helsingissä, jonka luo kertoja menee keskustellakseen lapsiasiasta ja parisuhteensa tulevaisuudesta.  Saara Turusen romaani on kuvausta järjettömistä asioista, joista monet liittyvät kulttuurieroihin: katalonialaiset hautajaiset ovat surujuhlan ohella paripäiväiset alkoholin ja naurun täyttämät juhlat; miehen siskoa ei vielä edes lukioikäisenä saa jättää yksin kotiin ja tämä vielä parikymppisenä korkeakoulutettuna asuu lapsuudenkodin vaaleanpunaisessa huoneessaan; asuntojen myynti-ilmoituksissa on mainittu nykyisten vuokralaisten ikä, koska asunnot myydään elinikäisine vuokralaisineen ja ne eivät vapaudu ostajan käyttöön niin kauan kuin vuokralaiset ovat elossa. Barcelonalainen perhe on miehen arjessa suuressa roolissa ja iso osa ajasta Barcelonassa vietetään perheillallisilla istuen tai juoden viiniä terassilla miehen ja tämän äidin kanssa. Samaan aikaan kertoja näkee omaa suomalaista perhettään lähinnä jouluisin eikä silloinkaan malta odottaa, että pääsisi jo palaamaan takaisin Helsingin yksiöönsä, ja on läheisempi terapeuttinsa kuin perheenjäsentensä kanssa. Haasteet kertojan parisuhteessa eivät kuitenkaan liity niinkään kulttuurieroihin: kulttuurieroja enemmän kertojaa häiritsee miehen yhteiskuntaluokka ja asema, joka hänelle on kytköksissä miehen kunnianhimon ja päämäärätietoisuuden puutteeseen. Kertoja toivoisi, että mies “tavoittelisi asioita ja pyrkisi kohti korkeampia päämääriä”. Sen sijaan mies jätti yliopiston aikoinaan kesken ja työskentelee rutiinitehtävissä sairaalan arkistossa. Mies ei myöskään jaa kertojan intohimoa taiteeseen ja kokee olonsa epämukavaksi tavatessaan kertojan taiteilijaystäviä. Mies on kuitenkin kiltti, huolehtivainen ja rakastava. Kertojan kysyessä mieheltä mitä mies haluaa elämässään saavuttaa, vastaa tämä, että sitä, että voisi käydä töissä ja tehdä kaikkensa, että kertoja olisi onnellinen. Kertoja kuitenkin jatkaa kipuilua suhteestaan ja sen tulevaisuudesta läpi kirjan; tai ainakin siihen asti, kun miehen veli sairastuu, minkä seurauksena moni asia muuttuu. Turusen romaani kuvaa ylirajaisen ja monipaikkaisen etäsuhteen arkea jatkuvine lähtöineen ja palaamisineen sekä kertojan tunteine siitä, että tämän elämä on yhtä aikaa kahdessa paikassa, joissa molemmissa hänellä on oma roolinsa ja rooliin sisältyvät odotukset. Samalla se kuvaa laajemmin myös aikaa, jossa yksilölle tarjotaan loputtomasti mahdollisuuksia ja elämänpolkuja, joiden välillä tämän tulisi kyetä valitsemaan. Kun kaikki on mahdollista, miten valita oma tie? Usein valitseminen onkin juuri se asia, joka tuottaa kaikkein eniten ahdistusta: miten elää, kun ei ole enää yhteisiä normeja, jotka määrittäisivät, millaiseksi elämä tulisi rakentaa? Tämä ristiriita on kirjassa olennainen osa kaiken järjettömyyttä. Samaan aikaan, kuten kirjan kertojakin tiedostaa, se, että kaikki on mahdollista, on etuoikeus ja etuoikeudet ovat ne, jotka ovat ajaneet kertojan tilanteeseen, jonka kanssa hän läpi kirjan kipuilee. Koska “voisihan se olla niinkin, että olisin syntynyt 1700-luvulle ja joutunut avioitumaan jonkun alkoholisoituneen torpparin kanssa. Olisimme asuneet maakuopassa, syöneet jäisiä lanttuja ja kaloja suomuineen. Olisinko silloin ollut onnellinen?”, hän kysyy. "Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansama kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?” Toisaalta, vaikka mahdollisuuksia ja polkuja olisi loputtomasti, saattaa epätyypillisiä (eli järjettömiä) valintojaan edelleen joutua perustelemaan lähipiirille: kuten Turunenkin kirjoittaa, saattaa kaksikulttuurisessa, ylirajaisessa suhteessa elävä pariskunta joutua alati vastailemaan ihmisten kysymyksiin siitä, missä pari aikoo asua (toinen täällä ja toinen tuolla ei kelpaa vastaukseksi), siitä, että aikovatko he hankkia lapsia ja mitä sitten tapahtuisi—ja "kai te silloin muutatte samaan maahan tai ehkä johonkin kolmanteen maahan". Kysymysten seurauksena kertoja haaveilee siitä, että löytäisi kumppanin kotimaastaan. Miehellä olisi "hyvin tavallinen nimi, Jaakko tai Juhani tai jotakin sellaista hyvin yksinkertaista”, jonka kertoja voisi aina tarpeen tullen mainita. ”Meidän Juhani tykkää leikata nurmikkoa, minä sanoisin, eikä lisäkysymyksiä esitettäisi, sillä kaikki olisi hyvin itsestäänselvää ja ikiaikaista”.  Turusen romaani on teoksena kevyesti virtaava, mutta monitasoinen ja siitä voisi kirjoittaa lukemattomista eri näkökulmista käsin. Kaksikulttuurisiin parisuhteisiin liittyen kirja kuitenkin nostaa voimakkaimmin esille kysymyksen siitä, että miten olla yhdessä, jos kumpikaan ei halua luopua elämästään kotimaassaan tai asua toisen maassa? Voiko siten ylipäätään olla yhdessä—ja kuka siitä edes päättää? Tulisiko valita se järkevä vaihtoehto ja lopettaa suhde ja jatkuva ilmastoahdistusta aiheuttava lentäminen vai tulisiko valita järjettömyys, tässä tapauksessa rakkaus? Entä perheen perustaminen: tulisiko kuunnella polkkatukkaista terapeuttia lähellä Olympiastadionia, joka sanoo, että eihän lasta yksinkertaisesti vaan voi tuollaiseen tilanteeseen hankkia (ja jonka luo kertoja ei enää tämän jälkeen palaa) vai voisiko luottaa siihen, että jokainen perhe löytää kyllä omannäköisensä ratkaisut viimeistään sitten kun niiden tekeminen on ajankohtaista?
Vaikka kirjan kantavana teemana on rakkaus, käsitellään aihetta kuitenkin hyvin käytännönläheisesti: rakkaudesta on riisuttu kokonaan pois romantiikka. Kirjassa rakkaus on arkisia käytännön tekoja, muistutuksia lakanoiden vaihdosta tai pelargonioiden kastelusta. Se on puhelu kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, matkalaukussa Barcelonasta tuliaisena tuotu viherkasvi, yhdessä ostettu imuri, jonka pölypussista löytyykin kotona roskia tai Suomesta Barcelonaan lennätetty hirvenfilee, josta perillä valmistetaan ruokaa, johon tulee manteleita ja Ñora-paprikoita ja joka kuljetetaan kattilassa läpi kaupunginosan miehen perheelle tarjottavaksi. Kirja ei anna yksiselitteisiä vastauksia (ja hyvä niin), mutta kirjan lopussa kertoja saavuttaa jonkinlaisen päätöksen—joka on sekin ehkä jonkun mielestä järjetön, mutta kuitenkin ja ennen kaikkea päätös. Maria Niemiharju  Ikävä kotiin riisipeltojen keskelle on jo kova. Kuva: Anna Setiansyah Korona on riepotellut maailmaa jo yli vuoden ajan. Toiset puhuvat jo ”uudesta normaalista”, vaikka rokotteiden saanti Suomeen luokin hieman toivoa siitä, että ehkä tämä tilanne ei kuitenkaan kestä loppuelämää. Suomessa korona on vaikuttanut varmasti jokaiseen ihmiseen jollain tapaa. Pelot tulevaisuudesta ovat lisääntyneet, fyysiset kohtaamiset ja kosketukset sen sijaan vähentyneet. Arki on sekavaa ja juhlia on tuskin lainkaan. Monikulttuurisena perheenä olemme kohdanneet myös koronan vaikutuksia, joita ei kantasuomalainen perhe tule niin helposti kohdanneeksi. Kun asuu maahanmuuttajana Suomessa ja oma suku sekä ystävät ovat kaukana kotimaassa, muista maahanmuuttajista voi tulla vertaistuen kautta ”uusi suku”. Ei välttämättä tarvitse olla lähtöisin edes samasta maasta tai maanosasta - riittää kun jakaa saman ”kotoutujana Suomessa” -kokemuksen. Koronan vuoksi maahanmuuttajien yhteiset kohtaamiset ovat jääneet vähäisiksi. Vaikka järjestöt tekevät parhaansa, että rajoituksista huolimatta syntyisi edes jonkinlaisia kohtaamisia, ei 1,5 tunnin Zoom-tapaaminen aja samaa asiaa. Varsinkin uutena osallistujana netin kautta käytäviin keskusteluryhmiin hyppääminen voi tuntua tosi hankalalta. Kaikilla ei välttämättä edes ole vaadittavia taitoja tai välineitä liittyä näihin tapaamisiin, vaikka halua olisikin. Toisaalta ehkä sen ajan ruudun ääressä viettää sitten mieluummin juttelemalla kotimaassa asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa. Suuri huoli mieheni oman kotimaan koronatilanteesta sekä sukulaisten voinnista on ollut käsin kosketeltavaa jo vuoden ajan. Indonesiassa korona jyllää samaan tapaan kun Suomessakin. Erona on se, että hygieniataso on huomattavasti heikompi, terveydenhuollon resurssit eri tasolla ja ihmisiä valtavasti enemmän Suomeen verrattuna. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä testeissä tai saada hoitoa sairaalassa. Etätyömahdollisuuksia ei ole ja koulujen ollessa kiinni, lapset ovat niin sanotusti oman onnensa nojassa kotona. Puhdasta vettä tai käsidesiä ei ole tarjolla kuten Suomessa. Rokotukset ovat alkaneet, mutta kestää vielä pitkään, että maailman 4. väkirikkaimmassa maassa saavutetaan laumaimmuniteetti.
 Ramadanin loppu häämöttää ja Eid tekee tuloaan. On aika yleistä että monet luulevat muslimien iloitsevan paaston loppua. Tosi yleinen unelma on kuitenkin että suurin osa ihmisistä ovat haikealla mielellä jättämässä hyvästi Ramadanille. Ramadan on kuin lyhyt koulu, siinä on omat haasteet ja ihmiset yrittävät parhaansa mukaan muokata omia piirteitään, yritetään jättää huonot tavat ja keskittyä itsensä sisäiseen parantamiseen. Ihminen voi muuttaa huonoja tapojaan, jos tekee niistä tottumuksia, toistoja ja on halua tehdä positiivisen muutoksen. Asiaa voi kuvailla näin esimerkiksi kun lukio on täysillä vedetty loppuun niin sitä seuraa palkintona ylioppilas juhlat. Eid on palkinto Ramadanin jälkeen. Mistä sitten on kyse, kun kaikki puhuvat että kohta on Eid? Eid on islamilaisen kalenterin yhdeksännen kuukauden eli Ramadan kuukauden jälkeen tuleva juhla, toisin sanoen “festivaali paaston murtamiseksi”. Muslimit ympäri maailmaa viettävät kahta suurta juhlaa joista yksi on Eid ul Fitr ja toinen Eid ul Adha. Hauskinta on kuitenkin kun pitäisi saada vapaapäivä Eidiksi töistä tai koulusta. Eid päivää ei usein voida etukäteen jo tietää koska se perustuu kuun sirpin näkemiseen taivaalla, niin kuin Ramadanin alkunakin. Tästä syystä Eid on yleensä eri maissa eri päivinä. Eid päivänä ei saa paastota, se on tarkoitettu juhlimiselle perheen, ystävien, naapureiden ja yleisesti kaikkien kanssa. Lahjojen antaminen on suuri osa Eid juhlaa, Usein vanhemmat antavat Eidii-rahaa, joka tarkoittaa tietty määrä rahaa lapsille, kyse ei ole useinkaan suuresta summasta vain enemmänkin symboolisesta tarkoituksesta, että se on ansaittu Ramadanin jälkeen. Suomessa monesti kaupan jonot ovat yleensä ruuhkautuneita ennen Eidiä ja läpi Ramadanin aikana, usein se viittaa siihen että nämä ovat antamisen aikaa. Eid päivänä on yleistä että herkut ja kodin juhla ruoka jaetaan ja vaihdetaan läheisten, naapureidn, työtovereiden, ystävien ja jopa tuntemattomien kesken. Myös lahjojen jakaminen on suuri osa Eidiä. Yhtä ja ainoaa oikea Eid:ä ei kuitenkaan ole, vaikka kehys on kaikille sama. Elikkä juhlitaan, on aamulla Eid rukous joka tehdään yhdessä. Eidiä juhlitaan eri kulttuureissa kuitenkin eri tavalla. Juhla-ateria voi olla biryani, toisen dolma ja kolmannella lohipiirakka. Eli Eidin vietto tapa on taas perhe-/kulttuurikohtaista. Lapsiperheille Eid on monesti hieman haastavaa kun pitää itse luoda Eid-tunnelma, koska yhteiskunta ei tue Eid juhlaa samalla tavalla kun joulua tai pääsiäistä. Eid ei siis näy suomalaisessa yhteiskunnassa ja siksi muslimilapsi voi tuntea olonsa vieraantuneeksi juhliessaan jotakin mitä muut eivät juhli. Usein itselläni oli kouluaikana raskasta kun joutui pyytämään vapaa päivää Eidiä varten ja selittää uudestaan ja uudestaan mistä juhlasta on kyse. Teini aikana siitä tuli oma stressi tekijä. Usein sitä seurasi myös paljon läksyjä joita sitten joutui tehdä että olisi taas kartalla muiden kanssa. Omassa perheessäni on perinteisesti ollut eid rukous aamulla , siellä yhteisöllisyys korostuu. Kotona tehdään juhla ruokaa, tulee vieraita ja kotia koristellaan että tulee juhla unnelma ja päivä erottuisi muusta arkipäivästä. Sitä perinnettä olemme pitäneet yllä myös omasa perheessämme. Eid ei siis lähtökohtaisesti kuulu valkoiseen suomalaisen kulttuuriin, mutta kulttuuri on myös muuttumassa jatkuvasti. Harva kulttuuri pysyy niin homogeenisenä enää. Suomalaissyntyinen muslimilapsi altistuu niin monelle kulttuurille ja joutuu todennäköisesti luomaan oman kolmannen kulttuurin, johon kerää hyviä puolia kaikista kulttuureista.  Pitää myös muistaa, että yhtä muslimikulttuuria ei myöskään ole, koska Suomen muslimiväestö on lähtöisin niin monesta eri maasta. Jos lapsi on uskonnollinen niin uskonto varmasti sisältyy tähän kolmanteen kulttuuriin, johon voidaan ottaa vaikutteita myös ympäristön monista muslimikulttuurimalleista. Tämä kolmas kulttuuri voisi olla suomalaista muslimikulttuuria. Nuoret muslimit ry on hyvä esimerkki tästä. Tänä vuonna on esimerkiksi luotu suomalaisten muslimien Ramadan-Radio – ja samalla tultu luotua uudenlaista kulttuuria yhdistämään muslimilapsia, joiden taustakulttuuri vaihtelee. Lapselle tämä voi olla positiivinen asia, kun lapsi huomaa, että joku huomioi oman identiteetin osan ja lapsi itse vapautuu osittain uuden luomisen taakasta.
Muslimi maissa Eid näkyy katukuvissa, kaupoissa, kouluissa ja yleisesti kaikkialla, samalla tavalla kuin joulu esimerkiksi suomessa. Vaikka monet eivät joulua muuten vietä se on kuitenkin juhlakausi, lomat ja perheiden kanssa ajan viettäminen on mahdollista. Eidin aikana sitä kuitenkaan ei ole vielä suomessa. Eidiä vietetään yleensä kolme päivää. Paljon on kuitenkin muuttunut omista lapsuuden ajoistani. Tietoisuus Eid päivästä on kasvanut, esimerkiksi joissakin kaupoissa olen nähnyt ilmapalloja joilla on muodostettu Eid sana ennen Eid juhlaa, ja joissakin varhaiskasvatuksen yksiköissä esimerkiksi tehdään muslimi lasten kanssa Eid kortteja ja samalla kerrotaan muille lapsille eid päivästä. Somen avulla musliminuoret ovat uskaltaneet tuoda esille enemmän eid kulttuurista, monet kaverit lähettävät nykyään Eid toivotuksia ja viestejä. Lapsen identiteetin tukemisen kannalta on erittäin tärkeää, että lapsi itse kokee että on osa yhteiskuntaa, kulttuurin syrjiminen, tietyn kulttuurin yli ja ali arvostaminen ovat valitettavasti vielä vahvasti osana tässä yhteiskunnassa. Mietin usein itse millä tavalla voisi lisätä tietoa ja avartaa muiden näkemystä tiettyä kulttuuria ja uskontoa kohtaan, itse olen päätynyt osittain siihen, että sitä voi jokainen tehdä omalta paikaltaan eri tavoin. Itse pyrin olemaan avoin ja vastaan kysymyksiin ja kerron aiheista jos se sattuu kiinnostamaan. On myös tärkeää pysyä ajan tasalla asiasta jonka takia jatkuva tiedon kerääminen eri kulttuureista, historiasta, uskonnoista on tärkeää. Media usein antaa yhden tietyn näkökulman aiheesta mutta usein taustalla on paljon muutakin. En osaa sanoin kuvata sitä iloa, kun eräs myyjä kassan jonossa toivotti Hyvää Eid! Se oli ensimmäinen kerta, kun joku ulkopuolinen suomalainen teki tämän eleen. Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen millaisen tunteen annamme toiselle, sen voi tehdä pienelläkin eleellä. Toisen tarpeiden ja arvojen huomioiminen kuuluu hyviin tapoihin, harjoittamalla sitä voimme luoda yhteiskunnan, jossa erilaisuus nähdään valttina. Ima Khanam, harjoittelia Familiassa
Paastonaikaan minä huolehdin poikkeuksellisesti suurimmalta osin ostostenteosta ja ruuanvalmistuksesta. Nälkäisenä ja väsyneenä kauppaostosten tekemisessä ei ole mitään järkeä. Sen tietävät kaikki, jotka ovat seisoneen perjantaina klo 17 Citymarketin kassajonossa. Kauppalistalta löytyy paastonaikaan erityisen paljon hedelmiä, pähkinöitä, taateleita sekä tuorepuristettua appelsiinimehua. Vatsa täytyy saada täyteen pitkän paastopäivän jälkeen, joten ruokalista suunnitellaan sen mukaan, mikä maistuu parhaiten miehelleni. Minun kokkailuni eivät tietystikään vedä vertoja indonesialaiselle kotiruualle, mutta kyllä pyttipannulla ja kermaisella lohisopalla saa hymyn aikaiseksi. Jotta lapset pääsevät purkamaan energiaa, heidät täytyy ulkoiluttaa joka päivä. Muuten luhtitalon seinät kaatuvat päälle itse kullakin. Tämä on yleensä miehelleni mieluista hommaa. Pyöräretket, jalkapallopelit ja leikkipuistossa säntäily on pitänyt kuitenkin jättää nyt vähemmälle paaston vuoksi ja sen sijaan ayahin (ind. isä) kanssa onkin keskitytty pelaamaan Inkan aarretta ja lätkimään Unoa sisätiloissa. Hellepäivinä minä olen toiminut rantavahtina ja uittajana, mies on jätetty suosiolla kotiin. Esikoisemme täyttää kesällä 6 vuotta ja hänen kanssaan Ramadanin merkityksestä ja viettämisestä on jo puhuttu paljonkin. Häneltä ei aikataulujen mukaista paastoa tietenkään vaadita, mutta olemme pyrkineet herättelemään hänessä pohdintaa: ”Mitä ilman voisi tulla toimeen paastokuukauden?”. Ehdotuksissa on ollut mm. television katsomisen ja herkkujen vähentäminen, mutta toistaiseksi nämä ehdotukset ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viime vuonna, vajaan 5 vuoden iässä, hän oli koko paastokuukauden syömättä maissinaksuja ja paaston päätyttyä oli erittäin tyytyväinen saavutukseensa. En tiedä onko tässä mitään ”oikeaoppista” tai järkeä, mutta mielestäni lapsen kohdalla pienet askeleet ovat hyväksi. Uskon vahvasti, että ikä tuo sitten tullessaan päättäväisyyttä ja jonain päivänä hän haluaa kokeilla paastoa täysimittaisesti. Nyt hänelle riittää oikein hyvin ayahin paaston vierestä seuraaminen sekä sen ymmärtäminen, että paasto on luonnollinen osa elämää.
Anna Setiansyah
|
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |
RSS Feed
|
|
|
Familia on johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja edunvalvoja Familia is the leading expert and advocate of intercultural families |
|
© Familia 2021