Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.
Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa. Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä. Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen. Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa? Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee. Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen. Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista. Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua? Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun (Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry) ”Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!” Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet. Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että ”tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään.” Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset. Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa. Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun ”Ei se tyttö ole vielä muuttunut”. Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen. Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin ”tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin. Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin. (Hanna) Kaksi kulttuuria kolmessa polvessa - Kahden kulttuurin isovanhemmuutta bibin ja babun tapaan22/5/2017
Anette ja Mataruma Miraji ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Heillä on neljä lasta ja kolme lapsenlasta. Pari tapasi 80-luvun puolivälissä Suomessa. Tansanialainen Mataruma oli tullut Eurooppaan töiden vuoksi. Anetten tavatessaan hän oli todennut tämän olevan hänen tulevien lastensa äiti. Ensin Anette jarrutteli hänen vauhtiaan, mutta oikeassahan Mataruma oli ja kohtaamista seurasi avioliitto ja lapset. Heti suhteensa alussa pari oli päättänyt, että heidän on muistettava selittää toisilleen, miksi joku asia on tärkeä. ”Ei riitä, että toinen sanoo älä tee noin vaan näin”, he selventävät, ”on kerrottava, miksi minulle on tärkeää, ettet toimi noin”. ”En voinut vain käskeä miestäni ottamaan hatun pois päästä, kun vierailimme vanhempieni luona”, Anette nauraa, ”vaan minun oli selitettävä, miksi äidille ja meidän kodissamme on tärkeää, ettei hattua pidetä päässä sisällä. Keskustelimme myös uskonnosta ennen lasten syntymää”, Anette jatkaa, ”halusin lapseni kastettavan katoliseksi, kuten minutkin on kastettu ja mieheni on protestantti.” Anetten ja Mataruman yhteisen taipaleen alkaessa vuonna 1985 Suomessa ei ollut juurikaan ulkomaalaisia. ”Isäni hyväksyi kyllä Mataruman heti, mutta äitini oli pidempään epäileväinen”, Anette kertoo. Parin mennessä naimisiin Matarumalla ei ollut Suomessa nykyisen veroista tansanialaisten laajaa sosiaalista verkostoa. ”Meitä oli ehkä parikymmentä”, Mataruma sanoo, ”sittemmin piirimme ovat kasvaneet ja ihmiset tukevat ja auttavat toisiaan.” ”Tansanialaisrouvat laittoivat ruokaa 30-vuotis hääpäivänämme”, Anette jatkaa, ”ja nuorimmat vieraat alkoivat autella siivouksessa juhlien päättyessä.” Anetten ja Mataruman lapset tuntevat juurensa ja ovat ylpeitä niistä. Mataruma halusi lasten tietävän, miten Tansaniassa eletään. ”Täällä ei tunneta tansanialaista yhteisyyttä – ’togetherness’, jossa perhe ja naapurit hoitavat asiat yhdessä. Minulle oli välillä vaikeaa nähdä, kuinka yksin Anette jäi lasten kanssa, kun olin töissä tai vierailin Tansaniassa”, Mataruma kuvailee. Lapsiperheen arki ja työnteko veivät perheen mukanaan ja 30 vuoden aikana Mataruma on käynyt kotimaassaan vain neljästi. Anette nauttii tansanialaisesta ruoasta ja kulttuurista, mutta ei ole vielä vieraillut miehensä kotimaassa. Unelmissa on Tansaniaan asettuminen eläkkeellä. ”Ei se ole edes unelma, vaan suunnitelma”, Anette korjaa, ”nyt me todella menemme!”
”Tyttäremme on opettanut lapsenlapset kutsumaan meitä bibiksi ja babuksi swahiliksi”, Mirajit kertovat. Mataruma puhui lapsilleen swahilia pienestä pitäen ja haluaa nyt myös lapsenlasten kuulevan sitä. Mataruman isoäiti kertoi tälle tarinoita iltaisin, kun hän oli pieni lapsi ja nyt Matarumasta itsestään on sukeutunut loistava tarinankertoja ja hän viihdyttää kertomuksillaan lapsenlapsia. ”Muistan vanhat laulutkin, joita minulle lapsena laulettiin", Mataruma lisää. ”Isovanhemmuus on ihanaa”, Anette toteaa, ”olemme vielä töissä, mutta meillä on heille aikaa joka viikko, emmekä ole vielä kovin vanhojakaan. Viemme heitä harrastuksiin ja nautimme joka hetkestä heidän kanssaan.” Anette muistelee, kuinka hänen omien lastensa oli aina todistettava olevansa yhtä hyviä kuin muut ja heidän suomalaisuutensa kyseenalaistettiin. ”Tilanne on kyllä parantunut 80-luvusta”, Anette kertoo, ”mutta lapsenlapsellemmekin oli sanottu, ettei hän ole suomalainen – koska hänen äitinsä ei kuulemma näytä suomalaiselta.” ”Pääasia, että lapset itse tietävät, keitä he ovat ja ovat ylpeitä itsestään”, Anette ja Mataruma sanovat, ”ei heidän tarvitse kuunnella muita.” (Annukka Kortepuro) 1970-luvulla saksalaiset Siglinde Hoffman-Kreutz ja Rolf Kreutz ottivat auton alleen ja matkasivat useasti laivalla Suomeen tutustuakseen maahan. Heille Suomi oli siis jo tuttu ja mieluisa maa, kun heidän tyttärensä vuosikymmeniä myöhemmin päätyi yhteen suomalaismiehen kanssa. ”Tyttäremme rakastuminen suomalaispoikaan ei yllättänyt meitä”, he naurahtavat.
Tytär on asunut Suomessa jo lähes 10 vuotta ja perustanut perheen Suomeen. Vanhemmat ovat vierailleet heidän luonaan muutamia kertoja. Tytär ja lapsenlapset pyrkivät vierailemaan Saksassa kerran tai kaksi vuodessa. Lasten synnyttyä jälleennäkemisten tärkeys on korostunut ja vierailuista tullut melko säännöllisiä. Kreutzit pitävät kovasti tyttären miehestä ja tämän vanhemmista, eikä tyttären Suomeen muutto ole ollut ongelma. Pieni kielimuuri perheiden välillä on ollut. Tyttären miehen vanhemmat eivät puhu englantia tai saksaa, vain suomea. Silti Kreutzit viihtyivät oikein hyvin heidän luonaan Pohjois-Karjalan vierailulla. ”Yritimme tulkita, mitä toinen tarkoittaa ja otimme lopulta kädet ja jalat mukaan keskusteluun”. Myös parin häissä oli ihmisiä, jotka puhuivat vain saksaa tai vain suomea. ”Yllättävän hienosti kaikki kuitenkin pärjäsivät pienillä sanoilla ja yrittäen ymmärtää toista”. Neljävuotiaan tyttärenpojan Oscarin kielitaito sen sijaan herättää ihastusta. ”Hän vaihtaa hetkessä kieltä saksasta suomeen ja toisin päin”, Kreutzit kuvailevat tyytyväisinä, ”hän puhuu molempia kieliä erinomaisesti”. Nuorempi lapsenlapsi Matilda on alle vuoden vanha ja hänen kommunikointinsa koostuu vielä pääosin kiljahtelusta ja jokeltelusta. Tyttären lapset ovat vielä pieniä ja toisinaan Siglinde haluaisi olla lähempänä auttamassa häntä arjessa. ”Jos lapset vaikka sairastavat, toivoisin voivani olla enemmän avuksi”, Siglinde kertoo. Myös suomalaiset isovanhemmat asuvat etäällä lapsenlapsista ja lapsiperheen arkea on pyöritettävä ilman sukulaisverkostoa. ”Kaikki ovat kuitenkin hyväksyneet tilanteen ja olemme oikein tyytyväisiä näin”, Siglinde selventää, ”vaikka kaipaamme heitä, saamme helposti yhteyden WhatsAppissa tai Skypessä ja matkustaminenkin käy mutkattomammin kuin 70-luvulla”. Suurimpia iloja isovanhemmille on, kun lapsenlapset ilahtuvat heidän näkemisestään. Jälleennäkemiset ovat yhtä juhlaa ja erityisesti Oscarille pyritään järjestämään paljon puuhaa isovanhempien kanssa. ”Ilahduin niin, kun Oscar viimeksi sanoi minun olevan hassu isoäiti”, Siglinde nauraa. Saksassa vieraillessaan Oscar maalaa ja leikkii mielellään isoäidin kanssa ja ulkoilee paljon metsässä isoisänsä ja perheen koiran kanssa. ”Vaikka emme näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa, Oscar muistaa meidät heti, eikä ujostele ollenkaan.” Ylirajainen isovanhemmuus ei ole aina helppoa ja kaipauksen hetkiä tulee. Nykyaikainen teknologia auttaa kuitenkin isovanhempia paljon. Kaipausta merkityksellisemmäksi nousee yhdessä vietetty aika, joka on mittaamattoman arvokasta. ”Olemme iloisia, että tyttäremme tuo lapsenlapsia vierailemaan luonamme Saksassa”, Siglinde toteaa, ”eikä Suomi ole loppujen lopuksi kovin kaukana.” (Annukka Kortepuro) The air is so sweet! I can taste it. That was the first thing my mother remembers from the time she arrived to Finland nearly 30 years ago. She could remember the humidity and heat when she left her country. But here in Finland, the air was fresh. She arrived at the airport wearing summer clothes and sporting a rather pleasing appearance overall. She met with her husband-to-be, my father, who brought her from the airport to the small town where they were to settle down in the beginning and start building a life together.
My mother had left her country with excitement and thrill. She studied books about Finland in an international library and attended a cultural event organized in her local community by the ambassador of Finland. She remembers being escorted to the airport by her friends and feeling like it was the beginning of an adventure. On her arrival and during the bus trip from Helsinki-Vantaa airport, my mother recalls some of her first observations from Finland. She realized the bus had a lot of space inside and people tended to choose seats far away from each other. After arriving to their destination, she noticed how only few people were walking on the streets. Interaction between people appeared strange as everyone seemed distant from one another: people were somewhat cautious and very silent, and seemed to avoid direct eye contact with each other. My mother noticed how having dark hair seemed to draw certain attention. Once she decided to go outside for a walk, but felt that everyone was staring at her wherever she went. This felt so unnerving that my mother felt discouraged to go outside alone. It was tough in the beginning. Back in her home country, my mother had a respectable job, a college degree and plenty of social circles and friends. In Finland, she experienced a sense of captivity and isolation. She knew no one, didn't speak the language and every day, my dad left for work leaving my mother to figure out how to occupy her days sensibly. Little by little, my mother started to challenge her mind to look at her situation from a wider perspective. Having her first child soon after moving to Finland kept her busy and filled her time. This gave her a sense of fulfilment. Yet, from time to time, she felt the need to connect to other people, especially her kind. All these experiences and struggles took place nearly 30 years ago. Much has changed then, most importantly the increase of the number of immigrants in Finland and the arrival of internet and social media. I asked my mother to reflect on her coping strategies on being an immigrant in Finland. She provided me with the following: Respect cultural differences. This means keeping an open mind. Being the stranger in a new country, you should introduce yourself to the culture and focus on the challenging tasks that lie ahead, such as mastering the language. In a different culture, it is important to acknowledge the limits of what is acceptable and expected social behaviour. Even it there is something you don't fully agree with, you can take it with humour. Church It is customary in my mother's home country to go to church every Sunday. Throughout her difficulties my mother found strength through her faith. She also found new connections through church. This leads to another very important factor that helps you to cope with daily life: peer support. Peer Support Relating with other foreigners and sharing their own respective experiences makes it easier to deal with the day to day challenges in life. When you are lonely, your friends provide you with emotional security and support. My mother's new friends knew other people in the community, and soon her friendship circles started growing. So, after nearly 30 years, what has my mother got to say from her journey in Finland? Now, she feels like at home here. She has noticed how there is more multicultural openness in Finland in comparison to the times when she first arrived here. My mother also mentioned this about Finland: ”I admire the bureaucracy here. It works. The law applies to everyone. It doesn't make any exceptions to the offenders based on their social status. There is no corruption.” My mother also thinks that the Finnish government takes care of its citizens. Finns can openly criticize politicians, unlike in her home country where people are afraid to voice out their real opinions because the country has known to have a heavy history with dictatorship. In Finland, people know about their civil rights and hold on to them. In the end, my mother states, it is all about your attitude and the mindset you choose. You need to be ready to consider your goals and adjust your mentality to cope. Today, my mother looks back at these years with pride of what she has accomplished. She looks forward to the future when she can embrace more free time to explore life's opportunities. After all, life is full of blessings when you know how to focus on noticing them. (R.) Kahden kulttuurin isovanhemmuus on ollut Aira ja Heikki Rönkölle antoisaa. Brasiliassa asuvat Daniel, 17 ja Tuomas, 16 ovat heidän yhdeksästä lastenlapsestaan vanhimmat. Rönkköjen esikoistytär oli kiinnostunut oppimaan portugalia. Hän lähti lukioaikana vaihto-oppilaaksi Brasiliaan ja palasi maahan yhä uudestaan, kunnes asettui sinne asumaan ja perusti perheen brasilialaismiehen kanssa. Ensimmäisen kerran Aira ja Heikki vierailivat Brasiliassa vuonna 1991. Sittemmin käyntejä on kertynyt jo viisitoista. Tyttären perhe käy joka vuosi Suomessa. Poikien ollessa pieniä vierailut kestivät jopa kuusi viikkoa. Vierailut sijoittuvat joko kesään tai jouluun. Niinä vuosina, kun Aira ja Heikki matkustavat Brasiliaan, perhe tapaa kahdesti vuodessa. Airan ja Heikin kotia kutsutaan ukkilaksi. Suomen ukkilassa pojat pääsevät elämään tavallista suomalaista maalaiselämää. Suomessa heillä on vapaus liikkua polkupyörillään omin päin ilman pelkoa ryöstöstä. He nauttivat siitä, että saavat käydä esimerkiksi kaupassa yksin. Brasiliassa liikkuminen on turvattomampaa. Poikien vieraillessa Suomessa yhdessäolo on tiivistä. Kaikki kolme polvea kokoontuvat yhteen: Aira ja Heikki sekä heidän neljä tytärtään perheineen. Kaikki tehdään isolla porukalla. Porukassa retkeillään, hiihdetään ja käydään pulkkamäessä, leikitään nurkkajussia tai kymmentä tikkua laudalla. Kaikki kolme polvea myös osallistuvat ukkilan kesäolympialaisiin, joissa kilpaillaan muun muassa puujaloilla kävelyssä ja naruhyppelyssä. Pojat puhuvat suomea isovanhempiensa kanssa. Rönköt ovat kiitollisia tyttärelleen siitä, että hän on opettanut lapsensa puhumaan suomea. Pieninä pojat kysyivät kohti ukkilaa lähtiessään jo São Paolon lentokentällä, saako nyt alkaa puhua sitä suomen kieltä. Pojat ovat kasvaneet paitsi brasilialaisiksi myös suomalaisiksi. Aira ja Heikki ovat ylpeitä siitä, että Daniel ja Tuomas tuntevat juurensa. Poikien kohteliaan ja välittömän käytöksen he laskevat brasilialaisen kulttuurin ansioksi. Se on lapsille rikkautta, että näkee erilaisia tapoja elää ja oppii eri kieliä. ”Se on lapsille rikkautta, että näkee erilaisia tapoja elää ja oppii eri kieliä.” Rönköille on ollut suuri ilo tutustua brasilialaiseen kulttuuriin sisältäpäin. Brasiliassa käydessään he mielellään harjoittelevat portugalin kieltään ja tapaamiset niin Suomessa kuin Brasiliassa ovat kielikoulua puolin ja toisin. Aira ja Heikki arvostavat poikien hyviä välejä brasilialaisiin isovanhempiinsa ja pitävät näiden suhdetta lapsiin sydämellisenä ja rakastavana. Ilmiselviä eroja brasilialaisessa ja suomalaisessa isovanhemmuudessa heille ei tule mieleen.
Rönköt nauttivat aivan arkisten asioiden tekemisestä lastenlastensa kanssa, mutta myös erityisiä juhlahetkiä vaalitaan. Nyt eläkkeellä ollessaan he voivat paremmin ajoittaa matkansa Brasiliaan poikien syntymäpäivien ja muiden perhejuhlien aikaan. Jouluja on vietetty niin Suomessa kuin Brasiliassakin ja Rönköt ovat vierailleet Brasiliassa myös kuuluisaan karnevaaliaikaan. Aira nauraa aina hämmästyvänsä, miten paljon nuorukaiset kasvavat erossa olon hetkinä. ”He ovat nyt venähtäneet pituudessa ohitseni – pörröttävät tukkaani ohi kulkiessaan ja kutsuvat pikku mummuksi. ” Skype ja älypuhelimet ovat olleet suureksi avuksi ylirajaisessa isovanhemmuudessa. ”Ei isovanhemmuutta kahden kulttuurin perheessä kannata pelätä”, Aira ja Heikki sanovat, ”kulkeminen ja yhteydenpito on helpompaa kuin ennen vanhaan”. ”Ihmiset siellä ovat ihan tavallisia ihmisiä niin kuin mekin. Heillä on ihan samanlaisia iloja ja suruja. Ihan samalla lailla siellä toisessa maassa ajatellaan ulkomaalaisesta, että sopeutuuko tuo tänne.” ”Usein ajatellaan, että kahden kulttuurin välinen liitto tuo ongelmia”, Aira lisää, ”mutta loppujen lopuksi ongelmat ovat aina kahden ihmisen välisiä. Tyttäremme on sanonut, että kulttuuri Brasiliassa on erilainen perheen ulkopuolella ja heidän perheellään on omat tapansa. Perhe luo itse oman kulttuurinsa.” (Annukka Kortepuro) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |