​Kun keskustellaan kahden kulttuurin perheistä, nousevat niin sanotut kulttuurierot usein nopeasti esiin. Monesti erityisesti ”vieraiden” kulttuurien tavat, arvot tai normit näyttäytyvät näissä keskusteluissa ongelmien tai kulttuurien törmäysten kautta. ”Oma” kulttuuri taas nähdään silloin neutraalina ja oletusarvoisena tapana nähdä maailma, johon ”vieraan” kulttuurin piirteitä verrataan. Joskus on kuitenkin hyvä kääntää katse ”vieraan” sijasta oman kulttuurin tuttuun ja totuttuun. Oma kulttuuri tulee usein itselle näkyväksi vasta kohtaamisissa erilaisista kulttuuritaustoista tulevien ihmisten kanssa, ja elämä kahden kulttuurin parisuhteessa tai perheessä antaa tähän loputtomasti mahdollisuuksia.

Suvi Jaakkola kirjoittaa huhtikuussa 2016 ilmestyneessä AntroBlogin artikkelissa ”Suomiko maailman paras maa olla äiti?” suomalaisesta äitiyden kulttuurista antropologin silmin. Hän näkee suomalaisessa äitiyskulttuurissa muutaman perusteellisen valuvian, joiden takia erityisesti äitiyteen sopeutuminen voi Suomessa olla erityisen vaikeaa: äitiyden luonne yksilösuorituksena, sekä sosiaalisen tuen takaavien perinteiden puute.

Jaakkolan mukaan monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa syntymää välittömästi seuraavaa ajanjaksoa pidetään aikana, jolloin äiti on erityisen haavoittuvainen. Monissa kulttuureissa äitiä ei jätetä hetkeksikään yksin, vaan häntä piirittävät läheisimmät naissukulaiset, jotka hoivaavat niin vauvaa kuin äitiäkin. Myös Suomessa synnytystä seuraa erityinen lepojakso eli äitiysloma. Merkittävänä erona kuitenkin on, että useimmat suomalaisäidit viettävät tämän jakson pääosin yksin kotona vauvansa kanssa. Kahdenkeskinen aika vauvan kanssa voi olla ihanaa, mutta altistaa sille, että äiti voi jäädä epävarmuuden ja luonnollisen tottumattomuuden kanssa yksin. Suuressa osassa maailmaa äidin uskotaan tarvitsevan tukea lähisukulaisiltaan synnytyksen jälkeen, jotta tämän henkinen tasapaino säilyisi. Onkin syytä pohtia, miksi Suomi olisi tässä poikkeus, Jaakkola toteaa.

Monissa länsimaissa vain vanhemmat osallistuvat jälkikasvunsa hoitamiseen ja kasvattamiseen. Vanhempien täysi vastuu on maailmanlaajuisesti ajatellen erikoinen kulttuurinen piirre ja tilanne. Monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa vastuu lapsista jaetaan usean henkilön kesken heti syntymästä lähtien. Suomi kuuluu maihin, joissa äitiys on pitkälti yksilösuoritus. Suomalaisessa kulttuurissa on tapana ajatella, että jokainen kantaa vastuun omista lapsistaan, Jaakkola kirjoittaa.

Äitien ohella myös isät voivat Suomessa tuntea jäävänsä vanhemmuuden kysymysten kanssa yksin. Vuoden 2012 Perhebarometrissa kartoitettiin kahden kulttuurin perheiden tilannetta Suomessa.  Yksi tutkimustuloksista oli, että isyys kaksikulttuurisissa perheissä kaipaa erityistä tukea. Kahden kulttuurin perheiden miehet ovat naisia tyytymättömämpiä vanhemmuuteensa. Tätä eroa miesten ja naisten välillä ei löydy vastaavasta suomalaisesta aviollisesta väestöstä. Perhebarometrissa arvellaan, että ehkä miesten on vaikeampaa ottaa tilaa isinä liitossa, jos vaimo ”omii” lapsen itselleen tai naisten yhteisölle noudattaen omasta taustakulttuuristaan mahdollisesti tuttua mallia.

Suvi Jaakkolan tekstin perusteella on kuitenkin myös syytä pohtia, minkälaisen roolin suomalainen äitiyden kulttuuri jättää isälle. Jaakkola toteaa, että suomalaisessa äitiydessä valloillaan oleva yksin pärjäämisen kulttuuri ja monien perheiden vähäiset siteet sukulaisiin sivuuttavat lähes täysin äitiyden vahvistumiselle tärkeät sosiaaliset siteet. Suomessa lapsen isä onkin äidin pääasiallinen sosiaalisen tuen ja avun lähde, ja isän odotetaan osallistuvan tasavertaisesti vauvan hoitoon ja perheen arkeen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan usein edes ole mahdollista, sillä äidin äitiysloman aikana isät käyvät useimmiten töissä. Töistä tullessaan isät ovat väsyneitä eikä heillä välttämättä ole energiaa kuunnella vaimon vauvahuolia. Tilastojen mukaan miehet paiskivat entistä enemmän töitä etenkin raskausaikana eikä isyyslomallakaan malteta olla pitkään, Jaakkola kertoo.

Tässä valossa ei ole yllättävää, että myös isyys kaipaa kahden kulttuurin perheissä erityistä tukea. Etenkin  sellaisissa kahden kulttuurin perheissä, joissa äiti on suomalainen ja isä kotoisin jostakin länsimaiseen kulttuuriin verrattuna yhteisöllisemmästä kulttuurista, voi vauva-aika olla erityisen hämmentävää. Jos isän kokemukset perustuvat perheyhteisöön ja kulttuuriin, jossa uuden äidin tukena on ilman erillistä pyytämistä runsaasti sukulaisia, saattavat suomalaisen kulttuurin antama isän rooli sekä suomalaisen puolison odotukset tuoretta isää kohtaan yllättää. Toisaalta sellaisissa kahden kulttuurin perheissä, joissa äiti on kasvanut jossakin yhteisöllisessä kulttuurissa, saattaa äitiys Suomessa tuntua todella yksinäiseltä. Tilannetta ei helpota se, että kahden kulttuurin perheiden tukiverkot ovat jo lähtökohtaisesti tavallista pienemmät, sillä toisen puolen isovanhemmat ja muu suku asuvat useimmiten jossain toisessa maassa.

Näyttäisikin siltä, että vanhemmuus yksilösuorituksena luo Suomessa suuret paineet sekä äideille että isille. Äitien odotetaan olevan kaikkivoipaisia yksin pärjääjiä, jotka muutaman päivän synnytyssairaalassa oleilun jälkeen ovat valmiita vanhempia. Uusien isien osaksi taas jää äidin tukeminen – tehtävä, johon monissa muissa kulttuureissa osallistuu yhden sijasta monia vanhemmuudessa ja vauvan hoidossa jo kokeneita sukulaisia ja läheisiä. Kahden kulttuurin perheissä oman erityishaasteensa luo se, että puolisot ovat kasvaneet eri kulttuurien ja erilaisten vanhemmuuden mallien keskellä. Ulkomaalaistaustaisella vanhemmalla, oli hän sitten isä tai äiti, ei ole omasta taustastaan katsottuna roolimallia suomalaisen yhteiskunnan, kulttuurin ja puolison odotuksia vastaavalle vanhemmuudelle. Siksi vanhemmuuteen Suomessa voi olla vaikeaa sopeutua ja siihen tarvitaan tukea.

Yhdistämällä molempien puolisoiden näkemyksiä ja toimivia kulttuurisia roolimalleja sekä luomalla yhdessä uusia tapoja voivat kahden kulttuurin parit luoda niin sanotun kolmannen kulttuurin oman vanhemmuutensa pohjaksi. Vanhemmuuteen liittyviä erityiskysymyksiä varten on Duossa kehitetty oma Duo vanhempainvalmennus kahden kulttuurin perheille. Lisäksi Duo tarjoaa mahdollisuuksia vertaistukeen saman elämäntilanteen jakavien ihmisten kanssa esim. Duo Äiti & vauva -ryhmissä.

(Tuuli Shinyella, Duo)

Lähteet: • Suvi Jaakkola: Suomiko maailman paras maa olla äiti?  AntroBlogi 11.4.2016 • Lassi Lainiala & Minna Säävälä: Rikkautta, rakkautta ja ristiriitoja. Suomalaisten solmimat kaksikulttuuriset avioliitot Perhebarometri 2012.

​Kevään aikana on käyty kiivaasti keskustelua perheenyhdistämisen edellytysten tiukentamisesta. Kyseessä on sisäministeriössä valmistelun alla oleva lakimuutos, jossa esitetään suhteellisen korkeita toimeentulovaatimuksia perheenyhdistämistä hakeville. Perheenyhdistämisellä tarkoitetaan prosessia, jossa Suomessa asuva henkilö hakee oleskelulupaa omalle perheenjäsenelleen.

Perheenjäsen voi hakea oleskelulupaa perhesiteen perusteella vain, jos Suomessa asuvalla omaisella, esimerkiksi vanhemmalla tai puolisolla, on oleskelulupa Suomessa tai hän on Suomen kansalainen.

Perheenyhdistämisen tiukentaminen laajeni esityksessä alkuperäisten suunnitelmien mukaan koskemaan kansainvälistä suojelua hakeneiden lisäksi myös Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevia puolisoja. Siten myös monissa Suomeen muuttoa suunnittelevissa kahden kulttuurin perheissä heräsi suuri huoli perheen yhteisestä tulevaisuudesta. Hallituksen eduskunnalle tehdyssä lopullisessa esityksessä ei enää esitetty toimeentuloedellytyksen ulottamista Suomen tai pohjoismaiden kansalaisten perheenjäseniin.

​Duon saaman palutteen mukaan moni kahden kulttuurin perhe koki suunnitelmat kuitenkin kannanottona kahden kulttuurin liittoja vastaan ja vahvana viestinä koventuneista asenteista myös suomalaisten ja ulkomaalaisten, etenkin EU:n ulkopuolelta tulevien puolisojen solmimia liittoja kohtaan.

Vaikka perheenyhdistämisen tiukentamista ei lopullisessa esityksessä ulotettukaan Suomen kansalaisiin, esitetyt tiukennetut perheenyhdistämisen edellytykset koskevat kuitenkin tuhansia Suomessa asuvia perheitä, niin aikuisia kuin lapsiakin. Toukokuussa 2016 julkaistussa teoksessa ”Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi?” käsitellään perheenyhdistämistä, kerrataan aiheeseen liittyviä faktoja ja oiotaan väärinkäsityksiä sekä luodaan katsaus perheenyhdistämisen tiukentamisen vaikutuksiin erilaisissa suomalaisissa perheissä. Myös kahden kulttuurin liittoja käsitellään. Kirjan aidon avioliiton ehtoja käsittelevässä kappaleessa tarkastellaan muun muassa hyväksyttävän avioliiton rajoja ja määritelmiä ja tuodaan esiin, kuinka käsitykset perinteisestä ydinperheestä ja sukupuolirooleista edelleen ohjaavat esimerkiksi viranomaisen tulkintoja aidosta avioliitosta.

(Tanja Del Angel, Duo)

Lähteet:
Outi Fingerroos, Anna-Maria Tapaninen & Marja Tiilikainen (toim.). Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Vastapaino 2016.

”Olen kokenut tietenkin rasismia.”

​Moni nuori kahden kulttuurin kasvatti kertoo joutuneensa kohtaamaan rasismia. Heistä useat mainitsevat rasismin itsestään selvyytenä, suomalaiseen arkeen luonnollisesti kuuluvana asiana: ”Olen kokenut tietenkin rasismia (hiekkaneekeri, ählämi, neekeri yms. huutelua).”

Kaksikulttuuristen lasten ja nuorten rasismikokemuksissa on kyse paitsi kiusaamisesta ja suorasta vihapuheesta, mutta myös katseista, tahattomista sanoista ja ennakko-oletuksista. Joskus taas kokemukset ovat seurausta periaatteessa hyvää tarkoittavista, mutta kuitenkin erilaiseksi merkitsevistä toiminnoista. Jotkut kertovat myös käänteisen rasismin kokemuksista. Rasististen tekojen ja sanojen takana kerrotaan olleen niin oman kasvuympäristön lapsia ja nuoria kuin myös aikuisia satunnaisista vastaantulijoista viranomaisiin, opettajiin ja jopa omiin sukulaisiin.​

​Monet kuitenkin myös kertovat säästyneensä rasismilta ja kokeneensa pääsääntöisesti positiivisia asioita. Riippuukin esimerkiksi lapsen ja nuoren asuinpaikkakunnasta ja koulusta, missä määrin hän joutuu kohtaamaan rasismia. Myös tietyt kulttuuri- tai kansallisuusyhdistelmät tuntuvat olevan Suomessa hyväksytympiä kuin toiset (Harinen & Ronkainen 2003, 314).  Erilaisissa kokemuksissa voi osaltaan olla kyse siitäkin, että yksilöt käsittelevät kokemuksiaan eri tavoin. Toiselle merkityksetön lausahdus saattaa satuttaa toista syvästi.

​​Kahden kulttuurin kasvatit voivat joutua rasismin ja ennakkoluulojen uhreiksi myös välillisesti esimerkiksi kavereihin, vanhempiin tai vanhemman kotimaasta lähtöisin oleviin henkilöihin kohdistuvan rasismin kautta. Esimerkiksi se, että joutuu todistamaan vanhempaansa kohdistuvaa rasismia, on lapselle ja nuorelle kipeä kokemus, joka jättää syvät arvet. Yhtä tuskallista on joutua vakuuttamaan, että oma vanhempi on kunnollinen työssäkäyvä kansalainen, eikä sosiaalitoimiston asiakas tai ”tietyn ammattiryhmän edustaja”. Myös se loukkaa ja tekee varovaiseksi, jos joutuu alituiseen oikomaan vanhemman kulttuuriin liittyviä ennakkoluuloja ja oletuksia.

Kahden kulttuurin kasvattien kertomuksissa rasismikokemukset sijoittuvat erityisesti lapsuuteen ja nuoruuteen. Vaikka moni toteaakin kääntäneensä kokemuksensa voimavaroikseen viimeistään aikuisuudessa (Rastas 2007), jättää lapsuudessa ja nuoruudessa koettu rasismi silti läpi elämän vaikuttavat jäljet (Perho & Godoy 2009, 132). Toiseuden ja ulkopuolisuuden tunteet kuuluvat edelleen liian monen lapsen ja nuoren elämään, ja siihen voi jokainen osaltaan vaikuttaa. Kuka on suomalainen? Kuka saa olla suomalainen? Saako olla muutakin kuin suomalainen?

(Duo)

​Rasismi ei ole Suomessa uusi asia, mutta viime aikoina se on valitettavasti nostanut selvästi päätään. Rasistiset mielipiteet ovat julkisuudessa saaneet entistä enemmän tilaa ja näkyvyyttä ja samalla myös arkipäivän rasismista on tullut näkyvämpää. Erityisen huolestuneita perheissä ollaan usein lasten kokemuksista, turvallisuudesta ja identiteetin kehittymisestä rasismin varjossa.

Monessa kahden kulttuurin perheessä eletään tilanteessa, jossa eri perheenjäsenet joutuvat rasismin kohteeksi eri tavoin. Perheessä voi esimerkiksi toinen vanhemmista olla valtaväestöön kuuluva suomalainen, toinen näkyvään vähemmistöön kuuluva maahanmuuttaja ja perheen lapset voivat olla enemmän tai vähemmän ulkonäöltään valtaväestöstä poikkeavia. Tällöin kaikki perheenjäsenet ovat rasismin suhteen eri asemassa, eivätkä jaa samaa kokemusta.

Adoptioperheet ry on julkaissut oppaan liittyen lapsen kohtaamaan rasismiin. Oppaassa on paljon hyviä käytännön vinkkejä vanhemmille ja hyödyllistä tietoa rasismista erityisesti valtaväestöön kuuluvan vanhemman näkökulmasta. Alla on oppaasta poimittuja ja sovellettuja vinkkejä tilanteisiin, jotka koskettavat myös monia kahden kulttuurin perheitä.

1. Ennakoi
Vaikka rasismi on usein vanhemmillekin vaikea ja ikäviä tunteita herättävä asia, kannattaa lapsen kanssa puhua asiasta jo varhain. Lapselle voi kertoa rasismista ikätason mukaisesti jo ennakkotoimena. Kerro lapselle esimerkiksi, että valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka pelkäävät erinäköisiä ihmisiä ja ajattelevat, että tietty ominaisuus tekee ihmisestä tietynlaisen. Korosta myös, että rasismi on aina väärin, ja että siitä tulee kertoa aina vanhemmille. Lapsen on parempi olla tietoinen siitä, että häntä voidaan syrjiä, ja hän saa keskustelun avulla mahdollisesti jo kokemilleen rasistisille tapauksille nimen.

2. Kuuntele ja lohduta
Jos lapsi joutuu rasismin kohteeksi, tärkeintä on, että vanhempi kysyy, kuuntelee ja osoittaa empatiaa. Lasta auttaa myös se, että vanhempi sanallistaa tapahtuneen sekä lapsen hämmennyksen ja tuskan. Lapselle pitää sallia kaikkien tunteiden näyttäminen, mutta vanhemman ei kannata lapsen läsnä ollessa antaa täyttä valtaa omille lapsen puolesta ja lapsen kanssa koetuille surun, tuskan ja suuttumuksen tunteille. Vanhemman hallitsematon reaktio saattaa säikäyttää lapsen, joka päättää seuraavalla kerralla suojella tätä ja olla kertomatta kokemuksistaan.

3. Selvitä tilanne aikuisten kanssa
Kun lapsi kertoo kotona kokemuksensa rasismista, tulee vanhemman aina puuttua rasismiin paikassa, jossa se on tapahtunut - esimerkiksi koulussa, pihalla tai urheiluseurassa. Vastuuta asian selvittämisestä ei tule jättää lapselle itselleen, vaan vanhempi lähtee selvittämään tilannetta toisten aikuisten, esimerkiksi opettajan, valmentajan tai toisten vanhempien kanssa. On hyvä muistaa, että rasismia ei voi ”sopia”. Esimerkiksi KiVa-koulu -sovittelu voi olla lapselle nöyryyttävä kokemus, jossa toistetaan häpeää tuottavaa kokemusta. Rasismi tulee aina tuomita, ei sovitella.

4. Tee rikosilmoitus
Suomessa rasismilta suojataan kolmessa eri laissa: perustuslaissa, rikoslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa. Lisäksi rasismi on monesti peruste rangaistuksen koventamiselle rikoksen yhteydessä. Käytännössä oikeusteitse on helpompaa puuttua viranomaisen tai elinkeinonharjoittajan harjoittamaan rasismiin kuin yksityishenkilön rasistiseen käytökseen. Esimerkiksi julkisella paikalla tapahtuvan huutelun perusteella tehty rikosilmoitus harvoin johtaa todellisiin tuloksiin, mutta rikosilmoituksen tekeminen on silti vahva viesti rikokseen syyllistyneelle siitä, ettei hänen tekonsa ole hyväksyttävä. Rikosilmoituksen tekeminen on myös tapa tehdä rasismia näkyväksi, sillä tilastoihin päätyessään rikosilmoitus viestii yhteiskunnallisesta ongelmasta.

 5. Ohjeista lasta rasististen tilanteiden varalta 
Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa suhtautua rasismiin, mutta lapsen kanssa kannattaa keskustella lapsen luonteelle sopivista tavoista vastata rasismiin. Lapsen kanssa voi yhdessä harjoitella toimintatapoja eri tilanteiden varalle. Esimerkiksi 'sinulla ei ole oikeutta puhua minulle noin' on monissa tilanteissa käyttökelpoinen vastaus rasistille. Vanhempi lapsi ei välttämättä halua neuvoja vanhemmiltaan, mutta lapsen omista tavoista reagoida voi silti kysyä ja keskustella.

6. Älä vähättele
Rasismia ja lapsen kokemusta ei tule koskaan vähätellä, tai neuvoa lasta olemaan välittämättä asiasta. Vähättelyä on myös, jos valtaväestöön kuuluva vanhempi sanoo 'tiedän miltä sinusta tuntuu', vaikka ei ole voinut kokea samaa. Rasismintutkija Anna Rastas on kiteyttänyt hyvän lähestymistavan seuraavasti: sen sijaan, että aikuinen sanoo 'älä välitä', hänen tulisi sanoa 'minä välitän'.

7. Älä ole värisokea
Värisokeudeksi kutsutaan ilmiötä, jossa lapsen valtaväestöstä poikkeavat piirteet, kuten ihonväri, kasvonpiirteet tai muu ulkomuotoon liittyvä seikka muuttuu näkymättömäksi lapsen lähipiirille. Tämä on arjessa normaalia, mutta vanhempien ei pidä kuitenkaan kokonaan sulkea silmiään lapsen erilaisuudelta. Anna lapsen tai nuoren puhua avoimesti kokemuksistaan ja esittää kysymyksiä. 8. Toimi itse rasismia vastaan Vanhempien velvollisuus on lastensa vuoksi toimia rasismia vastaan, vaikka se saattaa usein tuntua turhauttavalta ja raskaalta. Rasismiin puuttuminen on ainoa keino vaikuttaa ympäröivän yhteiskunnan asenteisiin.

9. Tue lapsen henkilökohtaista identiteettiä
Monen näkyvästi vähemmistöön kuuluvan yksilön elämää leimaa tähän ryhmään kuuluminen, ja jatkuva henkilökohtaisen identiteetin sivuuttaminen saattaa olla hyvin kuluttavaa. Vanhempien tehtävänä on auttaa lasta identiteettityössä ja tarjota kokemuksia yhteisöistä, joissa lapsi ei joudu jatkuvasti selittämään taustaansa. Hyvä keino voi olla tarjota lapselle mahdollisuus viettää aikaa samaan viiteryhmään kuuluvien lasten kanssa. Lapselle omalta tuntuvia viiteryhmiä saattaa kuitenkin olla monenlaisia, esimerkiksi toisen vanhemman etninen ryhmä, toiset kahden kulttuurin lapset tai monikulttuuriset lapset ylipäätään. Jos lapsen henkilökohtainen identiteetti on vahvasti suomalainen, saattaa esim. toisen vanhemman etniseen ryhmään kuuluvien kanssa ajan viettäminen tuntua myös ristiriitaiselta. Anna lapsen itsensä määrittää oma identiteettinsä ja tarpeensa.

10. Kasvata suvaitsevaisuuteen
Rasismia kohtaava lapsi ei ole immuuni rasistisille ajattelutavoille, vaan voi itsekin omaksua rasistisia ja syrjiviä asenteita läheisiltään, kavereiltaan tai esimerkiksi mediasta. Siksi vanhempien on syytä tarkastella kriittisesti myös omia asenteitaan ja ennakkoluulojaan sekä pohtia ajattelutapoja, joita siirtää omille lapsilleen. Rasismi on yksi syrjinnän monista muodoista, ja rasismin vastustamisen lisäksi on tarpeen kasvattaa lapset kohtaamaan avoimin mielin kaikenlaista erilaisuutta ja monimuotoisuutta.

Duo

Moni- ja kaksikielisyydestä tiedetään olevan runsaasti hyötyä. Kaksikielisyys luo parhaat edellytykset lapsen ja vanhemman hyvälle ja läheiselle vuorovaikutussuhteelle, koska kieli ei ole este kommunikaatiolle.

Kielen kautta lapsi voi tuntea tulevansa hyväksytyksi vanhempiensa molemmissa kulttuureissa ja hän voi samastua niihin. Kaksikielisyyden on myös havaittu parantavan monia kognitiivisia taitoja, kuten esimerkiksi tarkkaavaisuutta ja epäolennaisen tiedon poissulkemista vaativissa tehtävissä. Usein kaksikielinen lapsi oppii myös lukemaan ja kirjoittamaan aikaisemmin ja helpommin verrattuna yksikielisiin ikätovereihinsa. Kaksikielisyys voi myös viivästyttää muistisairauksien, kuten dementian oireiden puhkeamista. Nyt psykologisessa tutkimuksessa on havaittu kaksi- ja monikielisyyden myös parantavan lasten sosiaalisia taitoja, jotka eivät ole suorassa yhteydessä muihin kaksikielisyyden kognitiivisiin hyötyihin.

Psychologial Science -lehdessä julkaistun tutkimusartikkelin mukaan monikielisessä ympäristössä kasvaneet lapset ovat taitavampia asettumaan toisen ihmisen asemaan sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa verrattuna yksikielisessä ympäristössä kasvaneisiin. Monikielinen ympäristö edesauttaa useamman näkökulman huomioon ottamista, mikä parantaa lapsen kommunikaatio ja vuorovaikutustaitoja. Monikielisessä ympäristössä lapselle syntyy luonteenomainen kyky huomioida vuorovaikutustilanteeseen vaikuttavia erilaisia tekijöitä, kuten puhujien kieliä ja ympäristöä. Tutkimuksen mukaan sillä ei ole merkitystä, onko lapsi itsessään yksi-, kaksi- tai monikielinen tai kuinka taitava kielen puhuja hän on. Kun lapsi pienestä pitäen kasvaa eri kielten ympäröimänä ja kuulee eri kieliä vaikka edes vähän, lapsen empatiakyky ja sosiaaliset vuorovaikutustaidot paranevat huomattavasti.

(Tanja Del Angel)