It is evident that the number of couples and families in the world whose partners are from different countries has increased due to multiple factors. It is therefore important to ask how daily life is lived when different worldviews, cultures, languages, and religions are shared.
It is apparent that intercultural families are a natural flow in the process of the world becoming a global village and it is a good way to become interested in and understand other countries, societies and cultures. In this context I would like to take a look at intercultural families in Finland where I am a resident. Before trying to develop a response, we should review some figures and evidence.
0 Comments
For the past month and a half, since I began my internship at Familia, I have been working as a part of the BElingual team which aims to support families with under school-aged, multilingual children. There are over 70,000 intercultural couples and families in Finland, with half of them including intercultural children. Because of this, a project like BElingual certainly has a place within the contemporary Finnish society.
My experience at Familia ry intercultural families advocate association.
My time at Familia has been truly an enriching experience. Enrichening because of the range of tasks I have gotten to complete together with the other staff members, as well as every now and then getting to spread my own wings as an intern and independently work my way through situations. I say enriching also because of the various little nuggets of insight I have gained by working in an organization with this wide range of services offered to a client group as multifaceted as intercultural families. In addition, I have gotten to connect and cooperate with many organizations with different missions and clientele, as well as universities and Familia’s lovely volunteer base learning from each experience something new. My internship was timed between summer and fall so experiencing the different seasons in the associations work was an interesting journey through the types of tasks all while maintaining my professional perspective as a social services practitioner (sosionomi). I got to apply my professional view not only in the practical outcomes of my work but also practice self-reflection in the light of the work and situations. The summer was all about intensely focusing on one or two assignments and independently taking the time to get to know the organization, its history and having the freedom to try different things out in the projects assigned to me. I got to voice my thoughts and ideas in project meetings. I was included in the conversations as a staff member. I felt heard and I also got to hear others. Sometimes I was positively challenged in conversations, and I also got to challenge others. In my case, summer’s biggest task included connecting to volunteers and professionals around antiracism project and participating in coordinating its workshops (Ymmärretään yhdessä/Let’s Understand). I also got to work on some educational material on communication for intercultural couples, which opened my eyes to a whole new plethora of factors behind work among couples and more specifically intercultural couples. Fall on the other hand, brought with it a different kind of “arki” or everyday schedule where some of the activities that were not active during the summer suddenly became a big part of the work. This part was more about learning to work within a larger staff community and finding one’s own place in it in the middle of deadlines and meetings. The different meetings and briefings offered me a front row seat to witness how this community of multidisciplinary staff each got to shine in our own area of expertise in the various activities Familia offers from peer groups to language classes, and independent projects such as the afore mentioned antiracism workshops or mental health projects including a webinar, I was given the opportunity to organize on the topic of intercultural women’s mental health in Finland. This internship has taught me to be a part of a work community. A community that values its members as professionals with insight and experience, while also acknowledging the cultural resource each can bring to the table no matter how it may differ from the person sitting next to them. I learned to value a workplace where not only is the formal goal, to support and advocate cultures and diversity as an external goal, aiming at societal and structural change, but where we also include this same focus as part of our work culture and office environment. I saw an example of how not to be afraid to live out values at the coffee table. Oh boy, did we have some enjoyable “kahvipöytäkeskustelu” with different team members. I got to sit at the table with co-workers and volunteers with different life experiences and cultural perspectives from mine and feel included and welcomed as an intern, as an intercultural woman and as a human being beyond the labels and titles. Thank you, Familia! Maria Amani Intern Summer- Autumn 2021 Familia Ry Jokainen kokee kaksikulttuurisuuden omalla tavallaan. Osalle se voi olla voimavara ja osalle taas mitäänsanomaton tekijä omassa identiteetissään. Nyky-Suomessa kaksikulttuurisuus on jo erittäin yleistä. Sen myötä yhä useampi oppii olemaan suvaitsevampi ja pääsee oppimaan muista kulttuureista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kaksikulttuuriset nuoret yhä kohtaisi taustansa takia myös ongelmia.
Tämä blogi on kirjoitettu haastattelujen pohjalta. Haastateltavana olivat viisi kaksikulttuurista nuorta. Vastaukset on koottu anonyymisti erilaisten otsikoiden alle. Kaksikulttuurisuuden hyödyt ja haitat Haastateltavien nuorten keskuudessa kaksikulttuurisuus oli selkeästi voimavara. Yhtenä tärkeimpänä hyötynä nousi esille kielitaito. Se on suuri rikkaus niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Myös avara maailmankuva nousi esille. Monet nuorista kokivat, että kaksikulttuurisessa perheessä varttuminen on antanut taitoja ymmärtää erilaisia ihmisiä ja tarkastella maailmaa laajemmastakin näkökulmasta. Kaksikulttuurisuuden haittapuoliksi nousivat esimerkiksi rasismi ja ennakkoluulot. Edelleen Suomessa on ihmisiä, joille on pinttynyt päähän vääristynyt kuva kaksikulttuurisuudesta. Niin nimi kuin ulkonäkö voi synnyttää ennakkoluuloja ja johtaa syrjintään, vaikka kumpikaan niistä ei määrittele henkilön kulttuuri-identiteettiä. Miten kaksikulttuurisuus näkyy tavallisessa arkielämässä? Siihen, miten paljon kaksikulttuurisuus näkyy nuorten elämässä, on monta tekijää. Haastatteluissa tuli ilmi esimerkiksi eri kulttuurien rooli kasvatuksessa, ero suomalaiseen kulttuuriin, tapaperinteet ja se, kuinka vahva side toiseen kulttuuriin on. Suurin osa kuitenkin koki, ettei kaksikulttuurisuus juurikaan näy heidän arjessaan. Joillain se näkyy kodin ruokailussa, toisilla juhlapyhinä ja osalla vain toisena äidinkielenä. Mitä kaksikulttuurisuus merkitsee meille? Kaksikulttuurisuus ja sen merkitys on erittäin subjektiivinen käsite. Kukaan ei voi päällepäin nähdä tai tietää, miten kukakin kokee oman kulttuuritaustansa. Haastattelussa jokaista pyydettiin kertomaan, mitä kaksikulttuurisuus heille merkitsee. Osalle kaksikulttuurisuudella ei ollut erityistä merkitystä vaan se lähinnä tarkoitti sitä, että oma suhde suomalaiseen kulttuuriin on hieman etäisempi. Monelle kaksikulttuurisuus kuitenkin oli selkeä osa identiteettiä. Selkeän kulttuuri-identiteetin määritteleminen ei kuitenkaan ole helppoa. Monista nuorista voi tuntua väärältä määritellä, että olisi puolet jotain ja puolet jotain toista, kun kuitenkin jokainen on yksi yhtenäinen persoona. Monesti myös tämä puolet ja puolet rakenne aiheutuu ulkopuolisten henkilöiden määritelmistä ja yhteiskunnan lokeroinnista. Tärkeää olisi, että jokaiselle annetaan mahdollisuus identifioida itsensä juuri omalla tavallaan, riippumatta taustasta tai mistään muustakaan tekijästä. Tekstin ovat haastatteluista koonneet kesätyöntekijämme Anja Ash ja Yasmine Zaitra. Ramadanin loppu häämöttää ja Eid tekee tuloaan. On aika yleistä että monet luulevat muslimien iloitsevan paaston loppua. Tosi yleinen unelma on kuitenkin että suurin osa ihmisistä ovat haikealla mielellä jättämässä hyvästi Ramadanille. Ramadan on kuin lyhyt koulu, siinä on omat haasteet ja ihmiset yrittävät parhaansa mukaan muokata omia piirteitään, yritetään jättää huonot tavat ja keskittyä itsensä sisäiseen parantamiseen. Ihminen voi muuttaa huonoja tapojaan, jos tekee niistä tottumuksia, toistoja ja on halua tehdä positiivisen muutoksen. Asiaa voi kuvailla näin esimerkiksi kun lukio on täysillä vedetty loppuun niin sitä seuraa palkintona ylioppilas juhlat. Eid on palkinto Ramadanin jälkeen. Mistä sitten on kyse, kun kaikki puhuvat että kohta on Eid? Eid on islamilaisen kalenterin yhdeksännen kuukauden eli Ramadan kuukauden jälkeen tuleva juhla, toisin sanoen “festivaali paaston murtamiseksi”. Muslimit ympäri maailmaa viettävät kahta suurta juhlaa joista yksi on Eid ul Fitr ja toinen Eid ul Adha. Hauskinta on kuitenkin kun pitäisi saada vapaapäivä Eidiksi töistä tai koulusta. Eid päivää ei usein voida etukäteen jo tietää koska se perustuu kuun sirpin näkemiseen taivaalla, niin kuin Ramadanin alkunakin. Tästä syystä Eid on yleensä eri maissa eri päivinä. Eid päivänä ei saa paastota, se on tarkoitettu juhlimiselle perheen, ystävien, naapureiden ja yleisesti kaikkien kanssa. Lahjojen antaminen on suuri osa Eid juhlaa, Usein vanhemmat antavat Eidii-rahaa, joka tarkoittaa tietty määrä rahaa lapsille, kyse ei ole useinkaan suuresta summasta vain enemmänkin symboolisesta tarkoituksesta, että se on ansaittu Ramadanin jälkeen. Suomessa monesti kaupan jonot ovat yleensä ruuhkautuneita ennen Eidiä ja läpi Ramadanin aikana, usein se viittaa siihen että nämä ovat antamisen aikaa. Eid päivänä on yleistä että herkut ja kodin juhla ruoka jaetaan ja vaihdetaan läheisten, naapureidn, työtovereiden, ystävien ja jopa tuntemattomien kesken. Myös lahjojen jakaminen on suuri osa Eidiä. Yhtä ja ainoaa oikea Eid:ä ei kuitenkaan ole, vaikka kehys on kaikille sama. Elikkä juhlitaan, on aamulla Eid rukous joka tehdään yhdessä. Eidiä juhlitaan eri kulttuureissa kuitenkin eri tavalla. Juhla-ateria voi olla biryani, toisen dolma ja kolmannella lohipiirakka. Eli Eidin vietto tapa on taas perhe-/kulttuurikohtaista. Lapsiperheille Eid on monesti hieman haastavaa kun pitää itse luoda Eid-tunnelma, koska yhteiskunta ei tue Eid juhlaa samalla tavalla kun joulua tai pääsiäistä. Eid ei siis näy suomalaisessa yhteiskunnassa ja siksi muslimilapsi voi tuntea olonsa vieraantuneeksi juhliessaan jotakin mitä muut eivät juhli. Usein itselläni oli kouluaikana raskasta kun joutui pyytämään vapaa päivää Eidiä varten ja selittää uudestaan ja uudestaan mistä juhlasta on kyse. Teini aikana siitä tuli oma stressi tekijä. Usein sitä seurasi myös paljon läksyjä joita sitten joutui tehdä että olisi taas kartalla muiden kanssa. Omassa perheessäni on perinteisesti ollut eid rukous aamulla , siellä yhteisöllisyys korostuu. Kotona tehdään juhla ruokaa, tulee vieraita ja kotia koristellaan että tulee juhla unnelma ja päivä erottuisi muusta arkipäivästä. Sitä perinnettä olemme pitäneet yllä myös omasa perheessämme. Eid ei siis lähtökohtaisesti kuulu valkoiseen suomalaisen kulttuuriin, mutta kulttuuri on myös muuttumassa jatkuvasti. Harva kulttuuri pysyy niin homogeenisenä enää. Suomalaissyntyinen muslimilapsi altistuu niin monelle kulttuurille ja joutuu todennäköisesti luomaan oman kolmannen kulttuurin, johon kerää hyviä puolia kaikista kulttuureista. Pitää myös muistaa, että yhtä muslimikulttuuria ei myöskään ole, koska Suomen muslimiväestö on lähtöisin niin monesta eri maasta. Jos lapsi on uskonnollinen niin uskonto varmasti sisältyy tähän kolmanteen kulttuuriin, johon voidaan ottaa vaikutteita myös ympäristön monista muslimikulttuurimalleista. Tämä kolmas kulttuuri voisi olla suomalaista muslimikulttuuria. Nuoret muslimit ry on hyvä esimerkki tästä. Tänä vuonna on esimerkiksi luotu suomalaisten muslimien Ramadan-Radio – ja samalla tultu luotua uudenlaista kulttuuria yhdistämään muslimilapsia, joiden taustakulttuuri vaihtelee. Lapselle tämä voi olla positiivinen asia, kun lapsi huomaa, että joku huomioi oman identiteetin osan ja lapsi itse vapautuu osittain uuden luomisen taakasta.
Muslimi maissa Eid näkyy katukuvissa, kaupoissa, kouluissa ja yleisesti kaikkialla, samalla tavalla kuin joulu esimerkiksi suomessa. Vaikka monet eivät joulua muuten vietä se on kuitenkin juhlakausi, lomat ja perheiden kanssa ajan viettäminen on mahdollista. Eidin aikana sitä kuitenkaan ei ole vielä suomessa. Eidiä vietetään yleensä kolme päivää. Paljon on kuitenkin muuttunut omista lapsuuden ajoistani. Tietoisuus Eid päivästä on kasvanut, esimerkiksi joissakin kaupoissa olen nähnyt ilmapalloja joilla on muodostettu Eid sana ennen Eid juhlaa, ja joissakin varhaiskasvatuksen yksiköissä esimerkiksi tehdään muslimi lasten kanssa Eid kortteja ja samalla kerrotaan muille lapsille eid päivästä. Somen avulla musliminuoret ovat uskaltaneet tuoda esille enemmän eid kulttuurista, monet kaverit lähettävät nykyään Eid toivotuksia ja viestejä. Lapsen identiteetin tukemisen kannalta on erittäin tärkeää, että lapsi itse kokee että on osa yhteiskuntaa, kulttuurin syrjiminen, tietyn kulttuurin yli ja ali arvostaminen ovat valitettavasti vielä vahvasti osana tässä yhteiskunnassa. Mietin usein itse millä tavalla voisi lisätä tietoa ja avartaa muiden näkemystä tiettyä kulttuuria ja uskontoa kohtaan, itse olen päätynyt osittain siihen, että sitä voi jokainen tehdä omalta paikaltaan eri tavoin. Itse pyrin olemaan avoin ja vastaan kysymyksiin ja kerron aiheista jos se sattuu kiinnostamaan. On myös tärkeää pysyä ajan tasalla asiasta jonka takia jatkuva tiedon kerääminen eri kulttuureista, historiasta, uskonnoista on tärkeää. Media usein antaa yhden tietyn näkökulman aiheesta mutta usein taustalla on paljon muutakin. En osaa sanoin kuvata sitä iloa, kun eräs myyjä kassan jonossa toivotti Hyvää Eid! Se oli ensimmäinen kerta, kun joku ulkopuolinen suomalainen teki tämän eleen. Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen millaisen tunteen annamme toiselle, sen voi tehdä pienelläkin eleellä. Toisen tarpeiden ja arvojen huomioiminen kuuluu hyviin tapoihin, harjoittamalla sitä voimme luoda yhteiskunnan, jossa erilaisuus nähdään valttina. Ima Khanam, harjoittelia Familiassa Tänä syksynä Familiaan saapui uusia kasvoja! Tutustu Camillaan, Familian uuteen vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriin. Kuka olet? Olen Camilla Bergman, Familian uusi vapaaehtoistoiminnan koordinaattori. Koulutukseltani olen melkein valmis ranskan kielen FM ja aloitan yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa tänä syksynä työn oheessa. Lisäksi minulle on kertynyt neljän vuoden kokemus nuorten vapaaehtoisten johtamisesta, globaalikasvatuksesta ja kansainvälisen vapaaehtoistyön kehittämisestä esimerkiksi AIESECissa, Taksvärkissä ja EYPssä. Suomen lisäksi olen asunut ulkomailla Ranskassa, Perussa ja Romaniassa. Vapaa-ajallani tykkään ulkoilla, kuunnella podcasteja ja leipoa. Miksi Familia? Innostuin alun perin järjestötyöhön, kun olin 2 kuukautta vapaaehtoisena Perussa. Järjestötyön monipuolisuus antaa puitteet kehittyä monella eri tavalla eikä järjestöissä ole koskaan tylsää päivää. Familiassa minua kiinnosti erityisesti järjestön merkityksellinen missio ja mahdollisuus saada aikaan kestävä muutos pieneen järjestöön. Mitä tuut tekemään? Tulen toimimaan Familian yhteyshenkilönä kaikkeen vapaaehtoistyöhön liittyen joulukuun 2020 loppuun asti. Lisäksi tulen rakentamaan Familialle uusia toimintamalleja ja kehittämään vanhoja. Minuun voi siis olla yhteydessä vapaaehtoistyön aloittamiseen, toiminnan järjestämiseen tai toiminnan kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Uskon, että järjestämällä ja kehittämällä Familian vapaaehtoistoimintaa voimme vaikuttaa positiivisesti monen ihmisen elämään! Ota yhteyttä! :) Camillaan voi olla yhteydessä sähköpostilla osoitteessa camilla.bergman@familiary.fi tai puhelimitse 050 502 1039. Who am I?
My name is Camilla Bergman and I am the new Volunteer Coordinator at Familia. My educational background is in French language and I am about to start a new degree as a Community Educator at HUMAK UAS. I have 4 years of experience leading youth volunteers and working with global education as well as developing international volunteering activities in organizations like AIESEC, Taksvärkki and EYP.In addition to Finland I have lived in France, Peru and Romania. In my spare time I enjoy walking in nature, listening to podcasts and baking. Why Familia? I became interested in working in NGOs after I spent 2 months volunteering in Peru. I love the variety of NGOs that allows you to develop yourself. There is never a boring day working in an NGO! I was drawn to Familia because of its important mission and the possibility to make a lasting change on a small organization. What will I be doing? I will be working as the contact person for Familia’s volunteers until end of December 2020. In addition to this I will be developing old and new frameworks for volunteering with Familia. You can contact me about any questions regarding starting volunteering, organizing or developing activities. I believe that by organizing and developing Familia’s activities we can make a positive impact on many people’s lives! Get in touch! :) You can contact Camilla by email at camilla.bergman@familiary.fi or by phone at 050 502 1039. Kun olin lapsi, toivoin aina olevani suomenruotsalainen. Lähisuvussani on paljon ihmisiä, jotka osaavat suomea ja ruotsia. Toiselta puolelta sukuani monet ovat lähteneet USA:han tai Austraaliaan. Jollain tavalla aina kadehdin niitä, jotka osasivat useampaa kieltä. Itse osasin lapsena vain suomea. Tykkäsin koulussa kyllä kielistä. Aloitin ruotsin kielen opiskelun jo toisella luokalla, englannin kolmannella. Hakeuduin vaistomaisesti aina kielten pariin, vaikken kieliä vapaa ajalla tai ulkomaan matkoilla uskaltanut puhuakaan. Kielissä oli samalla jotain todella kiehtovaa, mutta pelottavaa. Kielet ovat aina tuntuneet tuntemattomilta ja siksi niin mielenkiintoisilta. Lapsuudesta saakka jäänyt kaipuu tietää enemmän on kulkenut aina mukanani. Tiesin joskus paljon kauneuden hoidosta. Sitten jonain päivänä sanoin itselleni, että haluan elämältä enemmän. Haluan päästä elämään syvemmin. Sitten elämä vei minut Aasiaan. Päätin nuorempana, että minun lapsistani tulisi kaksikielisiä. Tuota päätöstä tehdessäni en vielä tiennyt sitä, mikä tuo toinen kieli tulisi olla. Kun sain ensimmäisen lapseni aloin saamaan vihiä siitä, mitä kaksi- tai monikielisyys itse asiassa onkaan. Kaikki tuplaantuu. Ei pelkästään kieliä ole kaksi, tai kolme. Sanavarastokin tuplaantuu. Huumorintaju tuplaantuu. Täytyy kehittää itsestään myös kahdenlainen. Sellainen, joka on Suomessa ja sellainen, joka on Indonesiassa. Kun on kaksi täysin erilaista kulttuuria ja maata, niin ei niissä voi käyttäytyä vain yhdellä tavalla. On pystyttävä joustamaan puoleen ja toiseen vaikkei aina haluaisikaan. On osattava nähdä molempien puolien positiiviset puolet. On käytävä tupla määrä läpi oppitunteja esimerkiksi siitä, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään. Kahden maan välissä näkee väistämättä myös nurjatkin puolet kaksinverroin. On pystyttävä pysymään positiivisena, kun elämä näyttää päällisin puolin ainoastaan nurjia puolia. On myös opittava elämään jatkuvan kaipuun kanssa. Aina on ikävä jonnekin päin maailmaa. Koko suku ja perhe ei ole samanlailla yhtenäinen, kuin ehkä yhden maan perheillä olisi. Koko käsite minuudesta voi olla levittynyt niin ohuelti laajalle alueelle, että välillä saa itsekin kyseenalaistaa sen, onko tämäkin asia osa minua? Tulin äidiksi ja vaimoksi aikalailla yhtä aikaa. Samaan aikaan kävin läpi alkutaivaltani löytääkseni oman kirjoittajan ääneni. Heittelehdin kaikkien näiden kielten armoilla, enkä kokenut kuuluvani mihinkään niistä. Suomen kieli tuntui aivan liian arkiselta ja se kuvasti minulle menneisyyttäni, johon ei ollut enää paluuta. Englannin kielellä omia tunteita on helpompi käsitellä ja niistä puhua, kun se ei ole oma äidinkieli. Tunteita pystyy katsomaan hieman etäämmältä. Indonesian kieli on vielä opiskelu vaiheessa. Ymmärrän enemmän kuin osaan puhua. Pärjään kyllä yksinkertaisissa keskusteluissa indonesian kielellä. Tarkoitus olisi jonain päivänä osata kieli hyvin. Niin hyvin, että pysyisin oikeasti mukana paikallisten huumorissa. Olen huomannut, että jos osaa paikallisen maan huumoria, niin silloin on aika hyvin sisällä kielessä ja maan tavoissa. Indonesia ja indonesialaiset ovat niin vastakohtia Suomen ja suomalaisten kanssa, että haluan oppia mieheni maasta mahdollisimman paljon. Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä. (Fanny Yusuf) KUKA ON FANNY YUSUF?
Fanny Yusuf on Suomalainen bloggaaja, indonesialaisen miehen vaimo ja kahden pienen pojan äiti. Matkustaminen, vieraiden kielten puhuminen ja kirjoittaminen olivat nuoren Fannyn kauhun hetkiä. Niinpä lapsuuden ujous ja epävarmuus vaihtui tietoisesti rohkeuteen kohdata omat pelot. Aamunsa Fanny aloittaa juomalla kahvinsa kauramaidolla, hengittelemällä syvään jooga asanoissa, vuoronperään keittiötä siivoillen ja pojillensa lasten lauluja luikautellen. Bloggaaminen toimii omana väylänä ilmaista itseään ja kohtaamispaikkana samanhenkisille ihmisille. LÖYDÄT FANNYN BLOGI TÄÄLTÄ! Kaksikielisyys on r-kirjain - Miten kaksikielisyys vaikuttaa identiteetin muodostumiseen Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten. Kuuma kesäpäivä. Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä. Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi. Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta. Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi. Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä. Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän. Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva. Suomi on meidän yhteinen kielemme. Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”. Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi. Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen. Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi. Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen. Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen. Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea. Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa. Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain. Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria. Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista. Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä. En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä. Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”. Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle. Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa. Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla. Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla. Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran. Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä. Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi. Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen. Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti. Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä. Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa. Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut. Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani. Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen. En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan. Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi. Kun me saimme lapsia, pidin itsestäänselvyytenä, että minä puhun heille sveitsinsaksaa. Neuvolassa minua neuvottiin puhumaan sitä kieltä, jonka koen sydämeni kieleksi. Rakkauden kieleksi. Koska asuimme Suomessa ja lasten isä on suomalainen, valitsin kielekseni sveitsinsaksan. En oikeastaan siksi, että se olisi sydämessäni tärkeämmässä asemassa kuin suomi. Vaikka kuinka yritin kuulostella sisintäni, koin molempien kielien olevan minulle yhtä tärkeitä, yhtä paljon rakkauteni kieliä. Valitsin sveitsinsaksan puhtaasti siitä syystä, että halusin lapsistammekin kaksikieliset. Saksankielisissä maissa asuvat siskoni ovat valinneet kielekseen lastensa kanssa suomen. Samasta syystä kuin minä valitsin sveitsinsaksan, hekin haluavat lasten kasvavan kahteen kieleen. Hekin haluavat, että tämä sama kahden kulttuurin ja kahden kielen perinne, tämä joka tekee meistä Dal Mason lapsista juuri meidät, jatkuu myös meidän lapsissamme. Meillä kaikilla on juuret, meillä kaikilla on menneisyys. Jokin lähtökohta mistä meidän vanhempamme ovat meidät tähän maailmaan tehneet. Meistä jokaisessa asuu pieni pala myös vanhempiemme historiaa. Siksi koen tärkeäksi, että kaksikulttuurisissa perheissä se historia tulee osaksi arkea. Osaksi lasta. Kieli on osa kulttuuria. Kielen kautta monet kulttuurilliset asiat avautuvat aivan erilaisella tasolla. Isäni, joka oppi suomen kielen vasta perheemme muutettua Suomeen, oivalsi suomalaisia sanontoja vasta vuosia sen jälkeen kun hän oli kuullut ne ensimmäistä kertaa. Moniin sanontoihin hän pysähtyi ja jäi pohtimaan niiden sanomaa, tavalla jota me, jotka sen kielen kanssa elämme, emme koskaan tehneet. “Ei tässä jäniksen selässä olla” on edelleen isäni mielestä yksi kauneimmista tavoista kertoa ettei asialla ole kiire. Samanaikaisesti kun minä en osaa pysähtyä suomen sananlaskujen kauneuden eteen, puuttuu minulta toisaalta myös täysin kyky kuulla huvittavia piirteitä sveitsinsaksan sanoissa “bibeli” tai “tischli” (“tipu” ja “pieni pöytä”), jotka saavat lähes poikkeuksetta suomalaiset ystäväni nauramaan vatsansa kipeäksi. Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi. Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea. Sanon kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä. Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea. Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla. Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea. Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti. Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla. Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän. Ainoa “virhe” joka lapsiltamme puheesta löytyy, jonka syntyperästä voidaan mahdollisesti osoittaa syyttävällä sormella kaksikielisyyttä on R kirjain. Minä en ole koskaan oppinut suomalaista Rää. Meistä kuudesta sisaruksesta kaksi puhuu suomalaisella r-kirjaimella. Muilla sisaruksilla r kirjain asuu kurkussa, ja sitten on tietenkin minä joka nosti r kirjaimen kurkusta kohti kitalakea muttei koskaan päässyt perille ja jätti sen poskeen. Päräytän r kirjaimen suomalaisen mittapuun mukaan “ärrävikaisesti” poskesta. Sveitsissä kukaan ei kuule virhettä. Isäni ei kuule mitään väärää tavassani puhua. Molemmat lapseni ovat omaksuneet tuon etelä-eurooppalaisen kurkkuärrän. He eivät nosta omaa ärräänsä poskeen, kuten minä, mutta ei se sieltä kitalaestakaan löydy. Koenko minä heidät r vikaiseksi. En. Korkeintaan ajattelen etteivät he osaa suomalaista r kirjainta. Tilanteeseen ei liity minun näkökulmastani sen enempää tunteita, ei ahdistusta, ei pettymystä, ei pelkoa siitä että hei eivät sen takia pärjäisi elämässään. Jos he itsen indikoivat haluavansa oppia tuon kitalaessa pörisevän äänteen, olen valmis etsimään heille tavan jolla he sen voivat oppia. Mutta vika se ei ole, vain eri maan ja kielen äänne. Siellä jossain selkäytimessä asuvat kaikkien kielten sanat ja perusteet. Näin minä uskon. Olisi helppo vedota pelkästään historiaan, perinteisiin ja juurien tuntemiseen kun kysytään argumentteja miksi koen kaksikielisyyden tärkeäksi. Minulle ne eivät kuitenkaan ole ainoita syitä ylläpitää kaksikielisen perheen perinnettä. Kaksikielisyys avasi minulle kyvyn oppia muita kieliä aivan eri tavoin kuin mitä uskon yksikielisten ihmisten oppivan. En sano, että oppisin paremmin tai nopeammin, mutta varovaisesti väitän kaksikielisten kykenevän oppimaan kielet eri tavalla, sisäistämään ne ja oppimaan kuulemaan kielen vivahteet ja sävyt eri tavoin kuin yksikielisesti kasvanut. Minä en koskaan ollut hyvä oppimaan kieliä koulussa. En ollut myöskään erityisen hyvä äidinkielessä. Enkä saksan kieliopissa. Eniten tuskaa tuottivat lukiossa pitkän saksan ja englannin kielioppikokeet. Saksankin vaikka se oli toinen äidinkieleni. Osasin kirjoittaa ja puhua kuulon perusteella, en minä osannut perustella miksi jokin sana taipui kuten se taipui, enkä minä osannut muodostaa lauseita kielioppitermein. Mutta osasin lukea, puhua ja ymmärsin täydellisesti sitä kieltä. Kun vietin lukion jälkeen kolme viikkoa Hollannissa opin viikon jälkeen ymmärtämään mitä muut nuoret puhuivat ja kahden viikon jälkeen osasin tapailla lauseita. Englanninkieleni oli joksenkin heikkoa kun muutimme puolisoni kanssa Englantiin yliopistoon opiskelemaan. Opin kielen oikeasti vasta siellä asuessani. Lopulta puhuin sitä niin sujuvasti, että edelleen täällä Kaliforniassa ihmiset erehtyvät aksentistani päättelemään minun olevan britti. Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia. Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita. Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita. Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä. Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni? Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini, minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille. Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan. Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan. Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna. Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua. Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta. Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä. (Annuska Dal Maso) ANNUSKA DAL MASO
Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa. Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! *** Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat. “Fasten seat belt while seated, life vest under your seat”, luki edessäni. Osasin tuolloin lukea, mutten tiennyt mitä lause tarkoitti. Olin käynyt ensimmäisen luokan peruskoulua ja olin matkustamassa ensimmäistä kertaa yksin Finnairin koneella Istanbulista Helsinkiin. Ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa Finnairilla oli suorat lennot näiden kahden maan välillä. Minulla oli kaulassani lappu, jossa luki yksin matkustava.
Olin menossa viettämään kesälomaa Ristijärvelle, ensin lasten leirille viikoksi ja juhannuksen jälkeen Kuopioon mummon luo. Leirillä syötiin puuroa, juostiin vesisateessa metsässä, pelattiin sählyä, saunottiin, uitiin jääkylmässä järvessä ja opittiin sienten nimiä. Syksyllä, kun koulu käynnistyi ja kerroin turkkilaisille luokkakaverilleni lomasta he pyörivät uteliaina ympärilläni. Minä osasin kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Söin mustan värisiä karkkeja, joita kukaan muu ei tuntenut. Olin luokan ja koulun pisamanaamainen suomalainen Melis. Vietin lapsuuteni kaikki koululomat Suomessa. Suomi oli minulle tuttu paikka. Yhtä tuttu kuin Turkkikin oli. En tiedä kuinka monta kertaa elämässäni minulta kysyttiin: “Kummasta maasta pidät enemmän; Suomesta vai Turkista?”, “Pidätkö itseäsi enemmän turkkilaisena vai suomalaisena?”. Itse olen aina kokenut nämä kysymykset epämiellyttäväksi. Oliko näihin kysymyksiin edes oikeita vastauksia olemassa? Vastasinpa mitä tahansa, ihmiset pitivät minua suomalaisena Turkissa ja turkkilaisena Suomessa. Täytän tänä vuonna helmikuussa 36. Tänä vuonna tasan puolet elämästäni olen asunut poissa Turkista. Muutin Suomeen 18 -vuotiaana opiskelemaan Helsingin Yliopistossa valtiotieteidenkunnassa poliittista historiaa. Kuuluin kansainvälisten opiskelijoiden joukkoon. Kun minulta kysyttiin, kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi turkkilainen. Nykyään sanon olevani suomalainen ja turkkilainen. Elän arkea, jossa molempien maiden kulttuurit ja kielet vaikuttavat ilmaisuuni. Myös lapseni on kaksikielinen. Hän on vielä sen verran pieni, ettei tiedä ihmisten luokitteluista mitään. Hänellä on vain yksi perhe ja siten yksi kulttuuri, johon mahtuu useampia perheenjäseniä, kieliä ja elämäntapoja. Olen ollut elämässäni onnekas, etuoikeutettu monessa asiassa. Olen saanut vuosia työskennellä sydäntäni lähellä olevien asioiden puolesta. Olen saanut edesauttaa järjestökentältä käsin EU:n ja STEA:n tukemissa hankkeissa Suomeen muuttaneiden kotiutumista ja heidän osallistumistaan yhteiskunnallisiin järjestelmiin esimiestehtävissä toimien. Olen valtakunnallisen ja kansainvälisen verkostotyöskentelyn kautta saanut vahvistaa kokemuksiani ja kehittää johtamisosaamistani mm. kulttuurituotannon ylemmän AMK -tutkinnon avulla. Nykyään paluumuuttajaksi luokiteltu äitini jaksaa edelleen muistuttaa: ”kun on rikkautta, on käytettävä sitä vastuullisesti”. Lupaan ottaa äitini viisaan neuvon käyttööni myös uudessa tehtävässäni. Tammikuun puolivälissä aloitin toiminnanjohtajan tehtävässä Familia ry:ssä. Vuodesta 2011 lähtien olen ollut Familian toiminnassa mukana eri rooleissa; yhteistyökumppanina, vapaaehtoisena, hallituksen jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana. Familian visio, jonka mukaan eri syistä maahan muuttaneita ihmisiä ja kahden kulttuurin perheiden jäseniä tulee kohdella yhdenvertaisesti muiden suomalaisten rinnalla, niin lakeja säädettäessä, palveluita suunniteltaessa kuin päivittäisessä arjessakin on minulle erittäin tärkeä. Visio ei ole vaihtoehto vaan ehdoton päämäärä. Tämän eteen tulen tekemään töitä. Olen onnekas myös siten, etten enää ole yksin matkustava. Familia ry:stä löytyy vankkaa osaamista ja vahva tiimi. Toivon juhlavuoden aikana edistävämme yhdistyksemme tunnettavuutta siten, että yhä useampi kahden kulttuurin arkea elävä liittyy jäseneksi kehittääksemme yhdessä palveluitamme. Toivon myös sekä jo olemassa olevien yhteistyökumppanien, että myös uusien kumppanuuksien myötä vahvistavamme asemaamme yhteiskunnallisena vaikuttajana ja Suomen ainoana kahden kulttuurin parien, perheiden ja kasvattien edunvalvojana. Elämme yhdessä tässä maailmassa. Voimme rakkaat lukijat, jäsenet ja yhteistyökumppanit tehdä maailmastamme ja yhdessäolosta vielä paremman. (Melis Arı-Gürhanlı) Jokin aika sitten törmäsin uutiseen, joka oli otsikoitu pysähdyttävästi ”Koulukirjat luovat kuvaa länsimaalaisten ylivertaisuudesta”. Toisaalta tällainen uutinen tuntuu pöyristyttävältä ajatellen, että elämme vuotta 2016. Toisaalta kun miettii Suomen nykyistä asenneilmapiiriä ja julkista keskustelua, ei uutinen oikeastaan yllätä lainkaan. Jostainhan tähän tilanteeseen on tultu. Uutinen käsittelee uunituoretta väitöskirjaa, jossa on tutkittu suomalaisia peruskoulun historian, maantiedon ja yhteiskuntaopin oppikirjoja. Tutkimuksen mukaan kouluissa yhä käytetään kirjoja, jotka esittävät länsimaalaiset muita ihmisiä ylivertaisempina, ja välittävät oppilaille aivan liian Eurooppa-keskeistä maailmankuvaa. Esimerkkeinä tästä mainitaan esimerkiksi se, että länsimaalaisten historiassa tai nykypäivänä tekemä väkivalta usein joko piilotetaan tai esitetään oikeutettuna. Tai esimerkiksi länsimaalaisten oikeus liikkua vapaasti ympäri maailmaa esitetään neutraalina asiantilana, mutta tarve rajoittaa muiden kansanryhmien liikkuvuutta esitetään järkevänä ja luonnollisena.
Oppikirjat ovat vain yksi esimerkki siitä, miten maailmamme jaetaan pienestä pitäen, hitaasti mutta varmasti, meihin ja niihin toisiin. Jako meihin ja muihin on aina ollut keinotekoinen ja väkivalloin rakennettu. Mutta mitä enemmän meillä suomalaisilla ja meidän lapsillamme alkaa olla juuria muissa maissa sekä siteitä meidän lisäksi niihin toisiin, sitä surullisemmalta tällainen asetelma tuntuu. Toivoisi kuitenkin, että suomalaisessa koulumaailmassa joka ikinen lapsi saisi olla ylpeä juuristaan, taustastaan ja siihen liittyvästä historiasta. Toivoisi myös, että vuonna 2016 koulussa opetettaisiin aidosti maailmanhistoriaa, ei vain länsimaiden historiaa. Kyse ei myöskään ole vain siitä, mistä koulukirjoissa ja oppitunneilla puhutaan, vaan myös siitä, mistä vaietaan ja mikä jätetään täysin huomiotta. Olen joskus kuullut hyvän nyrkkisäännön, että erilaisista kansanryhmistä kannattaa puhua aina ajatellen, että joku tähän ryhmään kuuluva olisi samassa huoneessa. Tämä auttaa välttämään turhia yleistyksiä sekä loukkaavia puhetapoja. Tälle neuvolle voisi olla käyttöä myös oppikirjojen tekijöiden keskuudessa. Huomioon ottaen nykypäivän suomalaisten koululaisten monikulttuurisuuden, ei tätä sääntöä noudattaakseen tarvitse edes käyttää mielikuvitusta – katsoo vain ympärilleen. Niin koululuokissa, kuin yhtä hyvin aikuisten kahvipöytäkeskusteluissa, olisi hyvä itse kunkin muistaa, että kun puhumme ”niistä” – olivat ”ne” sitten jonkun maan tai maanosan kansalaisia, jonkun uskonnon kannattajia tai johonkin ryhmään tai kulttuuriin kuuluvia – puhumme aina kuitenkin ihmisistä. ”Ne” ovat jonkun isiä ja äitejä, tätejä ja setiä, serkkuja, mummoja ja vaareja. Jonkun lapsia, jonkun ystäviä. Ja se joku, kenen rakkaista puhutaan, saattaa istua siinä samassa huoneessa. (Ubuntu) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |