Kaksi kulttuuria kolmessa polvessa - Kahden kulttuurin isovanhemmuutta bibin ja babun tapaan22/5/2017
Anette ja Mataruma Miraji ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Heillä on neljä lasta ja kolme lapsenlasta. Pari tapasi 80-luvun puolivälissä Suomessa. Tansanialainen Mataruma oli tullut Eurooppaan töiden vuoksi. Anetten tavatessaan hän oli todennut tämän olevan hänen tulevien lastensa äiti. Ensin Anette jarrutteli hänen vauhtiaan, mutta oikeassahan Mataruma oli ja kohtaamista seurasi avioliitto ja lapset. Heti suhteensa alussa pari oli päättänyt, että heidän on muistettava selittää toisilleen, miksi joku asia on tärkeä. ”Ei riitä, että toinen sanoo älä tee noin vaan näin”, he selventävät, ”on kerrottava, miksi minulle on tärkeää, ettet toimi noin”. ”En voinut vain käskeä miestäni ottamaan hatun pois päästä, kun vierailimme vanhempieni luona”, Anette nauraa, ”vaan minun oli selitettävä, miksi äidille ja meidän kodissamme on tärkeää, ettei hattua pidetä päässä sisällä. Keskustelimme myös uskonnosta ennen lasten syntymää”, Anette jatkaa, ”halusin lapseni kastettavan katoliseksi, kuten minutkin on kastettu ja mieheni on protestantti.” Anetten ja Mataruman yhteisen taipaleen alkaessa vuonna 1985 Suomessa ei ollut juurikaan ulkomaalaisia. ”Isäni hyväksyi kyllä Mataruman heti, mutta äitini oli pidempään epäileväinen”, Anette kertoo. Parin mennessä naimisiin Matarumalla ei ollut Suomessa nykyisen veroista tansanialaisten laajaa sosiaalista verkostoa. ”Meitä oli ehkä parikymmentä”, Mataruma sanoo, ”sittemmin piirimme ovat kasvaneet ja ihmiset tukevat ja auttavat toisiaan.” ”Tansanialaisrouvat laittoivat ruokaa 30-vuotis hääpäivänämme”, Anette jatkaa, ”ja nuorimmat vieraat alkoivat autella siivouksessa juhlien päättyessä.” Anetten ja Mataruman lapset tuntevat juurensa ja ovat ylpeitä niistä. Mataruma halusi lasten tietävän, miten Tansaniassa eletään. ”Täällä ei tunneta tansanialaista yhteisyyttä – ’togetherness’, jossa perhe ja naapurit hoitavat asiat yhdessä. Minulle oli välillä vaikeaa nähdä, kuinka yksin Anette jäi lasten kanssa, kun olin töissä tai vierailin Tansaniassa”, Mataruma kuvailee. Lapsiperheen arki ja työnteko veivät perheen mukanaan ja 30 vuoden aikana Mataruma on käynyt kotimaassaan vain neljästi. Anette nauttii tansanialaisesta ruoasta ja kulttuurista, mutta ei ole vielä vieraillut miehensä kotimaassa. Unelmissa on Tansaniaan asettuminen eläkkeellä. ”Ei se ole edes unelma, vaan suunnitelma”, Anette korjaa, ”nyt me todella menemme!”
”Tyttäremme on opettanut lapsenlapset kutsumaan meitä bibiksi ja babuksi swahiliksi”, Mirajit kertovat. Mataruma puhui lapsilleen swahilia pienestä pitäen ja haluaa nyt myös lapsenlasten kuulevan sitä. Mataruman isoäiti kertoi tälle tarinoita iltaisin, kun hän oli pieni lapsi ja nyt Matarumasta itsestään on sukeutunut loistava tarinankertoja ja hän viihdyttää kertomuksillaan lapsenlapsia. ”Muistan vanhat laulutkin, joita minulle lapsena laulettiin", Mataruma lisää. ”Isovanhemmuus on ihanaa”, Anette toteaa, ”olemme vielä töissä, mutta meillä on heille aikaa joka viikko, emmekä ole vielä kovin vanhojakaan. Viemme heitä harrastuksiin ja nautimme joka hetkestä heidän kanssaan.” Anette muistelee, kuinka hänen omien lastensa oli aina todistettava olevansa yhtä hyviä kuin muut ja heidän suomalaisuutensa kyseenalaistettiin. ”Tilanne on kyllä parantunut 80-luvusta”, Anette kertoo, ”mutta lapsenlapsellemmekin oli sanottu, ettei hän ole suomalainen – koska hänen äitinsä ei kuulemma näytä suomalaiselta.” ”Pääasia, että lapset itse tietävät, keitä he ovat ja ovat ylpeitä itsestään”, Anette ja Mataruma sanovat, ”ei heidän tarvitse kuunnella muita.” (Annukka Kortepuro) 1970-luvulla saksalaiset Siglinde Hoffman-Kreutz ja Rolf Kreutz ottivat auton alleen ja matkasivat useasti laivalla Suomeen tutustuakseen maahan. Heille Suomi oli siis jo tuttu ja mieluisa maa, kun heidän tyttärensä vuosikymmeniä myöhemmin päätyi yhteen suomalaismiehen kanssa. ”Tyttäremme rakastuminen suomalaispoikaan ei yllättänyt meitä”, he naurahtavat.
Tytär on asunut Suomessa jo lähes 10 vuotta ja perustanut perheen Suomeen. Vanhemmat ovat vierailleet heidän luonaan muutamia kertoja. Tytär ja lapsenlapset pyrkivät vierailemaan Saksassa kerran tai kaksi vuodessa. Lasten synnyttyä jälleennäkemisten tärkeys on korostunut ja vierailuista tullut melko säännöllisiä. Kreutzit pitävät kovasti tyttären miehestä ja tämän vanhemmista, eikä tyttären Suomeen muutto ole ollut ongelma. Pieni kielimuuri perheiden välillä on ollut. Tyttären miehen vanhemmat eivät puhu englantia tai saksaa, vain suomea. Silti Kreutzit viihtyivät oikein hyvin heidän luonaan Pohjois-Karjalan vierailulla. ”Yritimme tulkita, mitä toinen tarkoittaa ja otimme lopulta kädet ja jalat mukaan keskusteluun”. Myös parin häissä oli ihmisiä, jotka puhuivat vain saksaa tai vain suomea. ”Yllättävän hienosti kaikki kuitenkin pärjäsivät pienillä sanoilla ja yrittäen ymmärtää toista”. Neljävuotiaan tyttärenpojan Oscarin kielitaito sen sijaan herättää ihastusta. ”Hän vaihtaa hetkessä kieltä saksasta suomeen ja toisin päin”, Kreutzit kuvailevat tyytyväisinä, ”hän puhuu molempia kieliä erinomaisesti”. Nuorempi lapsenlapsi Matilda on alle vuoden vanha ja hänen kommunikointinsa koostuu vielä pääosin kiljahtelusta ja jokeltelusta. Tyttären lapset ovat vielä pieniä ja toisinaan Siglinde haluaisi olla lähempänä auttamassa häntä arjessa. ”Jos lapset vaikka sairastavat, toivoisin voivani olla enemmän avuksi”, Siglinde kertoo. Myös suomalaiset isovanhemmat asuvat etäällä lapsenlapsista ja lapsiperheen arkea on pyöritettävä ilman sukulaisverkostoa. ”Kaikki ovat kuitenkin hyväksyneet tilanteen ja olemme oikein tyytyväisiä näin”, Siglinde selventää, ”vaikka kaipaamme heitä, saamme helposti yhteyden WhatsAppissa tai Skypessä ja matkustaminenkin käy mutkattomammin kuin 70-luvulla”. Suurimpia iloja isovanhemmille on, kun lapsenlapset ilahtuvat heidän näkemisestään. Jälleennäkemiset ovat yhtä juhlaa ja erityisesti Oscarille pyritään järjestämään paljon puuhaa isovanhempien kanssa. ”Ilahduin niin, kun Oscar viimeksi sanoi minun olevan hassu isoäiti”, Siglinde nauraa. Saksassa vieraillessaan Oscar maalaa ja leikkii mielellään isoäidin kanssa ja ulkoilee paljon metsässä isoisänsä ja perheen koiran kanssa. ”Vaikka emme näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa, Oscar muistaa meidät heti, eikä ujostele ollenkaan.” Ylirajainen isovanhemmuus ei ole aina helppoa ja kaipauksen hetkiä tulee. Nykyaikainen teknologia auttaa kuitenkin isovanhempia paljon. Kaipausta merkityksellisemmäksi nousee yhdessä vietetty aika, joka on mittaamattoman arvokasta. ”Olemme iloisia, että tyttäremme tuo lapsenlapsia vierailemaan luonamme Saksassa”, Siglinde toteaa, ”eikä Suomi ole loppujen lopuksi kovin kaukana.” (Annukka Kortepuro) Ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään; suomalaiselle tämä tarkoittaa keskimäärin lähes 27-vuotta. Kiistämätön tosiasia on, että me kaikki tarvitsemme unta mutta se, miten nukumme, kenen kanssa nukumme, missä ja milloin nukumme sekä minkälaisen merkityksen annamme unellemme, on vahvasti kulttuurisidonnaista: nukkumistottumukset vaihtelevat huomattavasti liikkuessamme maasta ja aikakaudesta toiseen. Juuri tämä on omiaan aiheuttamaan ylimääräistä kitkaa kahden kulttuurin perheissä (käsi ylös, kuka on riidellyt jälkikasvunsa päiväunirytmistä eri kulttuuritaustan omaavien appivanhempiensa kanssa?). Hyvin harva ulkomaalainen esimerkiksi arvostaa suomalaista tapaa nukuttaa pikkulapsia jäätävässä paukkupakkasessa. Toinen vähintäänkin yhtä paljon kummeksuntaa herättävä tapamme on jättää pieni lapsi yksin ulos nukkumaan rattaiden suojiin, olkoonkin sitten kyseessä vain kotipihamme (tässä vaiheessa moni ulkomaalainen olisi jo tekemässä lastensuojeluilmoitusta jälkikasvustamme). Muistan ikuisesti kohtaamani turistilauman paheksuvat katseet, kun parkkeerasin oman rattaissa nukkuvan taaperoni kahvilan ikkunan eteen ja astelin itse sisään kahvikupposelle, säilyttäen toki näköyhteyden lapseeni. Hullun leima otsaan painetaan viimeistään siinä vaiheessa, kun vertailun kohteeksi joutuvat neuvolan ajama tiukkaakin tiukempi päivärytmi säännöllisine uniaikoineen ja iltarutiineineen sekä latinomaiden purukumiakin joustavammat nukkumisjärjestelyt. Monelle monikulttuuriselle vanhemmalle voi tulla täysin yllätyksenä, miten eri lailla oma puoliso voi nähdä näinkin arkisena pidetyn asian kuin nukkumisen. Jos huomaa ihmettelevänsä aiheen aiheuttamaa eripuraa (ai pitääkö tästäkin nyt sitten vielä alkaa vääntää…), on hyvä pitää mielessä myös omien tottumustensa kulttuurisidonnaisuus: ne eivät olekaan mikään muuttumattomana pysyvä luonnonlaki vaan ikuisesti muokattavissa ja uudelleen neuvoteltavissa. Ja siihen keskusteluun kannattaa ottaa myös puoliso mukaan!
(Cultura) Monikulttuurisuus on aina ollut tärkeä osa elämääni. Olen henkilökohtaisesti kokenut kahden kulttuurin arjen keskellä elämisen, isäni on kotoisin Turkista ja äitini on suomalainen. Lapsuudessani en tunnistanut suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin eri vivahteita sillä emme puhuneet kahdesta eri kulttuurista vaan elimme elämää kahden kulttuurin sekamelskassa. En kokenut olevani erilainen lapsi - huolimatta siitä, että toisinaan sosiaalinen ympäristö huomioi tummat piirteeni sekä erilaiset toimintatapani. Muistan kun eräs tarhakaverini kysyi minulta aamiaispöydässä miksi en syö maksamakkaraa. En ollut aikaisemmin miettinyt asiaa, joten lapsentavoin totesin ääneen ”olen sille allerginen”. Teini-iässä koin elämän kahden kulttuurin välillä haasteellisena. Aloin tunnistaa mikä osa arjessani on turkkilaista kulttuuriperimää ja siten mitkä asiat olivat erilaisia verrattuna ystävieni elämään kotona ja kodin ulkopuolella. Liikkumiseni kodin ulkopuolella oli ystäviini verrattuna rajoittuneempaa. Koin elämäni olevan täynnä selontekoja - toisaalta ystävilleni toisaalta perheelleni. Olin todella epävarma itsestäni ja jo nimeni mainitseminen tuntemattomien ihmisten edessä sai oloni vaivaantuneeksi. Näin jälkeenpäin koen kenties suurimman haasteen olleen kahdenkulttuurin kasvattina se, että asioista ei keskusteltu enkä osannut turkin kieltä, mikä jo lähtökohtaisesti vaikeutti turkkilaisen kulttuurin ymmärtämisen. Selontekoni ja perheen sisäisen yhteisymmärryksen saavuttaminen olivat suomalaisen käsitteistön varassa.
Esikoispoikani syntyi 15.9.2016 osaksi monikulttuurista perhettämme. Monikulttuurisen perheestämme tekee turkkilaisen taustani lisäksi se, että mieheni on suomenruotsalainen. Luonnollinen valinta oli, että mieheni tulee puhumaan lapselle ruotsia ja minä suomea. Koen kaksikielisyyden tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta; toisaalta kulttuuriperimän ymmärtämiselle, toisaalta onnistuneen dialogisen vuorovaikutuksen saavuttamiselle. Haluan tarjota pojalleni mahdollisimman rikkaan ja moninaisen lapsuuden ja nuoruuden. Haluan hänen ymmärtävän erilaisuuden rikkaudet ja moninaisuuden tuomat mahdollisuudet. Huolimatta siitä, että minä en aina saanut kokea turkkilaisuuden parhaimpia puolia, haluan tarjota pojalleni tähän paremman mahdollisuuden. Näin isäni tulee puhumaan pojalle turkkia. Toivon, että poikani omaksuu turkkilaisesta kulttuurista sen yhteisöllisyyden ja vahvat perhesiteet. Olen nykypäivänä onnellinen kahden kulttuurin kasvatti ja jättänyt vaikeimmat ajat taakseni. Monikulttuurisuus on edistänyt valmiuksiani elämän eri osa-alueilla ja se on ehdoton vahvuuteni esimerkiksi työelämässä. Poikani tulee kasvamaan kolmen kielen ja kulttuurin ympäröimänä ja toivonkin, että hän uskaltautuu avoimesti kysymään ja kyseenalaistamaan asioita. Hänelle on kaikki ovet avoinna ja useita vaihtoehtoja, joista valita. Yhteinen kieli on yksi tärkeä perusedellytys sille, että lapsi saa ymmärrettävän vastauksen kysymykseensä. (Emine Ehrström) Raija ja Antti Koiviston tytär tapasi Tampereella opiskellessaan nuoren brittiläisen opettajan, josta tuli hänen aviomiehensä. Pari asettui asumaan Skotlannin Aberdeeniin ja heillä on kaksi lasta. Koivistojen vävypoika voitti appivanhemmat puolelleen kohteliaan käytöksensä ja brittiläisen huumorintajunsa voimin. Koivistot puhuivat englantia riittävästi, jotta kanssakäyminen onnistui. Sittemmin brittiläinen vävy on innoittanut Raijan opiskelemaan lisää englantia Kuopion kansalaisopistossa.
Tyttären perheen asettuminen Aberdeeniin ei kauhistuttanut Raijaa ja Anttia. ”Se on kuitenkin Euroopassa”, he naurahtavat. Eläkeläisinä heillä on aikaa vierailla Skotlannissa yleensä kahdesti vuodessa. Tyttären miehen vanhemmilla on jo vuosikymmenien ajan ollut maalaistalo Toscanassa Italiassa. Toscanan talo toimii kesäisenä tukikohtana kosmopoliittiselle perheelle – miehen isä on opettanut yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Lapsenlapset käyvät vuorokesin Raijan ja Antin Luona Kuopiossa ja isänsä vanhempien luona Toscanassa. ”Me tarjoamme lapsille suomalaista kesämökkielämää”, Koivistot kertovat. Puusaunan lämmittäminen ukin kanssa kiehtoo lapsenlapsia kovasti. ”Käymme myös marjassa ja sienessä ja yritämme opettaa heille kädentaitoja”, Koivistot lisäävät. ”Silloinkin kun lähdemme Aberdeeniin, pakkaan tuorehiivaa mukaan”, Raija jatkaa, ”lapset haluavat joka kerta leipoa korvapuusteja yhdessä mummon kanssa”. Koivistot arvostavat sitä, että lapsenlapset kasvavat paikassa, jossa monikulttuurisuudella on pitkät perinteet. ”Saatamme vieraillessamme lapset koulusta kotiin”, Antti kertoo, ”muiden lasten vanhemmat tervehtivät ja kyselevät meiltä kuulumisia, kun odotamme koululla”. Vuosisatojen monikulttuurisuus näkyy ihmisissä. Vastaan tulee helposti viidestä kuuteen eri kansallisuutta. Koivistot ovat nyt harjaantuneita ’small talkin’ harjoittajia ja nauttivat välittömästä ja kohteliaasta keskusteluilmapiiristä. ”On kiva, kun vastaan tulee kaiken värisiä ja näköisiä ihmisiä ja lasten leikit sujuvat – ihan samanlaisia mukuloita kuitenkin kaikki”. Ajan myötä Koivistojen tyttärelle on muodostunut Aberdeeniin todella hyvä sosiaalinen verkosto. ”Lasten ollessa pieniä oli ehkä hieman haastavampaa pärjätä vieraassa maassa”, Raija kuvailee. ”Nyt perheen ystäväpiiri on kuitenkin todella laaja”, Antti jatkaa. Apua lasten kanssa löytyy teekupposen voimalla. Raija seuraa aktiivisesti Facebookissa perheen kuulumisia ja valokuvia. Lisäksi Koivistoilla on suvulle oma WhatsApp -rinki ja he soittelevat paljon ja puhuvat pitkään. ”Ikävän iskiessä alamme suunnitella seuraavaa tapaamista”. Koivistojen tytär on puhunut lapsilleen suomea, mutta käyttämättömänä se rapistuu. ”Suomessa käydessään heillä menee kolmisen viikkoa, että kielen tuottaminen lähtee taas käyntiin”, Koivistot kertovat, ”kyllä he ymmärtävät, mitä puhutaan”. ”Kun tyttärenpoikamme Zachary puhuu englantia, olen huomannut pienen skottiaksentin”, Antti lisää, ”siellähän Zachary ja Rachel ovat syntyneet ja kasvaneet”. Brittiläisten lapsenlasten ylirajainen isovanhemmuus on tarjonnut Raijalle ja Antille pääsyn erilaisen keskustelukulttuurin pariin. He nauttivat kohteliaasta ja fiksusta käytöksestä, johon sikäläiset ihmiset on kasvatettu. Tyttären perheessä on myös yhdistelty onnistuneesti esimerkiksi lasten isän roomalaiskatolisia ja britannialaisia joulunviettotapoja suomalaiseen jouluun. ”Tyttäremme kyllä järjestää paikalle kinkun ja kuusen, vaikka paketit avattaisiin vasta joulupäivänä” Koivistot nauravat. Perheessä eivät korostu kulttuurierot, vaan erilaisten tapojen yhdistäminen ja perinteistä nauttiminen yhdessä. (Annukka Kortepuro) Kahden kulttuurin isovanhemmuus on ollut Aira ja Heikki Rönkölle antoisaa. Brasiliassa asuvat Daniel, 17 ja Tuomas, 16 ovat heidän yhdeksästä lastenlapsestaan vanhimmat. Rönkköjen esikoistytär oli kiinnostunut oppimaan portugalia. Hän lähti lukioaikana vaihto-oppilaaksi Brasiliaan ja palasi maahan yhä uudestaan, kunnes asettui sinne asumaan ja perusti perheen brasilialaismiehen kanssa. Ensimmäisen kerran Aira ja Heikki vierailivat Brasiliassa vuonna 1991. Sittemmin käyntejä on kertynyt jo viisitoista. Tyttären perhe käy joka vuosi Suomessa. Poikien ollessa pieniä vierailut kestivät jopa kuusi viikkoa. Vierailut sijoittuvat joko kesään tai jouluun. Niinä vuosina, kun Aira ja Heikki matkustavat Brasiliaan, perhe tapaa kahdesti vuodessa. Airan ja Heikin kotia kutsutaan ukkilaksi. Suomen ukkilassa pojat pääsevät elämään tavallista suomalaista maalaiselämää. Suomessa heillä on vapaus liikkua polkupyörillään omin päin ilman pelkoa ryöstöstä. He nauttivat siitä, että saavat käydä esimerkiksi kaupassa yksin. Brasiliassa liikkuminen on turvattomampaa. Poikien vieraillessa Suomessa yhdessäolo on tiivistä. Kaikki kolme polvea kokoontuvat yhteen: Aira ja Heikki sekä heidän neljä tytärtään perheineen. Kaikki tehdään isolla porukalla. Porukassa retkeillään, hiihdetään ja käydään pulkkamäessä, leikitään nurkkajussia tai kymmentä tikkua laudalla. Kaikki kolme polvea myös osallistuvat ukkilan kesäolympialaisiin, joissa kilpaillaan muun muassa puujaloilla kävelyssä ja naruhyppelyssä. Pojat puhuvat suomea isovanhempiensa kanssa. Rönköt ovat kiitollisia tyttärelleen siitä, että hän on opettanut lapsensa puhumaan suomea. Pieninä pojat kysyivät kohti ukkilaa lähtiessään jo São Paolon lentokentällä, saako nyt alkaa puhua sitä suomen kieltä. Pojat ovat kasvaneet paitsi brasilialaisiksi myös suomalaisiksi. Aira ja Heikki ovat ylpeitä siitä, että Daniel ja Tuomas tuntevat juurensa. Poikien kohteliaan ja välittömän käytöksen he laskevat brasilialaisen kulttuurin ansioksi. Se on lapsille rikkautta, että näkee erilaisia tapoja elää ja oppii eri kieliä. ”Se on lapsille rikkautta, että näkee erilaisia tapoja elää ja oppii eri kieliä.” Rönköille on ollut suuri ilo tutustua brasilialaiseen kulttuuriin sisältäpäin. Brasiliassa käydessään he mielellään harjoittelevat portugalin kieltään ja tapaamiset niin Suomessa kuin Brasiliassa ovat kielikoulua puolin ja toisin. Aira ja Heikki arvostavat poikien hyviä välejä brasilialaisiin isovanhempiinsa ja pitävät näiden suhdetta lapsiin sydämellisenä ja rakastavana. Ilmiselviä eroja brasilialaisessa ja suomalaisessa isovanhemmuudessa heille ei tule mieleen.
Rönköt nauttivat aivan arkisten asioiden tekemisestä lastenlastensa kanssa, mutta myös erityisiä juhlahetkiä vaalitaan. Nyt eläkkeellä ollessaan he voivat paremmin ajoittaa matkansa Brasiliaan poikien syntymäpäivien ja muiden perhejuhlien aikaan. Jouluja on vietetty niin Suomessa kuin Brasiliassakin ja Rönköt ovat vierailleet Brasiliassa myös kuuluisaan karnevaaliaikaan. Aira nauraa aina hämmästyvänsä, miten paljon nuorukaiset kasvavat erossa olon hetkinä. ”He ovat nyt venähtäneet pituudessa ohitseni – pörröttävät tukkaani ohi kulkiessaan ja kutsuvat pikku mummuksi. ” Skype ja älypuhelimet ovat olleet suureksi avuksi ylirajaisessa isovanhemmuudessa. ”Ei isovanhemmuutta kahden kulttuurin perheessä kannata pelätä”, Aira ja Heikki sanovat, ”kulkeminen ja yhteydenpito on helpompaa kuin ennen vanhaan”. ”Ihmiset siellä ovat ihan tavallisia ihmisiä niin kuin mekin. Heillä on ihan samanlaisia iloja ja suruja. Ihan samalla lailla siellä toisessa maassa ajatellaan ulkomaalaisesta, että sopeutuuko tuo tänne.” ”Usein ajatellaan, että kahden kulttuurin välinen liitto tuo ongelmia”, Aira lisää, ”mutta loppujen lopuksi ongelmat ovat aina kahden ihmisen välisiä. Tyttäremme on sanonut, että kulttuuri Brasiliassa on erilainen perheen ulkopuolella ja heidän perheellään on omat tapansa. Perhe luo itse oman kulttuurinsa.” (Annukka Kortepuro) Laadukkaat lastenkirjat tarjoavat oivia mahdollisuuksia hyviin keskusteluihin vanhemman ja lapsen välillä. Toisaalta ne antavat vanhemmalle sanat ja keinon ottaa esille jokin monimutkainen aihe ja toisaalta ne antavat lapselle mahdollisuuksia käsitellä aihetta tarinan, kuvien ja keskustelun keinoin. Myös kahden kulttuurin lapsille erityisiä identiteettiin, omaan perheeseen ja kaksikulttuuriseen arkeen liittyviä teemoja voi pohtia lapsen kanssa kirjojen avulla. Suomenkielistä lastenkirjallisuutta monikulttuurisuudesta löytyy jonkin verran, ja monissa uusissa lastenkirjoissa kaikenlainen moninaisuus näkyy kuvituksessa ja henkilöhahmoissa jo ilman, että sen tarvitsee olla kirjan erityisenä aiheena. Kuitenkin nimenomaan kahden kulttuurin perheitä tai kaksikulttuurisuutta käsitteleviä kirjoja on suomen kielellä vaikea löytää. Englanninkielisiä lastenkirjoja kahden kulttuurin perheistä ja lapsista löytyy onneksi enemmän ja niitä on mahdollista ostaa helposti nettikauppojen kautta. Vaikka lapsi ei ymmärtäisi englantia, voi englanninkielistä lastenkirjallisuutta silti halutessaan hyödyntää. Vanhemmat voivat esimerkiksi lukea englanninkielistä kirjaa lapselle ääneen ja kääntää lukiessaan tekstin omalle kielelleen. Tämä on myös hyvä tapa vahvistaa lapsen kaksikielisyyttä, sillä molemmat vanhemmat voivat lukea lapselle samaa tarinaa omilla kielillään. Alla on esitelty kolme suomenkielistä kahden kulttuurin perheisiin liittyvää lastenkirjaa sekä muutamia englanninkielisiä kirjoja. Englanninkielisten kirjojen sisältöön voi tutustua tarkemmin videoilla, joissa kirjaa on luettu ääneen (linkit kunkin kirjan kohdalla).
Lisää aiheesta:
(Tuuli Shinyella, Duo) (Sisältöä päivitetty 16.12.2020) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |